Ei tosiaan voi kotoaan ajaa välittömästi, jos ei kukaan ole fyysisessä vaarassa. MUTTA hatunnosto lastensuojelulle. Laitoin aamulla lastensuojeluilmoituksen, vaatimuksena, että poika pääsee kotiin ja isä pysyy poissa sieltä. Iltapäivällä lastensuojelusta soitettiin ja sovittiin tapaaminen parin päivän päähän. Olisi tämän(kin!) voinut tehdä aikaisemmin. Toistaiseksi tosin näyttää siltä, ettei puoliso ole järin motivoitunut tähän tapaamiseen, joten katsotaan miten lopulta menee.
Mutta on tosiaan tragikoomisia piirteitä. Tänään käytiin tuon kohta 17-v pojan kanssa kotona hakemassa tavaroita ja vaatteita. Puoliso kuorsasi rauhallisesti sohvalla. Kaikki näytti olevan ok, jouluvalot oli nätisti laitettu päälle. Keräiltiin hiljakseen tavaroita, meni siinä puolisen tuntia yhteensä. Poika heitti kun lähdettiin, että “ihan tuli mieleen joku tietokonepeli, jossa joku röhisevä örvelö nukkuu, ja pitää sitä herättämättä suorittaa joku tehtävä. Ja aina kun jotain vahingossa kolahtaa tai narahtaa, niin sydän hypähtää kun kuorsaus loppuu hetkeksi ja jännityksellä seuraa herääkö se…” Pakkohan tälle on vähän nauraa, ei sitä muuten kestä. Tragikoominen on juuri oikea sana.
Mitä tulee tuohon puolison toiseen asuntoon muuttamiseen, niin sen oli juuri tarkoitus olla eron sijaan aikalisä, jossa puoliso voi itsestään ottaa vastuun ja hoitaa itsensä kuntoon meidän muiden tuella. Mutta kun ei suostunut sinne (tänne) muuttamaan. Välillä myönsi että ymmärtää meitä, mutta enimmäkseen on sitä mieltä ettei ole oikein että hylkäämme hönet yksin johonkin loukkoon. Vaikka tämä on oikeasti kiva kämppä. Mutta pelkäänpä että jos tässä pojan ja toisenkin kanssa pitäisi olla puoli vuotta, niin ehkä jotain kärhämiä pikkuhiljaa syntyisi…
Ja juuri alkoholistin logiikan mukainen tuo kuvio, että HÄN ei voi mennä yksin “loukoksi” nimeämäänsä yksiöön, mutta hänestä on ihan ok, että te muut (kolme?) joudutte sinne “loukkoon” ahtautumaan.
Myöskään juomista ei tietenkään voi lopettaa siksi aikaa, että asioihin saataisiin joku selvyys… mutta riippuvuussairaus muuttaa ihmisen käytöstä… juova uhriutuu ja toisaalta käyttäytyy kuin jalkaa polkeva 3-vuotias uhmaikäinen, kun mikään tarjotuista vaihtoehdoista ei vaan käy, koska ei käy ja äsken tehty valinta muuttuu hetken päästä toiseksi.
Asiat ajastaan ratkeavat. Hyvä kun saitte lastensuojelupuolelta ajan noin pian. Hyvä ajatus sinulta ottaa sinne yhteyttä!
Miten on mennyt?
Kyllähän se niin on, ettei hän ole valmis katsomaan peiliin ja hyväksymään olevansa itse vastuussa. Ehkä häpeä on liikaa ja sen takia taistelee noin kovasti vastaan. Eihän se tuota käytöstä mitenkään oikeuta, mutta näkeepähän miten pitkälle on sairaus edennyt jo, kun käytös on tuota luokkaa.
