Täältä varmaankin löytyy kokemusta myös tähän tällä hetkellä mieltäni askarruttavaan asiaan. Miten parisuhteen saa säilymään entisellään kun lapsen (vaikkakin aikuisen jo) aineiden käyttö ajoittain hallitsee yhteistä elämää.
Miten riidoilta vältytään? Onko sellaisilla vanhemmilla helpompaa, jos lapsi on yhteinen. Onko silloin tukea toisesta enemmän? Entä jos lapsi on edellisestä avioliitosta?
Lapsen huumeiden käyttö sinänsä on jo niin raskas asia ettei lisäriitoja parisuhteeseen kaipaisi. Minäkin luulin että minun parisuhde kestää nämä ongelmat, mutta olin väärässä ja nyt en tiedä miten toimisin.
Tähän päätin vuoden alussa kirjoitella omia ajatelmiani, kunhan jaksan… On todennäköisesti aika hankalaa saada täyttä ymmärrystä omalle murheelleen, jos ei parisuhteessa ole kyse yhteisestä lapsesta. Sillä jo erossa asuva isä mielellään luistaa uuden perheensä suojiin, eikä myötätuntoa aina liikene menneelle elämälle, eikä varsinkaan hairahtuneelle perilliselle. Voi hyvin syyttää äitiä, joka ei ole osannut kasvattaa… Tunnen joitakin pareja, joissa ei vaimon aikuisella lapsella ole edes kyse päihteistä, vaan jostain muusta elämää rajoittavista asioista, ja uuden miehen tuki on olematonta. Ei haluta edes kuunnella vaimon huolia.
Kyllä olen joskus lukenut aikakauslehdistä täysin kateudesta vihreänä kertomuksia, miten uusi mies on ottanut vastuuta jopa päihdeongelmaisesta lapsipuolestaan. Tai ehkä olen nähnyt unta… Tällä palstallakaan en ole tavannut kuin yhden isän kirjoittavan omasta ahdistuksestaan. Kaikkien muiden olen katsonut olevan naisia. Joskus lapsen päihdeongelma on jo niin iso kriisi, että koko perhe hajoaa siihen.
Rahapuoli on tietenkin jo iso skisma, jos toinen ei halua millään lailla rahallisesti auttaa päihdeongelmaista, mutta pitäähän hänenkin saada ruokaa ja vaatetusta. Niin monesti koetaan että sekin on päihdeongelmaisen väärää auttamista.
Mutta oman jaksamisensa takia ehkä olisi paras koettaa pitää parisuhde koossa, sillä yksin niissä ajatuksissa pyöriminen on todella raskasta. Toisen ihmisen läheisyydessä on kuitenkin aina jokunen henkireikä , yhteinen harrastus, jne, jolloin edes vähän aikaa saa ajatuksensa irti mustista mielikuvistaan.
Kiitos Zurussa ajatuksistasi,
Ehkä omalla kohdallani se loukkaantumisen kynnys on niin matala että pienestäkin arvostelusta tulee paha mieli, tarkoitan tällä nyt keskusteluja mieheni kanssa.
Olen kuitenkin päättänyt tehdä paljon myös omia päätöksiä ja toimia lapseni suhteen siten kuin minusta tuntuu hyvältä. Loppujen lopuksi minua ei auta kukaan muu kuin minä itse.
Mitä mieltä sinä Zurussa olet tuosta mahdollistamisesta, missä mielestäsi kulkee raja? Jos neuvoja kyselee, mielipiteet on kirjavia, edes ruokakassia ei voisi viedä ja sitä minun on vaikea ymmärtää. Toivoisin että voisin tehdä siten kuin sydän sanoo, mutta olen ymmäärtänyt että se on väärin. Miksi tämä on niin vaikeaa.
Zurussa, sinun ei tarvitse neuvoa minua ellet halua, joku toinen toivottavasti tarttuu asiaan. Ymmärrän että tämä tuo sinulle muistoja ja on raskasta. Kuitenkin tästä palstasta olen saanut voimia itselleni ja siksi luen paljon kertomuksia.
Tietenkin sitä on koko ajan vereslihalla lapsensa takia, ja kokee pienimmätkin vihjaukset melkein loukkauksena. Minä olen katkaissut välini joihinkin ystäviini, joilla oli mielestäni ikäviä lausahduksia kertoessani pojan asioista. En ole vieläkään halunnut lähestyä, muuta kuin joulukortilla. Mutta hieno asiahan olisi, että voisi keskustella toisen kanssa ja miettiä, miten toinen asian kokee. Siitä on mahdollista päästä yhteisymmärrykseenkin. Varsinkin kun on yhteiselämästä puhe.
