Tulin tuolta vilpolan puolelta piipahtamaan, josko täältä löytyisi addikti-puolisoita avartamaan mun ajatusmaailmaa. Topicin voipi ylläpito poistaa jos ei tällainen foorumilta toiselle- hyppely ole suotavaa.
Millä tavalla teidän puolisot suhtautuu retkahduksiin/valehteluun/salailuun jne. mitä käyttöaikaan ja puhtausaikaankin kuuluu?
Millaisen reagoinnin koette tukevaksi/kannustavaksi ja mikä taas vaikuttaa huonolla tavalla esimerkiksi puhtausyritykseen?
Miten te haluaisitte puolisonne toimivan?
Millaista on elää puhtaan puolison kanssa?
Meillä on tuolla vilpolassa keskustelu ‘‘IHANA/KAMALA puoliso’’ - jossa on avattu vähän enemmän näitä askarruttavia asioita, ketju ei ole pitkä, joten jos on innostusta ottaa kantaa, niin se kannattaa lukasta läpi.
Kiitos ja kumarrus jos joku vaivautuu asiaa pohtimaan
Ite en ole vielä täysin kuivilla, refloista tässä kärsitään jälleen kerran. Mieheni on pitkälti hyväksynyt päihteidenkäyttöni, toki toivoo että lopettaisin ja kannustaa siihen. Itsekin tässä taas yritän, varmaan sadatta kertaa, toivottavasti onnistun vihdoin!
Pahinta miehelleni on, jos valehtelen käytöstäni. Eli siis väitän olevani selvä, vaikka olen jotain ottanut. En sitä enää teekään, koska haluan välttää turhia riitoja, enkä tietenkään halua valehdella, joskus vaan hävettää oma heikkoutensa…
Toivottavasti onnistut ja ihanaa että sulla on puoliso siinä tukemassa!
Mulla on pitkälti sama, se valehtelu on se kaikista pahin asia, niinkuin olisi missätahansa parisuhteessa, jos ei hyväksyisi valheita muutenkaan, miksi sallisi sen käyttäjälle?
Ollaan tuolla toisessa ketjussa pohdittu tätä, että tuntuu että käyttäjällä on riippuvuussuhde myös siihen valehteluun, valehdellaan ettei oo vedetty vaikka toinen näkee että on, ja sitten toiset jatkaa sitä valehtelua raittiina, ihan arkisistakin asioista.
Tuleeko se käytöstä valehteleminen jotenkin selkärangasta? Ymmärrän sen häpeän ja harmituksen, mutta sitten toisaalta jos tietää että puoliso ilmiselvästi näkee sun käyttäneen niin kovin kummalliselta tuntuu sen kieltäminen.
Toisaalta se valehtelu “kuuluu” kamamaailmaan, toisaalta taas jos valehtelee väärille ihmisille niin siitä koituu isojakin harmeja. Meillä oli pitkään puolisoni kanssa kierre, et kumpikin valehteli ja kaunisteli toiselle käyttöään, mm häpeästä, pettymyksestä ja toista säästääkseen. Niin kauan, kun kumpikin tuomitsi/hermostui/suuttui toiselle käytöstä, niin kauan valehtelua oli.
Nykyään kummallakin on lempeämpi ja hyväksyvämpi suhtautuminen siinä mielessä, että jos toinen retkahtaa, toinen ei saa raivareita tms, vaan on lähinnä surullinen ja yrittää kysellä mikä toisella on hätänä, miksi retkahti. Se tekee rehellisyyden paljon helpommaksi, kun ei tarvitse pelätä toisen ylireagointia. Yritetään kumpikin tukemalla auttaa toista pääsemään yli retkahduksestaan, palkitsemalla rehellisyydestä ja keskustelemalla asiallisesti. Ja kumpikaan ei ahdistele ja painosta toista väkisin myöntämään, vaikka ois ilmiselvää et toinen on ottanut jotain. Ollaan siinä määrin samanlaisia kumppanini kanssa, että se lapsellinen kapina “minähän en sulle kerro mitään kun kerta oot noin hyökkäävä ja vittumainen” nousee tommosesta herkästi ja ollaan sovittu ja kantapään kautta opittu, että toisenlainen suhtautuminen on paljon hedelmällisempää.
Ja ei todellakaan ole ollut helppoa opetella sietämään valehtelua ja kertomatta jättämistä, päin naamaa kirkkain silmin “mitään en oo ottanu/otin vaan yhet” väittämiä. Pitkä tie on pitänyt itsensä kanssa kulkea, jotta osaa tavallaan antaa toiselle tilaa kertoa itse tai olla kertomatta, sellaista tietoista välinpitämättömyyttä ja mölyjen mahassa pitämistä. Siinä pääsee itsekin helpommalla, kun oppii olemaan kyttäämättä ja ainakin näennäisesti välittämättä toisen ratkaisuista päihteiden suhteen.
Nykyään ennen ihan aina ja joka kerta käytöstään valehdellut kumppanini kertoo itse jos on retkahtanut, ennemmin tai myöhemmin, mutta kuitenkin kertoo. Se on todella vaikea pala ollut hänen oppia, kun ennen kielsi jyrkästi aina kaiken. Ja olenkin aina ollut todella tyytyväinen ja hyvilläni siitä, että itse kertoi. Enkä ole enää suuttunut tai kilahtanut siitä, vaan jutellut asiallisesti ja ollut kannustava ja rakastava.
Kuin myös puolisoni minua kohtaan, on tukenut ja ollut läsnä. Ja tämä kaikki on tehnyt sen, että retkahdusten työstäminen on ollut paljon nopeampaa ja niistä on oppinut enemmän, kun kukaan ei ole tuominnut ja rankaissut. Sitä on oikeasti halunnut näyttää pystyvänsä jatkamaan raittiutta, yrittänyt kahta kovemmin. Koska on ollut tunne, ettei ole asian kanssa yksin. Koska on tuntunut siltä, että puhalletaan yhteen hiileen, eikä ole vastakkainasettelua.
Me ollaan mieheni kanssa molemmat toipuvia addikteja. Haastetta parisuhteessa riittää. Kun toinen retkahtaa, on toisen helppoa hypätä perässä samaan kelkkaan. Nyt tosin 2 viimeistä kertaa kun mieheni on retkahtanut, olen itse onnistunut kovalla tahdonvoimalla pysymään kuivilla… Tässä suhteessa on toki myös paljon hyvää, vertaistuki on koko ajan lähellä ja se on todella kiva tunne kun tietää että molemmat puhuvat ns. “samaa kieltä” niin asioita ei tarvitse kaunistella eikä jännittää vaan niistä voi puhua todella suoraan…