Lastensuojelun avulla päästiin muut kotiin, ja puoliso on nyt ollut omassa asunnossaan pari viikkoa, mitä nyt käynyt tässä pari kertaa hakemassa tavaroita. Ja joulun oli täällä kotona, kun olin lasten kanssa muualla. Joulun jälkeen meni heti itse katkolle, ja on ollut raittiina siitä saakka. Nyt on nimittäin päihdepalvelusta päällä uhka, että menee ajokortti, jos ei käy siellä sovitusti kahdesti viikossa ottamassa antabusta. Lastensuojelusta sanottiin, ettei voi olla lapsen kanssa kahden. Vaikka lastensuojelu ei voi ajaa puolisoa pois kotoa, oli niiden mukaan ottaminen itsellekin hyvä. Näkevät missä jamassa tässä ollaan, ja sanovat suorat sanat, myös minulle. Mitään keissiä tästä ei ole lastensuojelussa tehty, eli lasta ei ole haastateltu, koska kokevat, että me vanhemmat pystymme tätä hoitamaan. Apua ja tukea sieltä kuitenkin saa jos tarvitsee.
Asennemuutosta ei vielä ole havaittavissa. Puoliso pitää tätä asumisjärjestelyä rangaistuksena ja opetuksena hänelle. Hän ei ymmärrä että me muut emme vain enää jaksa. Nimetön3 kirjoitti, että “ehkä häpeä on liikaa”. Ehkä se on sitä, ehkä jonkinlainen itsesuojelu estää häntä myöntämästä että käytös on tuomittavaa. Mutta ennenkuin hän sen ymmärtää, ei yhteiselosta tule mitään. En voi käsittää miten hän edes pystyy näyttämään naamaansa kotiväelle kaiken tämän jälkeen. Mutta ei tuota tunnu haittaavan ollenkaan. Hän voisi olla ihan niinkuin ennenkin jos minä suostuisin. Ja alkoholismi-sairauteen hän vetoaa silloin, kun haluaa jonkinlaista ymmärrystä käytökselleen. Mutta annas jos tämä sairaus aiheuttaa hänen elämäänsä rajoituksia, niin sepä ei sitten olekaan hyvä asia.
Itse olen aika hukassa. Avioero on vireillä. Harkinta-aika alkoi vuodenvaihteessa, eli puolen vuoden päästä voi eron ottaa, ja viimeistään vuoden päästä se pitää ottaa. Tai sitten pitää tehdä uusi hakemus jos siitä venyy. Katsotaan siis miten tämä tästä. Reilun viikon raittius siis takana nyt… sori vaan, mutta ei kyllä herätä toiveita vielä ollenkaan. Kokoajan tämä on siis edennyt siihen suuntaan että pysyvästi muutetaan erilleen. Ja kokoajan on puoliso ottanut enemmän vastuuta itse. Vielä kuitenkin ollaan aikalisällä… Enkä minä juuri nyt sitä voi jättää, kun se yrittää ja on raitis kausi. Jättämisellä tarkoitan sitä, että jos/kun se taas alkaa sekoilemaan, eikä voida rauhassa asua tässä kotona, niin sitten laitetaan elämä jakaen heti, ennen eron voimaanastumista. Toivon että tämä loppuisi pian, kun se loppuu kuitenkin.
Kuulumisia kotirintamalta. Puoliso on ollut 1.5 kk juomatta ja pysynyt omassa asunnossaan. Edistystä ajatusmaailmassa ei edelleenkään ole. Olen nyt pari kertaa laittanut hänelle omia mietteitäni, mutta mitään uusia oivalluksia hänelle ei ole tullut. Hän kuulemma odottaa, että ajan kanssa minä alan taas luottamaan, niinkuin oli puhe. Mutta kun ei se niin mene. Ei se että on ns pakon edessä juomatta antabuksen avulla osoita mitään (hän käy 2 krt viikossa päihdepalvelussa ottamassa lääkkeet). Jos asia on edelleen peikko, josta ei pysty puhumaan tuntematta itse syyllisyyttä, ei olla vielä lähellä maalia. Jos asiasta ei kertakaikkiaan puhuta ollenkaan. Emme me keskenämme eikä varsinkaan kenenkään muun kanssa. Ei alkoholiongelmaa voi vain lakaista maton alle, koska se ei siellä tule pysymään. Se pitää nostaa seinälle ja vahtia sitä. Se ei mihänkään katoa. Se luottamus mikä tulee raittiin jakson aikana on alkoholismin pirullinen tapa herpaannuttaa huomio että voi taas iskeä.
