Pelkkiä kysymysmerkkejä??

Kotikanava
1

Olen tissuttelevan alkoholistin vaimo.

Olen katsonut vierestä kun mieheni on sairastunut eri diagnooseihin lähiaikoina ja tämän lisäksi tissutteleva luonne joka johtaa ”huonoon” käyttäytymiseen sen kuin vain jatkuu. Lainausmerkeissä siksi, että kyllähän hän kotinsa hoitaa ja lapsensa ja on reipas perusasioissa mutta siihen se jää. Silmät ovat sumeat, lupaukset ovat tyhjiä ja minun vihani alkoholia kohtaan on kasvanut todella suureksi. Pelkään mihin tämä johtaa? Hänen kuolemaansa, minun masennukseeni vai eroon?

Rakastan miestäni suuresti, mutta koen että hän on muuttunut. Mietin aina aamuisin millainen päivä tästä mahtaa tulla. Mitä uskallan tai viitsin nostaa esiin eilisestä. Mietin sukulaisteni läsnä ollessa, että kerronko vai salaanko oloni. Häpeän mieheni käyttäytymistä jos on vieraita. Siis vieraita jotka tulevat vain kahville tai kylään. En koskaan ajatellut muuttuvani lepsuksi. Esim. annoin hänen ajaa autoa vaikka tiesin että hän on päihtynyt. En voinut repiä auton avaimia kädestä ja tehdä siitä kauheaa tappelua, koska lapset olivat kotona. Mutta oi kun olisin halunnut. Olisin halunnut huutaa ja raivoa ja paiskata auton avaimet metsään! Terve ja fiksu ihminen ei aja koskaan kännissä!!

Joudun miettimään, voiko hän ajaa kun lähdemme yhdessä jonnekin, tai mietin voiko kuskata lapsiamme. Pelkään, että hän on juonut, pelkään mitä voi tapahtua. Lastemme silmissä isä on pomo ja sankari. Mutta minun silmissäni mieheni on riippuvainen ja sairas ja jonka käyttäytymistä joudun seuraamaan ja epäilemään. Miten voin murskata lasten unelmat? Miten voin tuhota omat unelmani?

Haluaisin vain olla onnellinen. Ja tiedän että saan onneni takaisin jos mieheni ei juo. Saan mieheni takaisin J Mutta miten tämä onnistuu?

Huolestunut ja väsynyt äiti

2

Lyhyesti: sinä et saa miestäsi lopettamaan juomista. Se vaan on elämän fakta. Mies lopettaa, jos itse niin päättää. Kukaan muu ei voi hänen päätään kääntää. Tämä on yksi fakta, joka kannattaa vaan hyväksyä. Sinun (tai kenenkään muunkaan) rakkaus/huoli/uhkailu/vetoaminen/kiristäminen/lahjominen/mikään ei saa miestäsi lopettamaan juomista. Päätöksen lopettamisesta tekee miehesi (jos tekee) kun on siihen valmis (jos ikinä tulee olemaan)

Keskity omaan jaksamiseesi ja omaan elämääsi. Jos et halua erota, niin pyri järjestämään elämäsi niin, että se on mahdollisimman hyvää ja onnellista siitäkin huolimatta että miehesi juo. Tämä on myös paras palvelus lapsillesi. Miehesi juomista et voi kontrolloida. Alkoholismi on etenevä sairaus. Ei siis kannata tuudittautua siihen, että tilanne itsestään kääntyisi paremmaksi. Ei se käänny. Luvassa on siis “lisää samaa”, todennäköisesti vaan lisääntyvässä määrin. Rakenna elämäsi ja tee omat päätöksesi tämän mukaan. Motkottamalla/huolehtimalla/painostamalla ajat vain itsesi loppuun. Muuta vaikutusta sillä ei ole. Pahimmassa tapauksessa vain kulisseista huolehtimalla mahdollistat miehesi juomista. Yritä vaan ottaa asenne, että miehesi on aikuinen ja aikuinen ihminen kantaa itse vastuun juomisensa seurauksista.

