Vilpitön anteeksipyyntöni tulevasta ROMAANISTA, jota tuskin kukaan jaksaa lukea, en ihmettele. Mutta tämän kirjoitus on viimeinen oljenkorteni.
Ensimmäistä kertaa elämässäni kirjoitan palstalle.
Tilanne tällä hetkellä niin paha, että mietin jo päivieni päättämistä. Ei ole ketään kelle puhua, paitsi te.
Arvostan jokaista joka tämän romaanin jaksaa lukea, sillä tälläkin hetkellä kyyneleet valuvat pitkin poskia.
Olen kolmekymppinen nainen.
Aina elänyt rauhallista ja stressitöntä elämää, joskin yksinäistä.
Muutama vuosi (ehkä viisi vuotta) sitten tutustuin ystäväämme kannabis.
Jäin kerrasta koukkuun. Pikkuhiljaa minusta tuli päivittäispolttaja.
Tästä tulisi liian pitkä viesti jos alkaisin kuvailla sitä elämää.
Siispä keskityn nyt tähän hetkeen, joka on paha.
Olen ollut täysin polttamatta nyt kaksi kuukautta, kolme päivää.
Tuntui että alkaa pikkuhiljaa saada elämää kuntoon! Rahaa jää ihan käsittämättömän paljon enemmän elämiseen, joka oli yksi suuri syy lopettaa. Helppoa EI ole ollut.
Ja nyt tapahtui asia, joka tosiaan saa minut miettimään, vedänkö itseni kiikkuun, sillä tämä pelko ja ahdistus on kamala. Sanoinkuvaamaton!
Lopetin siis kuin seinään, hetken mielijohteesta. Aloin kirjoittaa päiväkirjaa johon purin oloni, ystäviä ei ole.
Kauheita himoja ei ole ollut polttaa, vaikka kaappiin on jäänyt pari valmiiksi käärittyä sätkää. En edes mieti niiden olemassa oloa.
Nyt varmasti olette ylpeitä minusta, että mahtava alku, ja niin onkin!
Mutta nyt pääsemmekin itse ongelmaan.
Kaikki oli ihan hyvin vielä hetki sitten, toki kamppailua on ollut itseni kanssa, kaikki vaan tuntuu nyt niin pieneltä verrattuna mitä minulle kävi jokin aika sitten:
Kaikki ne vuodet kun poltin, ostin yleensä tor verkosta random tyypeiltä, ei ollut ongelmia.
Kasvattanut en ole koskaan, enkä edes osaisi.
Viimeisin “random myyjä” on tässä nyt ongelma.
Meillä oli monet kaupat takana, tyhmyys päissäni alkoi kehittyä häneen tietty luottamus, ja varsinkin kun olen todella yksinäinen, pyysin erään kerran hänet kotiini kahville. Eikä siinä mitään.
Tässä parisen päivää sitten olin etupihalla kastamassa kukkia (asun rivarissa), ja sydän pompahti kurkkuun kun yhtäkkiä tämä ex myyjä kävelee luokseni!
En ollut uskoa silmiäni hittovie! Ja hän ei ollut yksin- seurassa oli nainen jonka esitteli sukulaisekseen. Olin shokissa ja ymmällä päästäni, minulla sairauksia aasta ööhön ja paniikkikohtaus meinasi iskeä.
Mutta ei siinä mitään, sanoi että oli asioita näillä suunnilla, ja ajatteli vain tulla katsomaan kuinka voin. Oli omituisen ystävällinen, se kiinnitti heti huomioni.
Olin typerä ja pyysin heidät sisälle, olin kai niin shokissa etten ajatellut järkevästi.
Kahvia kun joimme ok merkeissä, alkoi yhtäkkiä puhumaan että mitens se velka, koska maksan. Olin aivan shokissa ja tein kaikkeni etten menetä tajuani, tilanne oli jotenkin pelottava. En ole hänelle velkaa, mutta on vain minun sanani hänen sanaa vastaan. Nainen sanoi tulleensa mukaan “todistajaksi siitä että olen velkaa”.