Välillä on itsellä ok olla, mutta jotkut asiat saa mielen sekaisin. Kuten se, miksi lapset (jo nuoria miehiä) pystyvät olemaan isänsä kanssa niin kuin ei mitään olisi nyt, kun se on raittiina. Mutta järkeilin sen lopulta niin, että ei lasten tarvitse olla hänen kanssaan aina. He voivat olla silloin kuin hän on raitis. Kun hän juo, he voivat blokata puhelut jne… Puolisona en voi käyttäytyä niin. On valittava joko yhdessä olo aina tai ei ollenkaan.
Aika rankkaahan tuo on jos hän ei suostu keskustelemaan asiasta ollenkaan. Onko hän edelleen vakaasti sitä mieltä, että hänellä ei mitään ongelmaa ole? Vai voiko myöntää ongelman olemassaolon, mutta sen enempää ei asiasta halua keskustella? Jos hänen kerta täytyy hakea antabus aina ammattilaiselta niin luulisi, että olisi mahdollisuus päästä päihdetyöntekijän kanssa jutuille. Tosin ei siitäkään varmaan iloa ole jos hänen mielestään ongelma on nyt ratkaistu jo. Mites aa? Hänelle tekisi hyvää käydä siellä kuuntelemassa, jos vaikka pystyisikin samaistumaan muiden tarinoihin. Voin toki jo arvata, että hän ei koe sitä tarpeelliseksi (= riippuvuus taistelee vastaan).
Tuo vastaanlaittaminen ja asian kieltäminen kuuluu sairauteen. Hyvä, että et suostu hiljenemään ja leikkimään, että kaikki on hyvin ja normaalisti.
Lapsien on varmaan hankalaa ymmärtää täysin noita asioita. Ajattelu on vähän mustavalkoista vielä. Isä ei ole kiva kun juo, mutta nyt kun ei juo niin “palkitsevat” häntä ja haluavat uskoa kaiken olevan nyt hyvin? Eivät ehkä täysin halua uskoa, että ongelma on hieman syvempi kuin se, että onko promilleja veressä vai ei. Me haluamme myös kovasti uskoa vanhemmistamme hyvää ja voivathan he myös jollain tavalla sääliä miestä? Tuo myös, että voivat olla tavoittamattomissa juovana aikana käy järkeen. Haluavatko lapsesi myös sinun olevan nyt normaalisti miehen kanssa?
Myöntää ja ei myönnä. Toki tosiaan tiedostaa ongelman kun käy 1-2 kertaa viikossa juttelemassa päihdetyöntekijälle. Ja niitä antabuksia syö.
Mutta sen tunnustaminen ettei koskaan enää voisi juoda on vielä ilmeisimmin liikaa.
Kävi 2 kertaa ryhmässä, ja oli tyytyväinen. Mutta siihen jäi.
Lasten suhtautumisessa on varmasti sitä huolta isästä ja sääliä. Mutta ovat nyt jo nuoria aikuisia ja ymmäryävät tilanteen. Se on tässä helppoa niihin nähden joilla lapset on pieniä, eivätkä voi vielä pitkään aikaan ymmärtää miksi asiat on niinkuin on.
Pomppaan nyt ketjusta toiseen. Oma kumppani tosiaan nyt hyväksyy alkoholisminsa ja pystytään puhumaan siitä, mutta oli hänelläkin ensimmäiset pari kuukautta todella vaikeaa. Ja on päiviä, kun aiheesta on liian hankalaa puhua edelleen, vaikka suureksi osaksi voidaankin siitä keskustella. Eli ei tämä mitenkään läpihuutojuttu ole ollut.
Toipumisen ensimmäiset pari kuukautta kumppanini harmitteli edelleen sitä, että hän ei voi juoda vaikka muut voivat (kohtuudella). Nyt hän on tainnut päästä asiasta pikkuhiljaa yli.
