Peliriippuvaisen tarina - vertaistukea

[kisumirri]

Heippa kaikille! Olen tässä vuosien varrella vieraillut valtissa lukemassa muiden tarinoita säännöllisen epäsäännöllisesti - vähän sen mukaan missä tilassa oma peliriippuvuuteni on milloinkin ollut. Hienoa, että täältä löytyy niin paljon rohkeita yksilöitä, jotka ovat valmiita jakamaan oman tarinansa! Tosin hienoa ei tietenkään ole se, että meitä sairaudesta kärsiviä on niin paljon…

Oma pelaamiseni alkoi hieman yli parikymppisenä. Homma Pysyi pitkään ”normaalin” rajoissa, kunnes karkasi vähitellen täysin käsistä. Noin kolme vuotta sitten (olen nyt 31v) myönsin itselleni ja muutamalle kaverilleni ensimmäistä kertaa, että minulla on jonkin sortin ongelma. Vähättelin asiaa tietysti lahjakkaasti, joten eipä sitä kukaan niin vakavasti ottanut. Onnistuinkin kuitenkin olla pelaamatta lähes kaksi vuotta, mutta kun se repsahdus sitten tapahtui, niin se oli menoa. Vuosi sortumisen jälkeen havahduin tilanteeseen (viime marraskuu), jossa velkaa oli kertynyt erilaisista kulutusluotoista 80 000e eikä yhdelläkään läheisistäni ollut pienintäkään aavistusta, että olin alkanut taas pelata.

Tämäkin havahtuminen olisi voinut helposti jäädä väliin, mikäli en olisi sattumalta tutustunut omanikäiseeni henkilöön, joka jakoi kanssani tarinansa kamppailustaan alkoholismia vastaan. Olin niin vaikuttunut hänen rehellisyydestään, että päätin suuren sisäisen kamppailun jälkeen kertoa hänelle oman tarinani. Ja voin sanoa, että se ei ollut helppoa. Monet täällä ovat puhuneet kulisseista. Myös minulle niiden pystyssä pysyminen on ollut yhtä tärkeää, kun elämä itsessään. Mukavasti menestyvät, sosiaaliset, positiiviset ja fiksut ihmisethän eivät sairastu tällaiseen. Tai ainakaan siitä ei voi kertoa KELLEKÄÄN menettämättä kasvoja. Miten hölmö ja väärässä ihminen voikaan olla.

Tilanteen ääneen kertominen toiselle ihmiselle tipautti todellisuuteen. Vuosi pelatessa oli mennyt täysin sumussa kaksoiselämää eläen. Työni olin koko vuoden tehnyt paremmin, kuin hyvin, nähnyt kavereita yhtä lailla, kun ennen, harrastanut ja näyttänyt ulospäin muutenkin täysin normaalilta iloiselta itseltäni. Totuus kuitenkin oli, että vuoden aikana ei ollut varmaan yhtään yli kolmen päivän jaksoa, jolloin en olisi pelannut.

Minulla ei ollut edes käsitystä siitä, kuinka pahasti olin vuodessa velkaantunut. Kun tämä uusi ystäväni patisti minut tekemään exelin kaikista lainoistani, oli shokki aikamoinen, kun huomasi velkaa tulleen 80 000e pelkästä pelaamisesta. Ja jos päälle vielä miettii kaikki ne rahat, jotka palkoista netticasinoille ”sijoitin”, niin on summa aika valtava, masentava.

Tähän asti olin selvinnyt lyhennyksistä rahoittamalla laskuja aina uusilla luotoilla. Eli siirtänyt vain maksukyvyttömyyteen heräämistä eteenpäin. Ilman uutta lainaa, olisivat kuukausimenoni joulukuusta lähtien olleet n 4000e/kk. Tähän oma palkkani ei olisi riittänyt.

Tämän ystävän painostuksen alaisena kerroin asiasta aluksi läheisimmille ystävilleni ja pian myös sukulaisilleni. En voi sanoin kuvailla, miten helpottavaa oli, kun kukaan ei haukkunut ja tuomminnutkaan. Ja näinhän sen pitäisi ollakin. Haukkuisitteko te läheistänne, joka on sairastunut syöpään? Tietenkään asia ei ole sama, mutta en usko, että kukaan meistä täällä pelaisi pakonomaisesti aiheuttakseen tahallisesti huolta itselleen ja läheisilleen. Peliongelma on sairaus.

