Voiko peliriippuvaisen suhde pelaamiseen muuttua maltilliseksi ja hallittavaksi? Voiko peliriippuvainen saavuttaa sen tilan ja hetken, jolloin osaa myös lopettaa ajoissa? Pystyykö peliriippuvainen löytämään terveen ihmisen järjen äänen? Vaikka näihin kaikkiin kysymyksiin tulisi myöntävä vastaus, kannattaako peliriippuvaisen edes pyrkiä hallittuun tilaan? Itse näen hallitussa tilassa monta huonetta, tiloja ison tilan sisällä. Jos sieltä löytää itselleen sopivan huoneen ja lukitsee oven takanaan, on turvassa. Vähän niin kuin alkoholistilla saattaa olla oma aineensa, joka suistaa putkeen, niin oman pohdinnan mukaan myös peliongelmaisella on ehkä se tietty peli tai tapa pelata, joka johtaa hallitsemattomaan tilaan. Toisaalta kun tarkemmin ajattelee… Hallitussa tilassa pelaaminen saattaa johtaa isoon voittoon, jolloin oma pieni huone romahtaa. Ei ole enää kuin kaaos. Näin asiaa pohdittuani pitää vain hyväksyä se fakta, että peliriippuvainen ei koskaan voi hallita itseään muuten kuin olemalla nollatilassa, ulkopuolella terveen ihmisen huoneista. Eihän tämä kaikkiin päde, mutta uskoakseni suurimpaan osaan.
Omalta osaltani voin sanoa että en voi. Ei alkoholistikaan voi juoda vain yhtä kaljaa. Mun riippuvuus pelihin on samaa tasoo. Uskon (tiedän) että jos ostaisin ruokakaupassa vaikka vain yhden rivin lottoa, niin peli ois mun osalta siinä ja kotiinpäästyäni istuisin loppupäivän kasinoilla. Pirulle pikkusormen antamistä en uskalla edes yrittää. Toki, en sano etteikö joku muu voisi esim pystyä juuri siihen loton tekoon ilman että mopo lähtee keuliin. Me ollaan erilaisia kaikki ja hyvä niin. Tsemppiä myös sun pelaamattomuuteen!
67anne67. Kiva kun vastasit ja toit myös tuon pointin esille, itselle esim. tuo lotto ei aiheuta tilannetta, jossa homma lähtee käsistä. Totta ja hyvä niin, että olemme erilaisia. Peliriippuvaiset ja kaikki muutkin.
Peliriippuvaista ei voi upottaa yhteen muottiin, yhteiskuntaluokkaan, syntymäperään tai mihinkään, joka määrittelee yhteiskunnallisen asemamme, osamme tai arvomme muiden silmissä. Ja eiköhän tämä päde muihinkin riippuvuuden muotoihin.
Alkoholistin tai narkomaanin tunnistaa usein päältä päin, me olemme melkein näkymättömiä. Tuskin edes peluri tunnistaa toista, ellei sitten kohtaaminen tapahdu vierekkäisten pelikoneiden äärellä. Entä jos näin ei olisi? Me uskoakseni toimisimme kuin alkoholisti, kieltäisimme tai vähättelisimme ongelmaamme. Mutta kun näin ei ole, me kiellämme asian vain itseltämme. Ja järjen ääni sisällämme on väistämättä väliaikainen, jolloin houkuttelemme itse itsemme petokseen.
Riippuvuuden kohteellahan ei ole merkitystä silloin, kun haluamme parantua. Meidän pitää myöntää itsellemme mitä me olemme, hyväksyä asiaintila. Me olemme naisia, miehiä, äitejä, isiä, lapsia. Pelipirun uhreja, kuitenkin arvokkaita itsellemme ja muille. Itse en tätä kovin usein usko, en varsinkaan silloin, kun näen itsessäni sen, jota muut eivät näe. Haavoittuvan ja rikkinäisen sielun, joka yrittää selviytyä päivästä toiseen maksaen omia virheitään.