Siinä menee ihan hirveästi aikaa ja jos teilläkin yrityksiä on useampia, niin väsyyhän tuossa pakostikin.
Mietin, että olisitko (halutessasi) voinut mennä joku kerta mukaan päihdetyöntekijälle? Jos siellä asiasta olisi helpompi keskustella.
Voisi kuvitella, että miestä hävettää aivan älyttömän paljon monet tekonsa, teidän häätäminen asunnosta ym. ja varmaan sulkee ne pois mielestään. Jos teet hänelle selväksi, että just nyt ei tarvitse olla valmis keskustelemaan, mutta jossain vaiheessa on pakko.
Voisiko tuo aa-ryhmässä käyminenkin liittyä tähän, sinällään tykkää siitä ja kokee hyväksi, mutta on liian kivuliasta lähteä avaamaan niitä häpeällisiä hetkiä. Mikä on tosi sääli, sillä sieltä nopeasti saisi helpotusta ja hyväksyntää, joka auttaisi eteenpäin. Kertoiko hän mitään syytä, miksi ei halua jatkaa?
Oikeassahan sinä olet, ettei eteenpäin ole menemistä ennenkuin olette saaneet keskusteltua ja mieskin hyväksyy tapahtuneet todeksi. Aikaa siinä saattaa mennä. Onneksi sinulla on oma tilasi ja omia juttujasi, toivottavasti pystyt myös nauttimaan tämän kaiken pyörityksen keskellä.
Joo, olen ollut päihdetyöntekijän luona mukana. Muistaakseni kolmesti. Ja tosi hyvä on ollut, koska silloin on lujasti sohittu muurahaispesää. Minä sanon siellä asioita, joita puoliso yksin käydessään kaunistelee.
En tarkkaan voi tietää miksei ryhmissä käynti jatkunut, mutta luulisin että taustalla on se ajatus, että hän ei halua kategorisoida itseään alkoholistiksi, eli samanlaiseksi kuin muutkin ryhmässä kävijät. Vaikka hän käyntiensä jälkeen sanoikin, että pääosin ihan tavallisia ihmisiä siellä oli, niinkuin hänkin on. Mutta tää on niin sairasta, kirjaimellisesti.
Minä jäin miettimään, mitä sinä itse haluat? Oletko tyytyväinen suhteeseenne, ilmeisesti haluat sen vielä yrittää pelastaa vaikka eron laitoitkin vireille, vai?
Mielestäni ei kannata ajatella, että jättäisi sairaan heitteille, sillä jos ihminen ei itse hoida itseään, niin miksi muiden pitäisi? Juomattomuuden ei pitäisi olla mitään pakkopullaa, ongelma ei sillä korjaannu.
Sääli, että hän ei halua hyväksyä olevansa alkoholisti. Edelleen siis kieltää sairautensa. Ehkä hän pitää vieläkin toivoa yllä siitä, että hänestä tulee se maailmankuulu “kohtuukäyttäjä”. Tässä päästään taas tähän sairaan ihmisen hylkäämiseen, jos hän ei itse edes ajattele olevansa sairas niin miksi muiden vastuulla olisi häntä hoitaa tai auttaa. Ja minusta alkoholistia ei voi verrata mielenterveyspotilaaseen joka ei tilaansa ymmärrä, muutenhan alkoholistitkin voisi laittaa pakkohoitoon.
Tekisi mieli sanoa, että en halua jatkaa puolison kanssa. Enkä oikeasti halua, koska en usko että hän muuttuu. Mutta tietysti muistissa on ne hyvät ajat, joita on ollut paljon, eikä niistä mielellään haluaisi päästää irti. Ne mietteet pulpahtaa esiin aina kun oikeasti ajattelee että tämä alkaa olla pelattu. Silloin surettaa. Ja sitten on vielä se pirun velvollisuudentunto, että täytyy auttaa ja tukea toista. Pitää vaan yrittää ymmärtää mitä se tuki voi olla. Ei ainakaan sitä, että otetaan kotiin takaisin ennenkuin on ollut selvästi raittiina ja muuttanut ajatusmaailmaa. Mutta en usko että sitä tulee tapahtumaan.