Velka kuulemma parisataa.
Yritin ajatella niin järkevästi kuin kykenin, pelotti ja ahdisti omassa kodissa.
Keksin hätävalheen päästä kodistani pois IHMISTEN ILMOILLE; sanoin että “Ok, käydään automaatilla.”
Kun olimme turvallisesti paikassa joka vilisi ihmisiä, sain vasta aukaistua suuni ja sanottua etten kyllä velkaa ole.
Mies alkoi käyttäytyä mielestäni pelottavasti kun sanoin ettei rahaa ole antaa.
Joten taas hätävalhe; “maksan kun saan rahaa, kahden viikon päästä.”
Tämän hän oikein merkitsi puhelimensa kalenteriin, ja sanoi tulevansa hakemaan tänä sovittuna päivänä rahansa ja oven taakse, hyvällä tai pahalla.
En ole pariin päivään syönyt. En nukkunut. Aivot käyvät ylikierroksilla. Pelkään. Ajattelen kuolemaa pakokeinona tästä.
Lasken minuutteja päivään kun hän ilmestyy, eikä varmana tule yksin.
Tuntuu kirjaimellisesti kuin eläisin viimeistä päivää.
Olen jo päättänyt etten ovea avaa.
En reagoi viesteihin, en puheluihin.
En uskalla edes ovea raottaa, että mene pois, sillä hän saattaa olla kykenevä mihin tahansa.
Mitä helvettiä tässä nyt tapahtuu, aloitin puhtaalta pöydältä ja nyt pelkään koska minusta hakataan ilmat pihalle.
En aio maksaa, mistä voisin tietää että näitä keksittyjä velkoja ei tulisi taas lisää? Enkä tosiaan halua kohdata häntä.
Maalaisjärkeni yrittää lohduttaa minua sillä, että ei kukaan tule oven läpi väkisin parin satasen vuoksi. Varsinkaan, kun täällä on valppaita naapureita.
Mutta silti, en tiedä hänestä mitään, mutta sen verran on arviointikykyä sanoa, että voisi jopa tullakin ikkunan läpi.
Olisi yksi vaihtoehto lähteä kotoa pois ainakin siksi päiväksi, mutta en uskalla koska pelkään ja skitsoan että on ikkunat hajotettu ja paikat paskana kun palaan.
Jos niin käy, että alkaa väkipakolla sisään, voiko siinä edes poliisille soittaa apua, sen jälkeen pelkäisin kostoa siitä.
Tämä voi kuullostaa, ja kuullostaa sairaalloiselta tilanteelta, mutta minua ei naurata.
Olen nyt tilanteessa että en tiedä mitä tehdä ja kehen tukeutua, kun ei ketään ole. Ja ironisinta on tosiaan se, että olen täysin velaton(ellei perintätoimistoja lasketa).
Miksi hän näkee moisen vaivan noinkin “pienen” summan takia? Onko se hänelle sen arvoista? Pääni on täynnä kysymyksiä.
Ainoa vilpitön toiveeni on että saisin jatkaa rauhaisaa elämääni-ilman mitään päihteitä. Nyt kun pelkään oikeasti henkeni puolesta, tajuan vasta nyt miten elämää rakastan. -silti itsemurha ajatuksia.
Viestini on outo, sekava, hullu, mutta tämän romaanin kirjoittaminen, ja kaiken pahan olon päästö ulos taisi pelastaa päiväni. Mielessä oli aiemmin viiltelyt sunmuut yhtä mukavat asiat.
Tämä palsta (ja ehkä tulevat vastaukset), ovat pelastus.
. Mahdollista aina sekin, että suuttuu poliisin kutsumisesta, mutta eipä sulla oikein muutakaan vaihtoehtoa siinä tilanteessa ole ja se on sitten sen ajan murhe. Aina poliisille voi uudestaan soittaa.