Onpas järkeviä pohdintoja 
itsekkin miettinyt tuota et niin tekis mieli iskeä lotto tms. Mihin ei saa omaisuutta menemään, sais vähän lohtua tähän ainaiseen kierteeseen ja haaveilis että pääsis puhtaalle alulle. Ehkä joku päivä palkat pysyy itsellään ja on omien rahojensa herra eikä ojenna niitä vapaaehtosesti peliyhtiöille 
mut helposti sitten sitä lottoa tarkistellessa pettyy kun ei voita ja lähtee lyömään tilin casinolle
Suolakurkkukin voi olla stabiili, balanssissa. Elämä on oikeasti ihmeellistä. Olen kokenut rehellisyyden merkityksen, elämäni isoimman tunteen naisen kanssa. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen ollut rehellinen itselleni ja toiselle. Paljastin pimeän puoleni, annoin avaimet sekä sisään että ulos. Minun oli pakko horjuttaa tunteita, ottaa riski, puhdistaa pöytä toivoen, että se ei mene säröille, iskeä moukarilla kivijalkaan ja kokeilla kestääkö se. Suuri rakastuminen ei anna tilaa verhota omia luurankoja, piilottaa omia todellisia kasvoja. Tämä on minun elämässäni SE hetki. Tämä on SE aika. Ainutkertainen ja kaunis, uhraamisen arvoinen. Tämä on all in tilanne, tämä vertaus siitä syystä, etten unohtaisi menneisyyttäni, sumuisia polkuja, menetettyjä hetkiä, menetyksiä ja häpeää. Minä uskon ihmiseen, uskon itseeni, uskon hyvyyteen. Uskon rakkauteen. Sillat kantavat, jos pidät niistä kiinni. Elämä kantaa, kun osaat pitää itsesi pinnalla. Riippuvuus pysyy poissa, kun suljet ovet ja teet sen omasta tahdostasi. Kukaan ei tee sitä sinun puolestasi. Kukaan ei paranna sinua, jos et halua parantua. Mutta silloin kun haluat, et aina tarvitse edes parantajaa. Kun suljet ovet menneisyyteen, tulevaisuus on kirkkaammin hallittavissa.
“Anna itsellesi anteeksi virheesi, opi niistä, elä toisin.”
“Katso muutama vuosi taaksepäin, vertaa sitä nykyhetkeen. Jos et havaitse eroa, muuta tapojasi. Nykyhetki määrittää tulevaisuuden.”
“Ota joka päivä yksi askel ylöspäin, luo palikoita, jotka rakentavat sinulle paremman tulevaisuuden.”
“Älä koskaan, ikinä, missään vaiheessa katkeroidu. Tämä kaveri on helppo ottaa vastaan, mutta se pirstaloi ihmisyyden.”
“Ole rehellinen itsellesi. Jaa jollekin tärkeälle ihmiselle kamppailusi pelipirun kanssa, jos mahdollista. Älä jää yksin.”
“Usko ja luota itseesi. Me emme ole huonoja ihmisiä. Kaikilla on pimeä puolensa, usein se kompensoi henkilön herkkää ja kaunista puolta. Olen sen monesti nähnyt esim. alkoholistissa”
“Pidä kiinni siitä, mitä sinulla on. Älä murehdi menetettyä, ota fokus tulevaan, elä tätä hetkeä. Ole vahva.”
Tää paikka toimii mulle nykyään eräänlaisena päiväkirjana, pelihimojen purkupaikkana, hautausmaana, johon saan dumpata pois pirun pala kerrallaan. Ensimmäistä kertaa tällä synkällä polulla näen aitoa valoa, jota kohti kuljen. Hyvin hitaasti, mutta sitäkin varmemmin askelin. Olen silti hyvinkin tietoinen pirun voimallisuudesta, ja kunnioitan sitä joka päivä, joka hetki. Sitä ei saa unohtaa koskaan. En kuitenkaan anna pelolle tilaa, pelko on pirun voimaeläin.
Miksi näen aidon valon, miksi annan unelmille tilaa, miksi olen alkanut uskomaan itseeni, miksi näen tulevaisuuteni erilaisena? Ei ole yhtä selkeää vastausta tai kaavaa. Ei ole viisasten kiveä, ei ihmepilleriä.
Mun kohdalla tää alkoi rakastumisesta ja sitä kautta täydestä rehellisyydestä. Kertominen auttoi käsittelemään niitä hetkiä, kun olen ollut todella, todella pimeässä ja pohjalla,tiedoton ympäröivästä maailmasta, synkimmästä synkimmässä moodissa. Mutta pointti, rehellisyys. Jaa paskakasasi jollekin. Sillä voittaa jo paljon, se on tietynlainen boosti, jolla pääset pois pahimmasta synkkyydestä.
Hmm. Olen roikkunut tässä riippuvuudessa 6-7 vuotta. Koskaan ennen tätä hetkeä en oo ollut yhtäjaksoisesti pelaamatta näin kauaa. Ja täysin nollalinjalla. Kuusi viikkoa, ja tää tuntuu hyvältä. En edes lottoa oo laittanut, vaikkei sen myötä oo ikinä lähtenyt lapasesta.