Juuri nyt on ok, kun puoliso on ollut poissa, eikä olla oltu yhteydessä moneen viikkoon. Parin viikon päästä se tulee takaisin (ei kotiin, mutta kaupunkiin), ja on taas totuuden hetki, jolloin pitää yrittää itse aina laskea kymmeneen ennenkuin sanoo mitään, ennenkuin lupautuu mihinkään, koska mihinkään ei pitäisi lupautua. Kaikki me vain tiedetään miten nuo osaa tehdä ympäristön syylliseksi aina jollain keinoin ja pyytää/vaatia itselleen asioita. Pitäisi pystyä aina laittamaan stoppi kun tulee joku pyyntö ja miettiä aikansa mitä sen toteuttamisesta seuraisi.
Kaakattajalle siitä miehen ravistelusta lasulla, niin ajattelin sen kuitenkin enempi itselleni tukena, että saan miehen pois kotoa. Se vihaa konflikteja, eikä kyllä helpolla lähde riitelemään tästäkään. Homma toimikin ok, eli tuo lähti pois kotoa, vaikkakin rutisten. Mutta en kiistä ettenkö vieläkin helposti ala pyöriä tuon asian ympärillä. Yritän selittää puolisolle omia tuntemuksia ja miksi tilanne on tämä, miksi emme voi hänen kanssaan asua jne. Ei minun tarvitse niitä asioita enää hänelle selittää.
Mutta miten te muut suhtaudutte asiasta kertomiseen tuttavapiirille ja sukulaisille? Voiko toisen alkoholiongelmasta kertoa jos alkoholisti itse ei sitä halua? Tilanne on hiton hankala, kun itse voi pahoin ja haluaisi kertoa mistä se johtuu, mutta silloin joutuu kertomaan toisen ihmisen ongelmista. Läheisimmille ihmisille tietysti voi kertoa, niinkuin omat vanhemmat ja sisarukset. Ja omat läheisimmät ystävät. Mutta muiden kanssa on hankalampi tilanne. Vaikka jos alkoholismi ei olisi niin suuri tabu, jos siitä puhuttaisiin avoimemmin, voisi sitä olla jopa helpompi hallita, kun ei tarttisi peitellä.
Mun mielestä voi kertoa. Itse pidin kätevänä tapana sanoa, että (ex-)puolisoni ja minun käsitykset sopivasta alkoholinkäytöstä ja vapaa-ajanviettotavoista eroavat nykyisellään liikaa, joten yhteiselo ei enää onnistu.
Eihän toista tarvitse mollata tai diagnosoida sen kummemmin. Ne jotka ymmärtävät asiaa, ymmärtävät homman jo tuosta. Niille jotka eivät ymmärrä, asia ei mene perille millään selittelyllä.
Erilleen voi kasvaa niinkin, että parisuhteen keskelle kasvaa viinapullo ja killaa puolisot eri suuntiin.
Tuli ihan mieleen muistoja tuosta, kun on yrittänyt selittää ja järkeillä alkkikselle, miksi asiat menee niinkuin menee. Joskus koki, että jotain meni perille asti, mutta suurimmaksi osaksi sitä sai jutella seinille. Vaikka kuinka osoitteli olohuoneessa möllöttävää virtahepoa, alkkis aina katsoi sen ohitse ja ihmetteli, että mikä tässä nyt on niin kummallista.
Asiaa voi miettiä ehkä siltä kantilta, että mikä tahansa sairaus heijastuu myös puolisoon ja puolisolla on oikeus omista asioistaan muille puhua. Mielestäni on siis oikeus puhua toisen alkoholismista ja kertoa miten se itseen vaikuttaa. Toisen henkilökohtaiset asiat ja yksittäiset tilanteet ovat sellaisia, joita ei tarvitse muille kertoa. Esim. Itse en ilman lupaa puhuisi siitä millaista hoitoa Hönö on saanut, mutta yleisesti voisin sanoa hänen olevan hoidon piirissä. Eli yleisemmällä tasolla ja lähinnä siitä miten se itseen vaikuttaa.
