En tiedä mikä mua vaivaa. Näennäisesti kaiken pitäs olla hyvin, on työ ja opiskelupaikka, on perhe ja ystäviä, talous voisi olla paremmalla tolalla mutta sekin järjestyy kyllä tai no niin mä oon ajatellut viimeset 3 vuotta mut aina onnistun senkin kusemaan huolella. Mut sekään ei oikeestaan kiinnosta, mua ei kiinnosta muu kun se, ettei ihmiset joutuis pettymään muhun taas kerran, ettei kenenkään tarvis huolehtia musta.
Mul on liian hyvä perhe, äiti ja isä jotka rakastaa ja huolehtii, veli joka on mulle rakkaampi kun osaan ees kertoa. Niiden takii tää onkin niin vitun vaikeeta. Yritän aina miettiä, että kun jaksan x päivään asti niin kyllä kaikki järjestyy. Mut tuhoon ite omaa elämääni enkä ymmärrä miks.
Niin mä oon aina tehny, teininä (lapsena vois melkein sanoa) tein kaikkea helvetin tyhmää, lyöttäydyin aina siihen huonoimpaan seuraan - varastelin, ryyppäsin, poltin, viiltelin ja varmasti oisin huumeitakin käyttäny jos sellasia ois ollu saatavilla. Kai niitä jotain tramaleita tuli vedeltyä koska, no en tosiaan tiedä. Panin tuplasti itteeni vanhempia miehiä ja halusin niiltä huomiota, olin kirjaimellisesti jokasen vanhemman pahin painajaislapsi.
No, siitä selvittiin, vaikka oliki jatkuvasti paska mieli kun vanhemmat oli pettyneitä muhun, rakasti ne silti, tiesin kyllä sen. Mietin jo sillon aina kun tuli tehtyä jotain tyhmää, et mikä vittu mua vaivaa, miks oon tämmönen? Enkö vois olla normaali? Mut laitoin sen vaa nuoruuden kokeilunhalun piikkii, mitä se saatto ollakin. Nyt kuitenkin kun ajattelen mun toimintaa, niin ei se ihan normaalia ollu, koska en vieläkään ymmärrä miks oon toiminu niin, en vaan käsitä.
Nuoresta (oon toki vieläkin nuori) asti oon syöny ahdistukseeni ja siitähän on seurannu vaan lisää ahdistusta. Oon toivonu että oisin anorektikko tai edes sairastaisin bulimiaa, oon toivonu sitä niin useesti. Mut nyt vähän iän viisastamana LUOJAN KIITOS EI OLE kumpaakaan noista. Äiti ja isäkin on lapsuudesta asti vihjaillu et pitäs liikkua enemmän ja vieny mua ravitsemusterapeutille koska kouluterveydenhuolto. Oon aivan satavarma siitä, et jos mulle ei ois iskostettu aivoihin 10-vuotiaana ajatusta et oon läski ja huono sen takia, olisin aivan normaalipainonen tällä hetkellä. Tottakai tajuan, et vanhemmat on halunnu mulle vaan hyvää ja haluaa edelleen, mut come on, 10v kasvava tyttö jolle sanotaan et sun pitäis laihtua vittu ois ollu vaan hiljaa sillon. Olin ehkä pyöree ja toki sillä haluttiin varmaan ennaltaehkästä sitä, etten liho lisää mut kappas kepposta päinvastoin kävi. 13-vuotiaana olin painoindeksin mukaan lievästi ylipainonen, mut oikeesti olin vaan skidisti isokokosempi kun mun tositosi laihat kaverit. Harrastin futista ja olin hyvässä kunnossa. Mut ei, kun piti toitottaa siitä painosta, minkä takia tunsin itteni ihan paskaks ihmiseks. Sit lopetin harrastukset ja aloin ryyppäämään ja harrastamaan muita järkeviä teinitouhuja. Nyt kun katon taaksepäin, olin ehkä vähän liian herkkänahkanen porukoiden kommenteille: sun pitäs liikkua ja syödä terveellisesti. Koin sen henkilökohtasena hyökkäyksenä, se ois ollu sama kun ne ois huutanu päin naamaa vitun läski mee lenkille et oo minkää arvonen tollasena. Nykyään omaan jo vähän paksumman nahkan ja ymmärrän että pitäishän se liikkua ja yrittää syyä terveellisesti, tiiän et tulis parempi olo kaikin puolin.
