Viimeiset kaksi vuotta olen juonut liki päivittäin. Ongelmallista alkoholin käyttöni on ollut jo 10 vuotta. Talvella, 30-vuotissyntymäpäiväni aattona, join yksin ja ahdistuneena kotona. Halusin apua. Aloitin AA-kokouksissa käymisen ja sain kummin, jonka kanssa aloimme työstämään askelia. Raittiutta kesti noin kuukausi, kun repsahdin jälleen. Kulutus palasi entisiin määriin. Kuukausi sitten perheenjäseneni oli vierailulla luonani ja olin kireä, väsynyt ja krapulassa. Tämä itselleni läheisin ihminen näkee kyllä lävitseni ja itki, kuinka pahalta juomiseni tuntuu. Lupasin hänelle lähteä hoitoon, kunhan se toteutettaisiin omilla ehdoillani: kesälomani aikana.
Viikot lupauksen jälkeen yritin keksiä syitä olla lähtemättä ja pohdin, mitä voisin valehdella läheiselleni. Viime viikonloppuna vasta todella ymmärsin tilanteeni kestämättömyyden ja hyväksyin viimein hoitoon lähdön olevan kohdallani ainoa oikea vaihtoehto. Järjestin maksupuolen vanhempieni kanssa ja kerroin asiasta läheisimmille ystävilleni. Vaikka heidän suhtautumisensa oli tukeva ja lämmin, en kykene olemaan miettimättä hylkäävätkö se minut kuitenkin tämän johdosta? Ihmeellinen morkkis ja pelko on painanut koko päivän. Lisäksi tuntuu, että voimavarat ovat vähissä jaksaa nämä pari viikkoa. Kuukauden Minnesota-hoito sekä pelottaa että jännittää, myös positiivisesti. En haluaisi repsahtaa juomaan näiden päivien aikana, mutta minulla on niin huono olla itseni kanssa, että oman ahdistuksen käsitteleminen on todella vaikeaa. Viimeisen vuoden aikana tapahtui niin paljon ylilyöntejä, jotka tuntuu mahdottomalta antaa itselle anteeksi.