Joka tapauksessa… kun olin kertonut asiasta sukulaisilleni, olivat he ehdottomasti sitä mieltä, että eivät voi antaa minun ajautua ulosottoon. Kamppilin kyllä hanakasti vastaan, mutta lopulta myönnyin ottamaan heidän takaamassa ison pankkilainan, jolla kuitattiin kaikki edelliset pois. En ole vieläkään sinut asian kanssa, koska itse olin itseni suohon ajanut, ja vielä hirveämpi on ajatus siitä, että oma sairas käytökseni voisi tulevaisuudessa johtaa lähempieni talouden järkkymiseen.

Yhtä lailla tämä myös antaa suunnatonta puhtia kamppailla pelaamattomuuden eteen, hakea hoitoa ja puhua ongelmasta avoimesti kaikkien kanssa.

Haluaisinkin siis kysyä, olisiko kellään kannustavaa tarinaa siitä, miten toisten takaama laina on maksettu kunnialla pois ja pelit jätetty menneeseen elämään?

Entä nuo hoidot? Niistä kuulisin hirveän mielelläni enemmän. Itse olen vahvasti harkinnut myös maksullisia vaihtoehtoja (ykkösenä avominne), onko kellään kokemusta?

Ja pahoittelut epäjohdonmukaisesta tekstistä, olisi niin kauheasti sanottavaa, mutta romaania tänne ei lienee ole tarkoitus kirjottaa

[pelit_poikki]

Hei Helinä86, on todella hyvä että otat peliriippuvuuden vakavasti ja haet apua, tämä Valtti on yksi hyvä tapa saada vertaistukea mutta myös kaikki muu hoito kannattaa ottaa vastaa mistä sitä saa. Itse en ole ollut vasta kuin reilun vuoden pelaamatta joten mistään lopullisesta selviytymisestä ei voi vielä puhua, pahaa pelkään että tässä on kysymys alkoholismin tapaisesta sairaudesta ja että tämä vaatii lopun elämää jonkilaisen hoidon ylläpitoa ainakin asenteen missä kieltää itseltään kaikki rahapelit ja sen omaisetkin pelit.
Uskon että pystyt hoitamaan lainasi, nyt vaan pitää olla erityisen tarkkana koska monet ovat velkaantuneet vielä toisen puolen lisää kun vanhat luotonsaanti kanavat ovat jääneet sulkematta, suosittelen omaehtoista luottokieltoa sen varmistamiseksi ettei näin sinulle käy.
Vaikkka lainaa on nyt paljon maksettavana niin kuin melkein meillä kaikilla ei sitä kannata joka päivä miettiä, sekin lisää pelihaluja kun tulee mieleen että miksen voisi voittaa tuota summaa takaisin, se ei vaan peliriippuvaiselta onnistu se on 100% varmaa.
Kovasti tsemppiä sinulle, sinulla on hyvä asenne!

[NewYork77]

Moikka Helinä86! Tervetuloa kirjoittamaan! Ei haittaa lainkaan, vaikka tänne “romaanin” kirjoittaisikin; tätä ongelmaa on tärkeää saada purettua tarinaksi. Kuvailit hyvin tuota kaksoiselämää - se on itsellenikin hyvin tuttua. Kenellekään läheiselleni en ole pelaamisesta kertonut, vaikka olen sitä kuvitelmaa mielessäni joskus maalaillutkin. Tietynlaisen pärjäävän ulkokuoren (mitä nyt vähän “rahatilanteen tiukkuudesta” on voinut avautua) ylläpito vie voimia ja itsellänikin se vaikuttaa käyttäytymiseen ja siihen, millaiseksi tunnen itseni. Hienoa, että sinä olet saanut puhuttua ja se lienee auttanut tilanteen hyväksymisessä.

Kirjoituksesi on toiveikas. Olen varma, että sinulla on hyvät mahdollisuudet selvitä ja hyvä, että sait sen lainan. Tsemppiä ja voimia pelaamattomaan elämään!

[kisumirri]

Kiitos pelit poikki ja NewYork77! Tuo vuosihan on jo mielettömän hieno saavutus, onnittelut siitä. Itsellänikin muutaman vuoden pelittömyys olisi saattanut jatkua pidempää, ellen olisi eronnut pitkäaikaisesta avopuolisostani. Niinhän ne sanovat, että isot elämänmuutokset ovat yksi merkittävä tekijä laukaisemaan tätä häiriökäyttäytymistä.