Meitä on täällä vaikka kuinka monia, jotka olemme tuota kontrolloijan roolia yrittäneet ottaa. Menestys on poikkeuksetta ollut huono. Kannattaa lukea tarinoita täällä, niissä on paljon viisautta ja tosi elämän kokemusta. Tämä voi kuulostaa tylyltä, mutta tähän on nyt tiivistetty aika pitkä pään seinään hakkaamis-kokemus. Ole realisti! Katso tosiasioita kuten ne ovat, älä selitä mitään parhain päin. Silloin osaat toimia oikealla tavalla! Voimahalauksia!

3

Sinä et asialle voi tehdä yhtään mitään. Miehesi raitistuu, jos itse niin haluaa ja sekin on kovan työn takana. Onnistumismahdollisuudet ovat pienet, mutta syöksykierre syvenee kyllä entisestään.

Ala pikkuhiljaa käydä eroprosessia läpi, älä salaa tai häpeä mitään. Sehän on sen miehen ongelma, eikä sinun.

4

Mitä tapahtuu jos mies ajaa humalassa “luvallasi” ja ajaa jonkun päälle tai kolarin sinä/lapset kyydissä?

Kannattaa varmaan miettiä seuraavalla kerralla poliisin soittamista paikalle. Ymmärrän että tilanne on kamala ja vaikea sinulle, mutta en sinuna salaisi asiaa esimerkiksi sukulaisilta / ystäviltä tai antaisi miehen ajaa humalassa.

Yritin itse aluksi pitää kulissit pystyssä, mutta kyllästyin pian. Annoin siis miehen hävetä omat häpeämisensä. Riitojahan siitä syntyi. Mies syytti minua siitä että hänellä meni välit huonoksi muiden kanssa, totesin siihen yhä uudelleen ja uudelleen “se että sinä juot on pilannut välisi muihin eikä se että en salaile sitä”. Mies valitsi juomisen ja meille tuli ero.

5

Kiitos vastauksista. Ne vahvistaa kyllä selkärankaani! Miten se voikin niin nuukahtaa tällaisesta.

Olen nyt kovapäisempi ja esim. autolla ajamisesta totean vain että jos lähdet soitan poliisit. Ei sen enempää. Jos vetää herneen niin vetäkööt ja sit tapellaan. Ja yhtään en raahaa juomaa kaupasta vaikka kuinka suuttuu. Ja lopetan nalkuttamisen, juomien laskemisen, kyttäämisen ja torumisen. Mä en jaksa sitä. Olen niin täynnä sitä!

Mutta nyt on pelisäännöt selvät. Kerroin ne miehelleni ja hän ymmärsi. Eli hänellä on valta erotaanko vai ei. Minä tarjosin hänelle vaihtoehtoja, lopettaa itse, hakee siihen apua (annoin puh. numerot ja lupasin vaikka soittaa jos häntä jännittää ekakerta) tai sitten vaan jatkaa ja mä itken ja parun ja kuolen, mutta lähden.

On se vaan niin kummaa kun kaikki asiat on niin hyvin. Ihana perhe, ihanat lapset, ihana koti ja ei edes rahavaikeuksia ja silti toinen pilaa kaiken omalla teollaan. Ymmärrän, että se on sairaus, mutta näen sen vikana jos ei hän itse koe sitä sairautena ja hakea apua. Katsotaan miten meidän käy?

Eilen oli se klassinen, otan vähemmän, en ole kännissä… Sillä nyt mennään. Mutta peittely ja salailu on nyt loppu! Jos ei voi ajaa, sanon kaikille suoraan että ei voi ajaa koska on humalassa. Jos ei käyttäydy normaalista, sanon vieraille että anteeksi, mutta mieheni on alkoholisti.

6

Mitäs sinun tarvii anteeksi miehesi puolesta pyydellä? :slight_smile: Sano mielummin, että mies on alkoholisti, katsokaa sitä vielä kun ilkeätte.

Toi lähtemisellä uhkailu on nyt vähän niin ja näin… Mies saattaa mennä hoitoon sua rauhoitellakseen ja pysyä hetken aikaa kuivilla, mutta… Kyllä se siitä sitten taas repsahtaa.

Noita elämänsä pilaajia piisaa. Jotkut tekevät sen vielä monta kertaa. Uusia mahdollisuuksia suorastaan tyrkytetään näille ihanille retkuille, mutta viina menee kaikkien näiden mahdollisuuksien edelle. :unamused:

7

Eli nyt on selvät sävelet ladottu pöytään ja alkkiksenkin päässä on järjenvalo syttynyt :smiley: . Siitä se parempi elämä alkaa :smiley: .