Jotkut ihmiset kokee aiheen selkeästi uhkana itselleen. Suomessa on normalisoitu suurkulutus ja ongelmajuojat eivät tykkää puhua alkoholismista, sillä se pakottaa heidät katsomaan itseään peilistä. Eivätkä he halua.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että asiasta pitäisi puhua enemmän. Sekin lievittää häpeää, jota alkoholistit (ja muut riippuvuussairaat) kokevat. Häpeä estää avun hakemista.
Jänskä miten tässä tulee ittelle uusia tuntemuksia. Nyt on välillä tosi yksinäinen olo, vaikka kaikki pitäisi olla ok. Mulla on kolme läheistä ystävää, joille voin puhua tästäkin, ja jotka puhuu minulle omista jutuistaan. Pari kaveria on, joita tapaa, ja joiden kanssa voi jutella ja tehdä niitä näitä. Harrastuksia on, ja antoisa työ. Ja olen ajatellut, että ei minulla ole ongelmaa vaikka elää yksin. Mutta nyt jotenkin on hirveä tarve jollekin turvalliselle sylille, jota ei ole koskaan oikein ollut. Eikä sellaista tuosta vain löydy, enkä sellaista aktiivisesti etsi. Mutta on toki ihmisiä ympärillä joista pitää. Mutta ei ketään valmiiksi niin läheistä, että voisi käpertyä kainaloon. Ja kuitenkin on joku sellainen, jonka kainaloon haluaisi käpertyä. Mutta ei voi sille sitä sanoa. Ja kun ei mitään uutta suhdetta halua rakentaa. Haluaisi vain… en tiedä mitä. Turvaa.
Kirjoitin juuri Oma Polkuni ketjuun että olen kuitenkin itsenäinen ja jollain tapaa kontrolloiva. Niinkuin moni meistä. On vaikea pyytää sitä apua. Osoittaa olevansa heikko. Mutta kun on
Juuri tänään koin häpeää siitä, että olen kirjoitellut tänne näitä höpinöitäni ja aika herkkiäkin juttuja. Se meni onneksi nopeasti ohi, kun totesin olevani oikeutettu tunteisiin ja niiden käsittelyyn. Sitä on melkein koko elämänsä ajatellut tunteiden (ja tunteilun) olevan heikkoutta ja suurin pelko olisi olla heikko. Pitää pärjätä yksin ja olla muiden tukipilarina.
Yksinäisyys on inhottava tunne, ei se auta vaikka olisi kuinka porukkaa ympärillä. Jokainen meistä on varmasti sitä kokenut. Sinulla on kaikki oikeus ikävöidä puolisoasi, tai turvallista syliä.
Ehkä noustaan ehkä ei. Nyt väsyttää. Ihan tosi paljon. Puoliso palasi ulkomaanreissulta viikko sitten. Olisi heti halunnut tulla kotiin perheen luo. Sanoin että meillä oli muita suunnitlemia ja mun veli tulossa, enkä halunnut käyttää viikonloppua tämän asian puimiseen. Mutta puoliso olisikin halunnut ihan vain olla perheen kanssa, kuin ennen, niinkuin koko alkoholismia ei olisi. Miten ihmeessä voisin olla kuin sitä ei olisi, kun se on ilmiselvästi taas lakaistu maton alle? Ei oltu puhuttu edelleenkään missään vaiheessa alkoholismista ja siitä miten mahdollisesti vuodenvaihteen jälkeen olisi ajatusmaailma muuttunut sen suhteen. Olisiko pitänyt riemusta kiljua ja ottaa avosylin vastaan kun on ollut 3 kk juomatta, mutta ilman omaa tahtoa. Niin, eihän se ymmärrä ettei sillä ole sitä omaa tahtoa. On vain sankari kun on ollut taas juomatta. Se on kuulemma ihan helppoa.