P. S. Annoin kyllä varoituksen. Kerroin millaisia merkkejä ja muutoksia mussa näkyy, kun pelimoodi on päällä. Jos niin onnettomasti käy, niin toinen osaa ehkä ottaa mut kiiinni, ennen kuin putoan liian syvälle. Mä luulen, että tämä oli pirulle paha isku, koska se on paljastettu. Hähää.
Joskus unen ahdistus on yhtä raakaa kuin todellisuus. Uni pelikoneen äärellä, lompakossa kolme 20 senttistä, viimeiset kolikkoni. Näin unessa käteni, joka syötti kolikot koneeseen. Tutut kuviot, outo peli. Tuntemattomat symbolit alkoivat pyörimään silmissäni. Euforia ja ahdistus sekoittuivat aivoissani. Kotiutin 10 euroa. Joku huusi vierelläni, älä vielä lopeta. Ja piruhan siellä huuteli, tällä kertaa naisen muodossa. Heräsin. Ei ollut enää euforiaa, pelkkä ahdistus. Pettymys ratkeamisesta. Aikansa kesti tajuta, että se oli paha uni. Todellisuus on hyvää, se on totta. Ainakin tällä hetkellä. Uni ei ollut pirun luomaa kuiskausta, se oli jotain muuta. Eroahdistus petollisesta ystävästä, seuralaisesta, tulesta, josta tuli isäntä. Isännästä, joka ei ansaitse olla olemassa.
Mulla alkaa lähentelemään kahden kuukauden totaalinen pelitön jakso. Siitä huolimatta rahat on koko ajan tiukassa. Olen lukenut, miten monella just tämä rajapyykki on se vaikein. Siihen liittyen vähän omia tuntemuksia taidan jakaa.
Pelimoodin ollessa päällä en ajatellut rahaa muuten kuin numeroina. Rahanarvo käytännössä sumentui täysin. Nykyään sen ymmärtää paremmin. Silti, mieleen hiipuu välillä ajatuksia, miten voisin vähän laittaa vaikka pitkävetoa, kenoa, lottoa, jotain vaan, et saisin vähän lisää rahaa. Tämä on joku uusi vaihe, uusi koetus, joka pitää vain taistella pois tunti, päivä, viikko kerrallaan. Ensimmäisen kerran peliurani aikana uskon tosissani omaan onnistumiseen. Joskus aiemmin sain kommentteja, että miten mahtaa sun taas käydä, mahdatko kuitenkaan onnistua. Silloin ratkesin. Kommentoijalle heitin jotain ala-arvoista suutuspäissäni. Vaikka olen vahvoilla, muistan joka päivä, mihin suohon tämä on minut vienyt. Ja kuinka se pieni lumipallo on kasvanut ja vyörynyt päälleni vieden mukanaan helvettiin. Kyllä, kutsun pimeintä pelimoodia maanpäälliseksi helvetiksi. Se asuu minussa aina. Sinne vievää ovea muuraan joka päivä umpeen pala kerrallaan, lopun elämääni.