Mut edellämainitut asiat on viimesenä mun mielessä just nyt. Reilu vuos sitte mun ystävä tappo ittensä. Se rikko jotain mussa. En oo menettäny ketään aiemmin ja toi iski vitun kovaa. Ei edes oltu tunnettu kauaa, mut koin sen niin epäreiluna, et niin ihana ja valosa ihminen vietiin täältä vaikka toki se oli hänen oma päätös ja sinänsä ymmärrän, ei hänellä ollu hyvä olla. Mut hän oli vaan niin ihana ihminen. Olisin halunnu ehtiä tutustua paremmin. Ajattelin, et miksen mä voinu kuolla ennemmin. Sit koitin selvitä sen surun ja kaiken paskan kanssa, must tuntu ettei kukaan osaa lohduttaa. Olisin halunnu halata mun iskää, mut se oli sillon matkalla. Olin viimenen kenen kanssa tää mun ystävä vietti aikaa, viimenen kuka sen näki ja sitä halas, ennen kun hän päätti että hänen matka maan päällä päättyy. Ymmärrän kyllä hänen päätöksen. Mut sit jouduin seuraamaan sivusta muiden tuskaa siitä päätöksestä. Puhuin tän mun ystävän äidin kanssa seuraavana päivänä tapahtuneesta, koska hän halus kysyä multa, oliko tää mun ystävä erilainen sillon illalla kun oltiin nähty, ei mun mielestä.
Mut kun kuulin sen lohduttoman surun ja tuskan tän äidin äänessä, mietin, et en vois koskaan tehdä niin mun vanhemmille. Tai ystäville. Ja se onkin ainoo syy miksen oo tappanu itteeni vielä. Odotan, et mun perhe kuolee, et voin itse kuolla. Se kuulostaa vitun sairaalta, mut toisinaan toivon, et kaikki mun läheiset kuolis niin mun ei tarvis elää niitä varten. Koska se on ainoo asia miks sinnittelen, pidän kynsin hampain kiinni mun elämästä, vaan jotta muilla ois hyvä olla. Ja se tekee myös mun elämästä tuskaa, koska en voi luovuttaa vaikka haluisin.
Ai saatana kuinka paljon haluisin. Oon alkanu fantasioimaan siitä, et viillän mun ranteet auki ja se veri vaan vuotaa musta ulos, pikkuhiljaa vaivun tiedottomuuteen ja sit mua ei enää oo. Mut sit toisaalta ajattelen myös, et ehkä täl kaikella toivottomuudella on tarkotuksensa. Ehkä mä saavutan viel jotain elämässä, joten oon kiitollinen et mulla on ne läheiset, jotka pakottaa mut pitämään elämästä kiinni. Ehkä oon joskus oikeesti onnellinen? En vaan ees tiedä miltä se tuntuu. En muista millon oisin ollu onnellinen mun elämästä. Oon onnellinen muiden puolesta, niinkun kesällä mun veli meni naimisiin, olin super onnellinen. Mut ennen niitä häitä aattelin et haluun kuolla, olin tosi pohjalla. Sit ajattelin, et en voi tappaa itteeni ennen niitä häitä, sit ne menis kaikilta ihan pilalle. NIINKU MITÄ VITTUA.
En tiiä miks ees kirjotin tänne, halusin vaan saada nää asiat mun mielestä hetkeks pois, ehkä aattelen selkeemmin kun oon kirjottanu. Mul on niin paljon asiaa, että näistä sais kirjan. Tällä hetkellä musta vaan tuntuu et muserrun kaiken alle. Suutuin tai no surustuin tänään, kun mun kaverit ei ollu pyytäny mua kattomaan niiden kanssa telkkaa. Aattelin, et ne ei välitä musta eikä haluu olla mun kanssa.
Kieltämättä oon ollu ankeeta seuraa viime aikoina, kun en vaan jaksa. Mua pelottaa et ne hylkää mut, koska en oo niin sosiaalinen ku muut. Kukaan ei oikeestaan tiedä mun ajatuksista mitään, kukaan ei tunne mua kunnolla. Koska en haluu päästää ketään lähelle, oon vaan niin yksinäinen vaikka mun ympärillä on paljon ihmisiä kenen tiiän rakastavan mua. Ja mä rakastan niitä. Mut en haluu enkä uskalla kellekään koskaan tunteitani avata. Edellinen on quote mun kirjottamasta (toivottavasti tulevasta biisistä) ‘‘runosta’’.
Oon alkanu nyt kirjottaa enemmän, koska se ehkä auttaa vähän. Mut nyt just mun voimat on niin vitun finaalissa, et sängystä nouseminenki on saavutus. Kuljen sumussa kaikki päivät ja pelkään vaa sitä hetkee kun mitään aattelematta hyppään extemporee auton alle. Siin on toinen juttu, nykyään kun ajan autoa, mietin kuinka ihanaa ois ajaa se johonkin tolppaan. Hyväl säkäl kuolisin. Kun luen tätä kirjottamaani ni kuulostaa vitun koomiselta, tai surkuhupaisalta ois ehkä se oikee sana. Mut todellisuudessa, mul on vitun paha olla.