Mutta kotiin pitäisi päästä, niin me kuulemma ollaan sovittu. Että kun hän asuu itsekseen niin lauantaisin voi tulla kotiin saunomaan. Tosin sen jälkeen kun tuosta oli puhetta, ryyppäsi se kuukauden, pari, ja käyttäytyi sikamaisesti. Mutta ei sillä ole väliä. Sillä vain on väliä että minä silloin sanoin että lauantaisin voi tulla kotiin saunomaan. Ja nyt en päästä. Hän rakastaa minua mutta minä vihaan häntä. Olen kohtuuton, tunnekylmä, kykenemätön rakkauteen. Teen hänelle asioita joita hän ei tekisi pahimmalle vihollisellekaan. Olen lesbo. Erotan hänet lapsista, minun sukulaisistani ja meidän ystävistämme. Puhun hänestä pahaa ihmisille. Olen sairas. Olen psykopaatti.
Tätä olen kuullut toki pitkin matkaa, mutta etenkin taas keskiviikon jälkeen kun sanoin että otan eron kun harkinta-aika päättyy. Hän vakuuttaa tekevänsä eron ja elämäni yleensäkin niin vaikeaksi kuin pystyy. Ja eron tullen kuulemma lemmikkieläimet lopetetaan, koska en anna hänelle koiraa. Viestien välillä lirkuttelee lapsille niitä näitä.
Mitähän unohtui… Joka tapauksessa väsyttää.
[quote=“Harkinta-ajalla”]
Mutta kotiin pitäisi päästä, niin me kuulemma ollaan sovittu. Että kun hän asuu itsekseen niin lauantaisin voi tulla kotiin saunomaan. Tosin sen jälkeen kun tuosta oli puhetta, ryyppäsi se kuukauden, pari, ja käyttäytyi sikamaisesti. Mutta ei sillä ole väliä. Sillä vain on väliä että minä silloin sanoin että lauantaisin voi tulla kotiin saunomaan. Ja nyt en päästä. Hän rakastaa minua mutta minä vihaan häntä. Olen kohtuuton, tunnekylmä, kykenemätön rakkauteen. Teen hänelle asioita joita hän ei tekisi pahimmalle vihollisellekaan. Olen lesbo. Erotan hänet lapsista, minun sukulaisistani ja meidän ystävistämme. Puhun hänestä pahaa ihmisille. Olen sairas. Olen psykopaatti.
/quote]
Suonet anteeksi, mutta tuo rimpsu naurattaa minua suuresti! Niin tutunoloista tekstiä omalta harkinta-ajaltani. Noissahan ei ole mitään järkeä; jos vaimo on tunnekylmä ja kohtuuton psykopaatti-lesbo, miksi arvon herra haluaisi jatkaa yhteiseloa moisen mielipuolen kanssa?! Erohan on sellaisesa tapauksessa miehelle helpotus ja vapautus. Mitäpä sitä normaali heteromies lesbolla tekee, jos tämä on psykopaattikin vielä. :mrgreen:
Ehkäpä hän rauhoittuu myöhemmin. Jätetyksi tuleminen on kova pala. Eihän päihdeongelmainen, joka ei ole todellisuudessa raitistunut ja saavuttanut tilaa josssa “saa olla raittiina” ja " “ei enää tarvitse juoda” kykene näkeään omaa osuuttaan. Hänhän on jättänyt puolisonsa ja perheensä jo aikaa sitten ja asettanut juopottelun etusijalle. Exänikin oli vakaasti sitä mieltä, että hänen läsnäolonsa olisi pitänyt “riittää” suhteeseen panostamiseksi. Siis että ukko makaa sammuneena sohvalla kuolanoro suupielestä valuen. Paikallahn hän oli, muttei läsnä. Ei alkoholisti taida näitä kyetä näkemään, ellei jossain kohtaa oikeasti raitistu. Teilläkin tuo raitistelu taitaa olla suoritus (muille), josta pitäisi saada ylistystä ja kiitosta “10 pistettä ja papukaijamerkki”, vaikka raittiina olemisen kai olisi se normaalitilanne.
Voimia sinulle tuohon koitokseen! Toivotaan, että mieskin pikkuhiljaa rauhoittuu.
Hauska tuo pojan pelivertaus.