Nyt lähtee ihan fiiliksellä seuraava teksti. En tiedä itsekään mitä pitäis kirjoittaa, mut kohta se selvinnee…
Kaksi kuukautta ilman pelejä. Pelipiru kolkuttelee yhä useammin ja tuntuu et oon heikkenemässä. Kaikki ne omat ajatukset, työkalut, jutut, joita oon viljelly tuntuu katoavan mun sisältä. Jotain pitää nyt keksiä etten taas sorru, mulla ei tosiaan oo siihen varaa. Ei rahallisesti, eikä varsinkaan henkisesti. Oon ollu hieman masentunut parin päivän aikana. Ei siinäkään mitään uutta, mut jos samaan aikaan iskee pelihimon kipinä, se voi olla menoa. Tottakai taistelen sitä vastaan, jos oisin ollut heikko, en ois näin pitkään ollut pelaamatta ja se ajatus vahvistaa nykyhetkeä voimallisesti. Näitä hetkiä tulee, mut tää on pahin kahden kuukauden aikana. Kysyn itseltäni, haluanko taas kulkea pimeässä syvyydessä, josta ei ole koskaan koitunut mitään hyvää. En tahdo, tietenkään. Kyse onkin siitä, olenko tarpeeksi vahva tahdossani. Siitähän tässä perimmillään on kysymys. Mun oli pakko alkaa kirjoittamaan, tää on mun keino pysyä vahvana. Ilman tätä oisin varmaan jo menettänyt enemmän kuin tarpeeksi. Tää on mun vahvuus kuitenkin, en jaksa enää olla se perinteisen suomalaisuuden irvikuva, vähättelijä, joka pitää kynttilänsä vakan alla eikä usko itseensä. Mä uskon itseeni, tiedän mitä osaan ja tiedän myös mitä en osaa. Haluan enemmän ja enemmän hyppiä epämukavuusalueille, ja se tekee hyvää. En halua vanhana, vaikka omaa kohtaloaan ei voikaan ennustaa, katua tekemättömiä asioita. En halua ottaa katkeruutta sieluni kaveriksi. Haluan pitää ihmisyyteni loppuun asti, vaikka olen tehnyt virheitä ja olen riippuvainen ihminen. Haluan oppia itsestäni, ja nähdä tulevaisuuden parempana. Haluan heikentää heikkouksiani ja vahvistaa vahvuuksiani. En halua sortua, ja tässä kohtaa sormien naputtelua tunnen jo, miten se halu pelaamiseen on heikentynyt. En tällä kertaa aio edes tarkistaa mitä kirjoitin, koska mä haluan pitää tän tekstin just sellaisena kun se on mun päästä soljunut. Nyt lyö tyhjää, roger ja over tällä erää.
4.4. 2018. Silloin pelattu viimeksi, ja se oli hävitty pitkäveto. Veikkauksen tilillä on edelleen 7 senttiä. Ja ne ruojat jopa soitti mulle tossa pari viikkoa sitten. Sanoin suoraan, että mulla on riippuvuus, enkä halua mitään yhteydenottoja enää. Täti oli ymmärtäväinen.
Asia ja pointti, 2,5 kuukautta totaalista pelaamattomutta takana. Pisin aika koskaan. Välillä iskee halu pistää pari euroa pitkävetoon, mutta olen tiedostanut riskit, jotka tähän liittyy. En halua sitä moodia päälle. En pienimmässäkään määrin.
Olen ylpeä itsestäni. Silti palkkapäivä ahdistaa joka hiton kerta. Koskapa pankkitunnukset tulee aina mun luo silloin ja maksan laskut. Ahdistaa, koska silloin tajuan, etten ole täysin oman itseni herra. Vaikka sitä haluaisin, ja omasta mielestäni olen. Mutta parempi näin, ainakin toistaiseksi. Paremmat ajat lähenevät minuakin.
Yksi fakta vielä loppuun. Totuus, jonka olen ennenkin kertonut. Totuus, joka toivon mukaan pitää minut kuivilla. Kolmas velkaantuminen olisi mulle peruuttamaton, kaiken loppu. Siihen katkeaisi suolakurkun elämänlanka. Tällä en hae sääliä, en ymmärrystä. Näin tämä asia vain on. Tämän ajatuksen kanssa jatkan pimeän puoleni oven umpeen muuraamista. Ainoa ajatus, joka pitää minut pelaamattomuudessa kiinni.
Päivä kerrallaan. Tavallaan vihaan tuota lauseklisettä. Mut se onpi mun kohdalla nyt tosiasia. Tänään on päivä nro 1.
Peliriippuvuus on jonkinlainen virhe avoissa, psyykkeessä. Sitten on fyysiset riippuvuudet. Ja tästä on siis kysymys, kun mainitsin päivän numero yksi. Eka savuton päivä menossa. Nyt on oikea hetki myös tähän elämänmuutokseen. Olen viime aikoina polttanut todella paljon, ja uppoaahan siihenkin pieni omaisuus. Jos ja kun tämä etenee toivotulla tavalla, myös alkoholin käyttö vähenee automaattisesti. Sitäkin on välillä mennyt hieman liikaa.
Palaan vielä pelaajan mieleen. Futiksen mm-kisat käynnissä. Normaalisti löisin vetoa. Päivittäin, ehkä monta kertaa päivässä. Nykyisin leikin ajatuksella, että pelaan. Tai siis mitäköhän tähän matsiin vois panostaa. Katselen edelleen kohteiden kertoimia. Toimintamalli on pitkälti sama kuin parisuhteessa (kun näet vetoavan vastakkaisen sukupuolen edustajan), tai eläintarhassa petoeläimen häkin vieressä. Katsoa saat, muttet koskea.
Hyvää juhannusta vielä kaikille, missä ikinä olettekin. Olkaa ihmisiä toisillenne.