8

Aloittajalle toivotan rohkeutta ja päättäväisyyttä pitää kiinni noista latelemistaan ehdoista. Melkoisen varma näet olen, että jossakin kohtaa mies mokaa ja silloin on tärkeää, että aloittaja ei anna taas lisää liekaa.

Minäkin ajattelin noin, että meillä oli ihana perhe, turvallinen elämä, mukava yhteinen kotitalo, tosin rahatilanne oli huono miehen pitkittyneen työttömyyden takia, mutta tuntui, että lähimmäisenrakkaus kantaa melkein minkälaisen taakan tahansa. Siis MINÄ ajattelin noin, mutta mies väitti olleensa viimeiset vuodet onneton ja elävänsä vankilassa. Niinpä tosiaan annoin miehelle sen mukamas kaipaamansa vapauden ja kas; eihän se auvoisa elämä siitä suinkaan auennut, vaan ikävä perheen (ja vaimon??) luo oli pitkään kova. En tiedä, vaikka olisi vieläkin.

Olen itse sitä mieltä, että on sen puolison OMA tehtävä oivaltaa elämänsä onnea tuovat asiat. Jos haluaa sellaista toimintaa, joka mielestään tekee elämästä elämisen arvoista (juominen, baareissa kulkeminen, mahdolliset ulkopuoliset suhteet tai mitä tahansa), niin sitten pitää muun perheen tehdä pesäero, jos kokee, että tuo on jollakin tapaa vahingollista. Niinkuin esim. minä koin, koska selkeästi kuormituin vuosien varrella mieheni käyttäytymisen takia. MINULLA oli siis se ongelma, jonka ratkaisin poistamalla tuon kuormittavan osatekijän. Ja ihan oikeasti; elämä keveni, on paljon helpompi hengittää, kun ei tarvi miettiä, kuin omaa (ja välillä täysikäisten tytärten) asioita :wink:

9

Tuntuu kuin täällä vastaukset olisivat aina ero. Joko kannustatte siihen tai olette itse päätyneet siihen. Itse en ole siihen valmis. En oikeastaan taida olla vielä varma mihin olen valmis. Tiedän vain, että olen väsnyt. Kovin väsynyt ja vaikka kuinka koitan miettiä mihin ratkaisuihin olisin valmis, niin tulee hätä, tuska ja suuri suuri väsymys.

Mieheni ei juokse baareissa, ei juokse missään. On koti-isi ja mina töissä. Kirjoittelee ja siivoilee. Ei oikein löydä paikkaansa ja jäänyt kodin ja lastenhoitajaksi. Juo joskus päivässä kaksi, joskus 5 joskus 8 joskus 12 olutta jne. /lonkeroa, mutta joka päivä juo. Joskus on monta päivää ihan reipas, mutta joskus juo itsensä ihan töötiksi. Ja silloin käyttäytyy niin idiootisti ja tyhmästi, että minulla kiehahtaa. Siitä sihauksesta (tökistä) on tullut minulle mörkö, koska sen pitää olla aina mukana. Jos mina ajan hän tissuttelee, jos mennään kylään hän ottaa omat juomat mukaan, jos meille tulee joku muut juo kahvia ja hän lonkeroa.

Ei ole muita naisia ja tiedän, että hän rakastaa minua tosi tosi paljon ja lapsia ihan hurjasti.

10

Jos luet muita ketjuja täällä alusta asti jokaista, niin näet yhtymäkohtia omaan tilanteeseesi… Ei sitä ensin halua erota, ei halua uskoa kuinka paha tilanne on, luulee, että tämä oma tilanne on erilainen ja kun vaan rakastaa ja toivoo ja tukee, niin kaikki muuttuu hyväksi… Kyllähän ne “rakastaa”… mutta oikea rakkaus on oikeita tekoja ja niitä ei ole esim läheisten terveyden/hengen vaarantaminen rattijuoppona ajelulla.