Kyllä minä ajattelen, että kun on kyse omasta lapsesta, voi tehdä omien päätöstensä mukaan, vaikka ne toisesta tuntuisivat epäilyttäviltäkin. Minä aina ajattelin, että niin kauan kun on elämää, on toivoakin.
Samalla ajatuksella olen ruokkinut poikaanikin. Minusta oli ihan ok, että menin häntä katsomaan ruokakassiin kanssa. Päihdeongelmahan on sairaus. Eihän muitakaan sairauksista kärsiviä jätetä oman onnensa nojaan. Ostin vaatteita, isänsä hankki puhelinliittymän, (maksoi laskut, jotka pysyivät ihan ok:na ) ja puhelimen. Koetimme antaa hänelle kuvan , että hän on läheisemme. Minulle on aina ollut ihan sama, mitä mieltä muut ovat. Olimme lähellä “parantumista” päihteistä, poika sai jo tupakoinninkin kuriin, mutta muita sairauksiahan se elämä tuo tullessaan. Joka tapauksessa olen onnellinen siitä, että viimeiset vuotensa olivat suht hyviä.
Kiitos Zurussa vastauksestasi, olen lukenut sen monta kertaa.
Ymmärrän kyllä että suhteista on hyvä pitää kiinni jotta muutakin elämää olisi.
Lohduttaa kirjoittamasi ruokakassista ja puhelinkuluista.
Minusta tuntuu että minun on vaikea ottaa vastaan apua, josta olen eri mieltä. Pystyn jopa neuvomaan toisia, itse en voi noudattaa edes omia ohjeitani.
Jokainen arvostelu, mikä kohdistuu minuun jonkun tekemäni asian suhteen, satuttaa. Onkin siis parempi toimia omin päin ja pitää asiat itsellään, tähän tulokseen olen tullut.
Se seikka ettei läheinen ihminen miellä huumeidenkäyttöä sairaudeksi, tuntuu pahalta. Onhan maailma täynnä asioita, joista voidaan olla eri mieltä, mutta tämä on peruskysymys ja ehkä siksi satuttaa.
On varmasti vaikeahkoa olla suhteessa ihmisen, joka pitää toisen lapsen tavallaan vievän häneltä jotain. Sitähän se periaattessa on, tyytymättömyyttä siihen, että se aikuinen lapsi saa huolenpitoa, joka tuntuu ehkä olevan itseltä poissa? Mutta omilla rahoillasihan sinä hankit pojallesi ruokaa ja muuta. Siihen ei pitäisi kenelläkään olevan mitään sanomista.
Puhelin minusta on erittäin tärkeä, jo siksi että päihteiden kanssa puljatessa on tapaturmien mahdollisuus aika suuri. Eikä nekään liittymät nykyään ole kalliita. Toista se oli ennenvanhaan, kun saattoi tulla monen sadan euron puhelinlaskua…
Ei minusta ihminen voi tuntea itseään ihmiseksi, jos katsotaan ettei mitään saa hänelle antaa… kun kerran on itse sitä ja sitä. Monet vanhemmat ostavat lapsilleen autot, jopa asunto-osakkeet näitä palvoen, miksi ei saisi edes ruokaa hankkia ihmiselle, joka ei ole pärjännyt muiden mielestä, niinkuin pitäisi.
Tee sinä niinkuin itsestäsi tuntuu parhaalta, ja eläkööt muut omaa elämäänsä.
Kipeältähän se tietenkin tuntuu, kun ei koskaan oikein voi avata suutaan, kun lasten menestyksestä keskustellaan ystäväpiirissä. Mutta minä aikoinani päätin, että poikani elämä on vain minulle kuuluvaa, jos yhtään tuntui, että se on aivan toisten elämänpiirissä outoa.
Nykyään on jo valtavasti kirjallisuutta päihdeongelmista sairautena, ei sellaisena mielen heikkoutena, minä sitä on aina pidetty. Niitähän voisi etsiä puolisolle luettavaksi. Tai kasata pöydälle muka itseä varten, voisihan ne kiinnostaa toistakin. Jotkut vaan ovat saaneet perimässään sen alttiuden, joka nopeasti vie päihteiden käytöstä addiktiksi. Eivät he itse sitä ole halunneet.