Tervehdys toverit sodassa ja rauhassa. Mun sanainen arkkuni alkaa toistaiseksi ehtymään, joten pidän täältä (pienen) tauon. Tahtotila pakottaa mut nyt keskittymään elämiseen ilman pelejä, ilman tupakkaa, ilman valttia. Mutta tämä on sanomattakin selvää: Jos iso paha ahdistus tai himo iskee, isken nyrkilläni tänne, lyön pelipirua täysillä vasten kasvoja. Muutoin, seesteisenä, hitaasti, jatkan sisäisen demonini tuhoamista.
Tämän päivän hetki, tunnetila, on mulle uus ja toivottu. Tätä olen hakenut ja etsinyt. Uskoa itseeni ja tulevaisuuteeni. Olen eheytymässä. Suolakurkku kävelee jo melkein ilman tukea. Minä uskon itseeni, minä välitän itsestäni, haluan kääntää virheeni vahvuudeksi. Haluan nauttia elämästä. En ole vuosikausiin ollut tällaisessa tilanteessa. Avaanpa tätäkin hieman…
Entinen elämäni, perusperhe, suomalaisten mittarilla tavoiteltava elämä, teki minusta epävarman (tämä ihanuus loppui vuonna 2015). Vuosien ajan minut lyötiin henkisesti maahan. En silloin sitä ehkä ymmärtänyt, mutta olen käsitellyt tämän. En osaa sanoa, ajoiko tämä minut pelikierteeseen, vaiko vain riippuvuusherkkyys. Ehkä tämä oli monen asian summa. Tiedän, että olen herkkä ihminen. Tiedän, että voisin olla parempi ihminen. Olen oppinut paljon viimeisen kolmen vuoden aikana. En jaksa olla mitään muuta kuin olen. Haluan elää, elää, elää, olla murehtimatta asioita, joihin en voi vaikuttaa.
Kaikille teille täällä, kanssataistelijoille, haluan sanoa vielä jotain. “Happy people have stories”. Aseta tavoite, saavuta se. Toista tämä niin monta kertaa kuin se vaatii. Jos kaadut, nouse ylös.
Toivon, että edes yksi teistä olisi saanut jotain irti mun ajatuksista, ehkä jopa päässyt vähän kuivemmalle maalle. Itse olen ammentanut paljon, ja monelta. Tehkää oma tulevaisuutenne, tehkää siitä kaunis.
Hyvinkin samanlaisia ajatuksia täällä mukava lukea ajatuksiasi. Isoin syy omaan pelaamiseen oli liian kapea maailmankatsomus, ja siitä johtuva kateus ja katkeruus. Malli millainen Suomessa tulisi olla. Sellasta mallia kun ei ole, mutta omasta mielestäni tärkeintä on että tulee omillaan toimeen, se riittää. Mukavaa kesää ja pelittömiä päiviä!
Kiitos Fallenone! Piristäviä kesäpäiviä myös sulle! Tänään kolme kuukautta pelaamatta, röökinpoltto taas nollissa kele.
Miksi tulin nyt kirjoittamaan? Ajatukset ovat laukanneet tuhatta ja sataa. Ajatukset, jotka sivuavat muutakin kuin pelaamista. Mietin suomalaista henkeä, mentaliteettia. Miksi toisen ihmisen onni aiheuttaa kateutta, katkeruutta, vihaa? Miksi meidän on niin hiton vaikea olla iloisia toisen hyvästä olosta? Onko katkeruuden ja kateuden tie niin helppo valita? Onko kurjuus tavoiteltava olotila? Se on todella surullinen polku. Niin monet keskittyvät oman elämänsä sijaan muiden ihmisten kyttäämiseen ja selkäänpuukottamiseen. En ole mikään nuori enää, 40 vuotta takana. Haluan keskittyä itseeni sen sijaan, että solvaisin muita joukolla selän takana. Tiedän, että saan itsekin puukkoa selkään. Ei se satu. Ihmisten mustavalkoisuus, lyhytnäköisyys, se sattuu, se säälittää. Kaiken kaikkiaan, vihan ilmapiiriä luodaan monessa paikassa, siihen jopa pyritään. Miksi, miksi, miksi?