No ketjujen loppupäässä näet, miten monelle on kuitenkin käynyt. Juominen on pahentunut, tullut lisää ongelmia, väkivaltaa, sairauksia, läheisten uupumista… Taudinkulku, niin alkoholismissa kuin läheisriippuvuudessa/läheisten sairastumisessa on aika ennustettava… Kuten vaikka hoitamattoman kupan. Asiat menee tietyn kaavan mukaan. Tosin tässä juomisjutussa muutama poikkeus luo usein turhaa toivoa…

Yhtä kaikki voimia sinulle! Hanki tietoa, äläkä sulje silmiäsi. On hirveän raskasta erota siinä vaiheessa, kun on jo ns. kaikkensa antanut ja pitäisi järjestää kaikki ja tukea lapsia muutoksessa.

11

Juurikin näin. Mitä vähemmän aikaa haaskaa elämäänsä alkoholistin kanssa, sitä enemmän sitä jää jäljelle terveisiin ja itselleen hyvää tekeviin ihmissuhteisiin. Elämä on liian lyhyt haitallisille ihmissuhteille.

12

Eihän se ero sinänsä ole pääasia.
Mutta jos miettii että kuinka elää hyvää elämää alkoholistin rinnalla, niin monelle se on yhtälö joka ei toimi.
Kuten vaikkapa että miten saada kaupasta kassillinen ruokaa neljälläkymmenellä sentillä.
EI mitenkään. Tai miten saada 1000 euron ruokaostokset kävelemällä kaupasta kotiin. Kottikärryllä? ja sitten sanotaan vielä ehtoka EI, ja älkää nyt ehdottako kukaan, että autolla. Kuinka iloita kauniista koti-illasta, kun nenään tuoksuu koskenkorva? Kuinka valvoa yö krapulaisen oksennellessa keuhkojaan ulos, ja lähteä sitten onnellisena ja pirteänä töihin.
Eli tällaisia mahdottomuuksia ne on, ainakin minulle.
Jos joku siinä onnistuu, niin hienoa, ja palaa siitä kertomaankin.

Mutta oikeasti, minun mielestäni millään eroamisella ei ole kiire. Pääasia että toteuttaa elämässään sitä, mikä tuntuu oikealta. Ero ei ole mikään itseisarvo, että pääasia kun eroaa mahdollisimman pian. Hulluahan semmoinen olisi.

Koska eihän sillä ole väliä onko naimississa vai eronnut, kunhan elää ihmisarvoisella tavalla.
Tuo kuulosti hienolta.

Itselleni ei kyllä merkkaa se että juoko mies kotona vai baarissa, olen kauan sitten huomannut että juomista en vaan siedä. Ihan sama onko mies kilttijuoppo vai sellainen temperamenttisempi vaimonhakkaaja-malli.:smiley: juominen on juomista. Mutta se on jokaisen oma asia.

13

Pakko nyt itsekin jatkaa omalta osalta tätä keskustelua, että jos joku lukee minun kirjoituksiani näiltä viimeiseltä neljältä vuodelta, niin meni pitkään, kun minäkin olin sitä mieltä, että eroon ei ole halua eikä vielä tarvettakaan.
Minä tein useamman vuoden ajan työtä sen eteen, että olisin voinut elää riittävän laadukasta elämää satunnaisesti juovan miehen rinnalla. Meillä kun kuitenkin niitä selviä ja kivoja päiviä oli jopa 350/365 vuodessa.

Kävin jopa psykoterapiassa pari vuotta oppiakseni tuntemaan vielä tarkemmin itseäni ja ymmärtääkseni minuutta suhteessa kanssaihmisiini.

Olin ja olen nimittäin sitä mieltä, että ketään toista ei voi muuttaa ja jos elämässä tulee ihmissuhdeongelmia, niin aivan ensimmäisenä pitää uskaltaa katsoa peiliin.

Jossakin kohtaa kuitenkin oivalsin, että sieltä peilistä katsoo iloton ja usein jollakin tapaa ärtyisä keski-ikäinen nainen (vaimo ja äiti) ja aloin haluta omaa itseäni eli pirteää, iloista ja positiivista naista takaisin.