Toisaalta. Koska en ollut hoitanut peliriippuvuuttani aikaisemmin, oli vain ajan kysymys, milloin romahdus tapahtuu. Aikaisemmin minua kuivilla piti se, etten halunnut jäädä miehelleni kiinni. Tulevaisuudessa toivoisin pelaamattomuuden johtuvan siitä, että oikeasti hallitsen sairauttani. Ja olen pelit poikki samaa mieltä kanssasi siitä, että kyseessä on alkoholismin kanssa samanlaisesta riippuvuudesta. Eli ihmeparantumista ei ole tiedossa, vaan läpi elämän kestävä itsekontrolli ja ymmärrys siitä, että nollatoleranssi on ainoa tie. Tilastojenkin valossa näyttäisi siltä, että tällaista kestävää ajatusmallia voi olla vaikea omaksua omin avuin, ja siksi ainakin itse olen vihdoin valmis ottamaan avuksi apua ammattilaisilta.

En haluaisi, että menneisyys toistaisi itseään ja pysyisin nyt peleistä kuivilla siitö syystä, että lainaani takaavat muut ihmiset, mutta kymmenen vuoden jälkeen velattomana ajautuisin taas samaan tilanteeseen ja pelaisin hetkessä itselleni uudet lainat.

Tällä hetkellä lisävelkaantuminen on vaikeaa, koska tosissaankin otin itselleni tuon vapaaehtoisen luottokiellon ja laitoin viestiä joka ikiseen keksimääni luotto/vippiyhtiöön, että sulkevat mahdolliset tilini ja laittavat minulle lainakiellon. Lisäksi laitan parin viikon välein sceenshotin tilitiedoistani äidilleni, joka tämäkin on oiva keino pitämään kaidalla tiellä.

Mutta kuten sanoin, tahtotila tulevaisuudelle olisi sellainen, että haluaisin pelaamattomuuden johtuvan siitä, että kykenen sitä täysin itse kontrolloimaan, en siitä, että en vain yksinkertaisesti voi pelata.

Ymmärrän hyvin, miten monet hanakasti haluavat pitää asian itsellään. Eikä kaikkien tietenkään tarvitse toimia samalla tavoin. Oma kokemukseni asian avoimesta kertomisesta on tämä. Kun itse sain vihdoin kerrottua tuolle yhdelle ihmiselle ja hän kehotti kertomaan hiljalleen muillekin, vetosin täysin samoihin asioihin, kun monet muutkin täällä: kertominen olisi itsekästä, aiheuttaisi turhaa stressiä muille, koska on ollut itse niin TYHMÄ, ei ole oikeutta sekoittaa asiaan muita jne. Näitä hoin ja hoin ja itkin. Aivopesu kuitenkin toimi ja olen parin kuukauden aikana kertonut koko suvulleni ja varmaan kolmellekymmenelle ystävälle/kaverille + työnantajalleni.

Äitiä ja isovanhempia lukuunottamatta yhdestäkään kertomisesta ei ole jäänyt sellainen fiilis, että joku olisi joutunut kärsimään asiasta avautumiseni takia. Päinvastoin. Ihmiset ovat ottaneet asian niiiin kannustavasti ja mikä ehkä tärkeintä, saaneet voimia kertoa omista erilaisista ongelmistaan, joita ovat itseni tavoin salailleet pitkiä aikoja. Ja voi millaisia voimaannuttavia keskusteluita näistä luurankojen kaivamisista onkaan kehkeytynyt.

Ihan varmasti yksinkin ongelmista voi selvitä, mutta veikkaisin, että avoimesti ja yhdessä on helpompaa. Ja tietenkin pitää olla myös kiitollinen siitä, että iso tukiverkosto löytyy, sehän ei ole mikään itsestäänselvyys. Ja kiitollinen olen, todella.

Mitä tulee äitiin ja isovanhempiin, olivat he toki kovin huolestuneita. Pahoittelin sataan kertaan miten olin tällä heille stressiä nyt aiheuttanut ja kuinka ikävältä se tuntui. Vastaus on kuitenkin koko ajan ollut sama: piti kertoa, hyvä kun kerroit, KIITOS kun kerroit. Heille iso juttu on, kun saavat olla mukana auttamassa. Ja minulle terapeuttisesti vielä isompi, koska haluan ”parantua” en vain itseni, vaan myös heidän takiaan. On tarpeeksi kamalaa tuottaa pettymys itsellen, mutta vielä musertavampaa särkeä läheisten sydämet.

Mutta siis kyllä, olen toiveikas. Toivottavasti te muutkin. Tsemppiä kaikille!

Ja taas piti kirjoittaa ihan muutama sana, muttamutta…