Hei kaikille!
En edes tiedä mistä aloittaisin - alusta, lopusta vai keskeltä? Ehkä vaan annan ajatusten kulkea vapaasti ja kirjoitan kaiken mitä mieleen tulee.
Olen kolmekymppinen nainen, ja tapellut erilaisten mielenterveysongelmien kanssa koko ikäni. Ekat kännit vedin yläasteella, kuten varmaan useimmat. Illan kaava oli siihen aikaan pullo viiniä nopeasti, ja sitten katsomaan jotain bändiä, jonka aloittaessa olin yleensä vessassa laattaamassa. Tai sitten humalluttiin kotibileissä samalla meiningillä. Alkoholinkäyttö oli vähän kiellettyä ja jännittävää ja jotenkin se normi. Minulla oli yksi kaveri, joka oli kokonaan absolutisti, mutta en silloin edes osannut ajatella sitä minään vaihtoehtona.
Lukio jäi masennuksen takia kesken ja muutin toiselle paikkakunnalle. Juotua tuli koko ajan enemmän, varsinkin kun löytyi kavereita, joiden kanssa baariin eksyttiin myös viikolla. Erinäisiä kouluja olen aloittanut ja muutamassa työpaikassa ollut, mutta mitään näistä en jaksanut tehdä kovin pitkään.
Jossain vaiheessa juominen lähti totaalisesti käsistä ja mukaan tuli myös lääkkeet, ja sekakäytön seurauksena olen joutunut sairaalaankin pari kertaa. Lopulta en jaksanut enää vaan hakeuduin päiväsairaalahoitoon, ja pyysin itse, että hoidon ehdoksi kirjattaisiin päihteettömyys.
Elämä alkoi parantua hiljalleen. Jätin pois kaikki lääkkeet, alkoholin ja jopa tupakan. Vuotta myöhemmin aloitin opiskelun ja sainkin koulun loppuun. Elämästä tuli näennäisesti täydellistä - asuin avoliitossa ja minulla oli työpaikka omalta alalta. Parisuhde ei kuitenkaan minusta riippumattomista syistä toiminut, ja edessä oli muutto asumaan yksin. Tässä vaiheessa olin jo aloittanut uudestaan alkoholin käytön (tällä kertaa huomattavasti rauhallisemmin ja kohtuudella). Yksin asuessa kuvaan tuli yksin kotona juominen sekä lääkkeet. Töihin menin usein tunteja myöhässä ja humalassa edellisen illan baarireissuista (työpaikallani tehtiin paljon vuoroja yksin, joten en jäänyt kiinni). Sairauspoissaoloja alkoi hiljalleen kertyä enemmän ja enemmän ja lopulta tulin siihen tulokseen, etten yksinkertaisesti jaksa töissä enää.
En viihtynyt työssäni alunperinkään, ja ilmapiiri työpaikalla oli todella huono, joten töiden lopettaminen oli iso helpotus. Lisäksi minulla on nyt seurustelusuhde ihmiseen, jonka kanssa on oikeasti hyvä olla. Silti masennus vaivaa edelleen, joskin hieman lievempänä.
En ole missään nimessä pohjalla. Kuitenkin alkoholia menee runsaasti, varsinkin näin kesällä, ja usein muutamia päiviä putkeen. Humalassa olo on mukava ja rento. Pelottaa, että syksyllä muiden aloittaessa taas työt ja opiskelut alan juomaan yksin kuten viime talvenakin. En ole pitkään aikaan tehnyt mitään typerää kännissä, mutta siitä huolimatta fiilis on pari päivää dokaamisen jälkeen tavallista apeampi ja morkkis ihan hirveä. Alkoholi auttaa tähän oloon salamana. Elämä tällaisenaan ei ole sitä mitä haluan, ja tuntuu tosi vahvasti, että juomisen lopettaminen kokonaan on itsellä ensimmäinen askel parempaan oloon.
Päätös absolutistina elelemisestä (taas) on pyörinyt mielessä jo pitkään. Olin juomatta useampia vuosia, joten tiedän, mitä se vaatii. Sellainen outo erilaisuuden ja eristäytymisen tunne oli syy, miksi aloitin taas, mutta se on pieni hinta kaikista niistä hyvistä puolista. Minusta ei selkeästi ole kohtuukäyttöön.
Viikonloppuna olin baarissa, joten lasken tämän ensimmäiseksi selväksi päiväksi. Viini ja siideri huutelevat tuolta kaapista, mutta en koske niihin tänään. Haluan kohdata tylsän ja yksinäisen illan selvinpäin.
Kiitos kun luit!
. Aika sairasta tarinaa varmaan? Toisaalta mitäpä sitä sensuroimaan kun ei alkoholistin elämä niin kivaa luettavaa ole. Ehkä selvänä sitten sävy muuttuu, jossain vaiheesssa…
No nykyään otan. Jollen joudu johonkin itsetuhomoodin ja ala juomaan taas. Tosin nyt nautin tipattomasta elämästä.