Oli pakko avautua, vaikka tää ei aiheeseen liitykään. Mut oikeesti, kaikille, jotka näitä mun löpinöitä lukee, kiitos. Ja toivon, että löydätte pelittömän elämän. Tai mahdollisesti pystytte vähentämään, mikäli ette ole menetettyjä tapauksia, kuten allekirjoittanut. On mulla mielessä käynyt pelata, mutta en pysty, uskalla, halua. Lapasesta se lähtee kuitenkin. Olen tämän hyväksynyt. Hyväksykää tekin itsenne sellaisena kuin olette ja potkikaa itsenne hereille ja alkakaa elämään.
Pikainen päivitys, havahdus omaan tilanteeseen. Tovi viime kirjoituksesta, mut hengissä ollaan ja hyvissä voimissa. Tänään on aihetta hiljaiseen juhlaan. Tasan viisi kuukautta kuivilla, täysin kuivilla kaikista peleistä. Nollatoleranssi on pitänyt. En ois uskonut että näin pitkälle pääsen. Mut tämä luo uskoa omaan itseeni, tulevaisuuteen, kaikkeen. Voin sanoa, et olen ylpeä itsestäni, kun peilikuvaani tuijotan. Kaikki pystyvät tähän, jos haluavat. Uskokaa itseenne.
Yleensä mietin hyvin tarkkaan, mitä kirjoitan, ja että kieliasu on edes sinnepäin oikein. Nyt annan palaa, rönsyillen, ajatuksen lennolla.
Vastaan tulee asioita, jotka muistuttavat entisestä itsestäni. Vähän kuin katsoisin omaa historiaani, ja se tekee pahaa, oksettaa, verkkokalvot tuntuvat kipeiltä ja kuumilta. Kaupassa, mies ja nainen edessäni jonossa. Molemmat ostavat arpoja, kiilto silmissä, valitsevat hyvin tarkkaan mitä ottavat, jopa agressiivisella otteella. Näen itseni, entisen itseni. Tunteja ja tunteja tuijotin luurista pyöriviä rullia, seurasin silmä kovana urheilua, livevetoa livevedon perään. Ja toki pitkävetoja ennen matseja. Hirveää tajuta, kuinka syvällä olen kahlannut, miten olen tuhlannut eläämääni, aikaani, järkyttävät summat lainarahaa, miten melkein vein itseni kadotukseen. Mutta se on osa minua, tai oli osa minua. Hyväksyn sen, vaikka en sitä ymmärrä. Raha oli pelimerkkejä, ei rahaa. 8000 pelimerkkiä, mitä sitten? Ei tässä mitään hätää. Sokeaksi se meidät tekee, pelihimon ote. Sokeaksi ja kuuroksi. En ollut läsnä, kämppä sekaisin, mikään muu ei kiinnostanut, yöunet meni, olin horroksessa. Pystyin pitämään kuitenkin jonkun kulissin. Tämä pelaamaton aika saa minut miettimään tarkemmin koko asiaa. Sitä on helpompi käsitellä, kun siitä pahimmasta on päässyt yli. Helpompi tutkia ehkä jopa syitä, vaikka niin pitkälle en ole päässyt. Siihen pyritään kuitenkin. Ahdistaa, missä jamassa olen ollut, tuntuu jopa epätoderlliselta kaikki se aika. Voi teitä kanssapelureita, entisiä, nykyisiä, kaikkia. Etsikää omat työkalut, käyttäkää niitä, ajan myötä, kun pelaamatonta aikaa kertyy, joku paino putoaa pois. Haluan lukea positiivisia uutisia, haluan kuulla onnistumisista. SIlti, haluan tsempata niitä, jotka ovat syvällä. sieltä pääsee pois. Äölkää huklatko elämäänne, eläkää sitä.
Hei Suolakurkku,
itsellä takana n. 5kk pelaamatonta aikaa ja elämä alkaa pikkuhiljaa kantamaan. Raha-asiat ovat solmussa vielä pitkään, mutta
elämä ei näytä enää niin synkältä kuin pahimpina peliränneinä.
Voin niin samaistua sinuun: mielessä ei ollut mitään muuta kuin pelaaminen - söin mitä sattui ja milloin sattuu. Työt hoidin jotenkuten ja kulissit pysyivät pitkään pystyssä, mutta sisältä mies oli ihan rikki.
Itselleni käänteentekevä hetki oli GA:n kokoukseen meneminen huhtikuussa 2018. Sen vertaisvoiman avulla olen voimut olla päivä kerrallaan pelaamatta.
En tunne olevani vielä vahvoilla - tuskin peluri on sitä koskaan. Mutta pyrin noudattamaan erään yli 20v. pelaamatta olleen GA-laisen simppeliä, mutta toimivaa elämänohjetta: älä aseta ensimmäistä panosta tänään.