Keväällä 2014 kävin tunnetaideterapiassa pienessä ryhmässä. Siihen sisältyi myös tietynlainen elämänkaarianalyysi ja sen tehtyämme oivalsin, että olin elänyt reilun 20 vuotta eräänlaisissa sykleissä, jotka alkoivat aina muutaman vuoden välein syystalvella ja kestivät pitkälle seuraavaan kevääseen ja nämä olivat äärettömän kuormittavia aikoja. Silloin siis miehelle tuli halua juoda (perjantaisin, joskus myös lauantaisin) ja kulkea ns. omia polkujaan. Samalla hänen käytöksensä muuttui itsekkääksi ja kovin kriittiseksi. Tajusin, että minun pitää joko hyväksyä tuo muutaman vuoden sykleissä eläminen koko loppuelämäni tai sitten erota. Ja seuraavan aamuna sanoin miehelle, että taidan alkaa pankista kyselemään, saanko lainaa, jotta voin lunastaa talon itselleni. Siitä se sitten lähti, eroprosessi liikkeelle. Toki tuota oli edeltänyt jo vuoden mittainen harkinta (ja se “syklikin” oli venynyt 1,5 vuoteen…) eli mikään yllätys tuo ei enää miehellekään ollut.

14

Vielä pitää jatkaa sen verran, että terapian avulla pääsin irti tietystä jatkuvasta kuormituksesta ja elämämme analysoinnista. En stressaantunut miehen viikonloppujuoksuista entiseen tapaan, vaan pystyin esim. jo lauantaina jatkamaan “arkeamme” jotakuinkin normaalisti ja elää sinänsä ihan hyvää elämää, mutta myönnän olevani sen verran vaativainen, että jos parisuhteen ja perhe-elämän laatu ei ole sitä, mitä siltä haluan, niin en tyydy sen vähempäänkään.
Jos vaikka ajatellaan, että parhaimpina aikoina meidän perhe-elämän laatu oli luokkaa 100 ja rankimpina aikoina 40, niin tuossa viimeisen “kituvuoden” aikana se oli 70. Joku olisi minun sijassani tyytynyt tuohon, mutta minä halusin edes sinne 90:ään :slight_smile: ja kun se oli mahdotonta, niin ehdotin eroa.

Se tunne, kun voit nukkua viikonloppusi pelkäämättä minkäänlaista keskeytystä tai tiedät, ettei sitä kaljatölkin sihahdusta tarvi YHTÄÄN kertaa kuulla (paitsi jos itse ottaa :wink: ), on vaan niin tervettä. Ja se, kun tyttäret viihtyvät äidin kanssa alakerrassa katsomassa leffaa sen sijaan, että alakerran sohvan olisi vallannut kaukosäätimen haltija isä, on ihana <3

Olen myös huomannut, että en tarvitse elämääni ketään toista “pönkittämään” minuuttani. Ehkä olen jotenkin erikoinen, kun viihdyn sinkun nahoissani, mutta eron jälkeen en ole minuuttiakaan kaivannut miestä noin niinkuin romanttisessa tai fyysisessä merkityksessä. Toki kaipaan eksääni aikuisena ihmisenä, jonka kanssa jaoin arkiset asiat, mutta onneksi voin isompien huolien äärellä edelleen olla häneen yhteydessä :slight_smile:

Enää en jaksaisi olla se perheen vastuunkantaja, joka samalla kantaa kuormaa myös toisesta “aikuisesta”, joka toimii vastuuttomasti. En haluaisi lähteä kuskaamaan lapsia harrastukseen, koska toinen ei kykene auton rattiin. En myöskään koskaan, ikinä, enää halua valvoa yötäni miettien, missä ihmeessä se äijä viipyy, kun minun pitäisi olla aamulla seitsemältä lähdössä työreissuun. Näitäkin öitä ehti tuossa yli 20 vuoden yhteisessä elossa olemaan jokunen. Oli nimittäin aika jännä juttu sekin, että vaikkei mies ottanut vuodessa välillä kuin muutaman kerran, niin lähestulkoon aina, kun minulla oli aamulla lähtö johonkin (olkoot vaikka työpaikkamme johtoryhmään toiselle paikkakunnalle), niin edellinen yö meni miehen takia valvoessa. Jonkinlaista narsismia kai tuo oli??

