Mä olen niin kamalan paljon yrittänyt ajatella tätä asiaa. Mulle tuottaa jotenkin suuria vaikeuksia mieltää tällainen järjetön touhu riippuvuudeksi tai sairaudeksi tai miksi tahansa… sellaiseksi, jolle ei itse välttämättä voi mitään.
Olen aina ajatellut alkoholistit, narkomaanit sun muut tahdoltaan heikoiksi ihmisiksi. En ole suostunut ymmärtämään näitä sairauksina, joita pitää hoitaa ja joihin tarvitsee apua. Jotenkin olen vain ihmetellyt, että miksei ne vaan lopeta?
No, tästä ehdottomuudesta olen päässyt eläessäni itse alkoholiongelmaisen kanssa vuosien ajan. Jotenkin aloin tajuta, ettei se ehkä itse mahda sille mitään, ennenkuin se todella tajuaa, mitä se juominen muille aiheuttaa ja tajuaa että se on Ongelma ja sille on tehtävä jotain. Apua se ei suostunut nytkään hakemaan, mutta vihdoin se näytti tajuavan, mistä minä olen puhunut kaikki ne vuodet ja mitä hänen juomisensa meille on aiheuttanut.
Ja nyt sitten tämä pelaaminen… en ihan rehellisesti sanoen tiedä mitä siitä ajattelen ja miten siihen suhtaudun. Potuttaa, ihan helvetisti, sen tiedän. Mutta miten minä saan taas mielessäni väännettyä sen asian, ettei muka itse pysty tuosta vaan päättämään että nyt mä en sitten mene sen tietokoneen äärelle, leikin mieluummin vaikka lapseni kanssa. Miten se ei pysty muka olemaan kirjautumatta pelisivuille? Miten hitossa sen heikko luonne vaan venyy ja venyy kun postiin tippuu laskuja laskun perään. Se vaan heittää ne roskiin edes katsomatta niitä. Pois silmistä, pois mielestä? Minä en moiseen pysty. Mun taloustarkka luonteeni ei ollenkaan käsitä tommosta leväperäisyyttä.
Mua harmittaa sekin, että tuttavaperheillä on varaa matkailla, ostella taulutelkkareita ja tehdä kaikkea kivaa. Meillä on ihan samat tulot, mutta me ei päästä koko perhe minnekään. Meidän rahat menee siihen, että minä pistän tilini ruokaan, asuntolainaan ja kaikkeen mitä lapset tarvii. Miehen rahat menee niihin laskuihin, jotka minä velvoitan hänet maksamaan ja loput sitten tupakkaan ja peleihin. Mitään järkevää niillä rahoilla ei saa ostettua.
Kyllä meidän on pakko vielä tästä puhua ja moneen kertaan. Se on selvä. Pelisäännöt on tällä hetkellä ne, että meillä on tietyt laskut, joista miehen on maksettava puolet. Jollei maksa, mulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pyytää sitä muuttamaan pois ja alkaa yksinhuoltajaksi. Ne mies hoitaa, mutta niitäkin pitää vahtia, ettei pääse eräpäivä menemään umpeen. Minun nimilläni ne huomautuksetkin sitten tulee, jos niin käy. Sitä minä en salli, että vetää minunkin nimeni mustalle listalle omien mokailujensa takia.
Mietittiin yhdessä, miten peliveloista selviää. Hän vakuutteli selviävänsä, mutta tiedän että paskaa puhui. Eihän sillä riitä rahat millään. Ehdotin, että yhdistäisi nyt aluksi ainakin ne erilliset lainat yhdeksi ja maksaisi sitten vain yhtä erää kuukaudessa. Tämä asia piti hoitaa jo kuukausi sitten, mutta eipä ole saanut aikaiseksi.
Ja mä en millään jaksaisi sitä jatkuvaa vahtimista. Itse se puhui tuosta asiasta loppuvuodesta, kertoi, että on ottanut velkaa ja pelannut rahat. Itse se päätti, ettei enää pelaa… ja nyt se pelaa taas. Mä en vaan käsitä. Minunko nyt pitäis sitten vahtia sen netissä istumista ja valvoa ettei se pelaa? Ei mulla ole aikaa eikä kiinnostusta siihen. Mulla on muutakin tekemistä ja mulla on jo neljä lasta, en minä jaksa viidettä isoa meistä siinä enää valvoa ja kasvattaa.
Ehkä se tosiaan värittää tuolla pelaamisella arkipäiväänsä, kuten yksi näistä “vieraista” kirjoitteli tuossa edellä. Mutta miksi sitä arkipäivää pitää värittää? Miksi toisille ihmisille ihan tavallinen arki on unelmien täyttymys ja toiselle se ei riitä? Miksi minä saan iloa elämääni lapsista, jaksan käydä töissä, hoidan velvollisuuteni ja se riittää? Miksi mies taas ei saa sitä samaa iloa tavallisista arkipäivän touhuista? Miksi työssäkäyminen on aina niin vastentahtoista ja työpaikkaa pitää vaihtaa parin kuukauden välein? Miksi tavallinen elämä ei riitä, vaan aina pitää olla joku ongelma jonka kanssa taistelee sitten koko perhe?
Minä en mitään muuta niin kovasti toivo, kuin että saisin elää ihan tavallista arkea, edes joskus. Niin että voisin luottaa toiseen ihmiseen kaikessa ja saisin tukea kun sitä itse tarvitsen. Ehkä mulla on kova halu muutta miestä sellaiseksi kuin toivoisin hänen olevan, ehkä näen siihen mahdollisuuksia, ehkä siksi olen jatkanut edelleen. Tai sitten jonain päivänä tajuan, ettei tuosta tavallista tule tekemälläkään, ehkä se ei itse halua vieläkään.
Mitä jos nyt sitten alkoholiongelman lisäksi selätetään tämä peliongelma, mitä sitten tulee tilalle?
Mulla on pää kysymyksiä täynnä, eikä kukaan osaa niihin vastata. Tuntuu vaan toisinaan, että ei tätä jatkuvaa ongelmatouhua jaksaisi enää. 
Tiedän, että puran tänne, mutta ei mulla ole muutakaan. Tuntemattomille ihmisille, jotka näitä tekstejäni lukee, tulee varmasti sellainen olo, että hittojako tuo naikkonen tuossa rutisee, ottais eron niin ei tarttis rutista. Tästä vaan saa niin yksipuolisen kuvan. Onhan meillä hyviä juttuja elämässä, mutta niistä en tänne ole kirjoitellut. Tämä huonompi homma vain saa kaiken välillä näyttämään niin harmaalta.
Vaikka kuinka uhoan pitäväni itseni irti miehen ongelmasta, niin pötypuhettahan se on, kuten kaikki tietää. Tottahan yhden tekemiset vaikuttaa koko perheeseen. En minä pysty eristämään miestä ulkopuolelle ja jättää sitä rypemään omassa surkeudessaan. Pakkohan tässä on itse sitten osallistua enemmän ja se siinä harmittaakin. Kun toisesta ei ole apua, pitää itsekin kituutella ja sitä ei tarvitsisi tehdä, jos ei olisi tuollaista pelihimoista vieressä.
Se mun kai on kuitenkin itselleni myönnettävä, että ei tästä mitään tule niinkään, että minä yritän pidättäytyä kaiken yläpuolella. Täytyy vaan nöyrtyä, myöntää tosiasiat ja keskustella miehen kanssa. On vähän semmonen kutina, ettei se ihan tosissaan vieläkään myönnä itselleen, että tämäkin asia on jo ongelmallisella tasolla. Eihän se muuten lataisi veikkauksen tilille rahaa.