15

Kuule, tunnen tuon saman tuskan menneisyydessä…
Minullekin tuntui olevan lähes mahdotonta “elää normaalisti” jos jotain on talossa tai sen ulkopuolella “Meneillään”…
Tällä ei ollu mitään tekemistä sen kanssa, kuinka monta kertaa se tapahtui tai montako olutta mies joi:) Vai joiko ollenkaan.
Kaikki ylimääräiset sihinät, huokaukset, narahdukset, sekä niiden mahdollinen puute, pitivät minua hereillä.

Olenkin nykyään tulkinnut, että minulle ei parisuhde sovi. Ei humalaisen kanssa eikä minkään muunkaan miehen kanssa.
Olen jotenkin väsynyt enää taipuakseni, en ole valmis enää tinkimään mistään. Nuorempana se ei ollut juttu eikä mikään, jos nyt vähän yöunet meni tai muuta…sitä jotenkin aatteli että tää kuuluu varmaan elämään: Sitten sen kamelinselkä taittui. Että sen lisäksi, että on muutenkin elämässä kaikkea mitä nyt vastaan tulee, ongelmia ja harmeja, ja myös onnea, niin siinä vielä joku kuppaa energiaa ja kaikki menee vielä turhuuteen. Ehkä jos alkoholisimia ei olisi tapahtunut, eikä mitään, niin olisin “jaksanut” kauemmin, mutta silti epäilen että se olisi kuitenkin vain ajankysymys. Niin täydellisen mukavaa ja rehellistä suhdetta, täysin mieleni mukaan menevää elämää ei ole kyllä kenenkään miehen kanssa tarjolla. Ihan siksi että ihminen on ihminen.

Mutta ero. Se että eroaako joku, tai on eroamatta, ei mielestäni ole se käänteentekevä juttu. Johan se eroaminen minulle passaa, kun en jaksa haistella edes toisen ihmisen paskaa omassa vessassa enää, vaikka se olisi selvinpäin. Ehkä en rakasta ketään? Tai rakastan vain itseäni. JA voi että elämä on IHANAA.

16

Eikös tuossa alla ole Rinaldan tosi pitkä Tästä tulee selviytymistarina -ketju, josta voit käydä kurkkaamassa miltä näyttää elämä sitten kun aikaa kuluu kovasti, alkoholismi etenee, ja siltikään ei aiota erota?

17

Hei Avalon81,

hienoa että olet saanut jämäkämpää otetta miehesi alkoholinkäytön suhteen.

Halusin tulla kommentoimaan tuohon tunteeseen, että ainoa neuvo täällä palstalaisilta on usein ero. Siitä on täällä ennenkin keskusteltu ja toivottu myös onnistumisen kokemuksia. Olen siis rekisteröinyt saman. Ehkä se on pslstalaisilta sitä kantapään kautta opittua viisautta ja ymmärrystä että on menettänyt niin paljon hyvää aikaa alkkiksen kanssa “taistellessa”. Siltikin…

Minäkään en ole valmis eroamaan ja olen jopa hyvin toiveikas tällä hetkellä. Pitkä tie on kuljettu, tännekin olen näköjään kirjoitellut jo vuodesta 2013 ketjussa "kyllästynyt perheen alkoholikontrolleri ".

Meillä on nyt kotona tissuttelu loppunut kokonaan. Viimeksi elokuussa. Kotona on nyt niin mukava olla ja parisuhdekin on lähentynyt ihan uudelle asteelle. Toisinaan mieleeni tulee, että josko puolen vuoden päästä ollaan livetty taas samaan vanhaan…tai kesällä viimeistään. En kuitenkaan murehdi sitä nyt vaan nautin. Tuntuu että mieskin on ensimmäistä kertaa oivaltanut, että elämästä voi nauttia myös selvinpäin. On virtaa tehdä asioita ja lapsien kanssa jaksaa touhuilla. Itse taas en syytä kaikista epäkohdista kaljapulloa ja ylipäänsä aina ei tarvitse edes olla syyllistä. Joskus on lupa olla väsynyt ja saamaton. Minunkaan ei tarvitse yrittää olla kahden edestä jotakin.

Al-anon auttoi minua jossain vaiheessa. Olemassa on myös hyvää kirjallisuutta. Lempparini on Selviämistarina: Tuulevi ja Henrik Aschan. Siinäkin on muistaakseni onnistunut loppu.

Tsemppiä sinulle!