mulla on a-klinikalle matka 35km, maalla kun asun. kaupunkiin pitää siis ajella , mikäli apua haluaa, mut on se kyl kannattanu… 
niin, ihmiset reagoi eri tavoin, toiset ymmärtää ja toiset ei. toisaalta se että joudut koville saattaa olla hyväkin asia, jos pääsisit kuin koira veräjästä niin se ei auttaisi asiassa.
kerran vuosia aiemmin olin kusessa lainojen takia ja pelatakin piti. kun tuli ns seinä vastaan, ruikutin kaverille tilanteestani ja siitä et jos hän suostuis lainan takaajaksi, niin selviäisin…
kyllähän se pari kk meni ihan oikein, mut sit kuitenki päädyin takaisin pelien ääreen kun se oli mahdollista. ehdotin sitä ennen kaverille et ottaa avainlukulistan, mut se sano luottavansa muhun…
parempi vaan et kova kovaa vastaan, mutta kyllä sitä silti tarvii myös ymmärrystä. jos sitä et muualta koe saavasi niin ota se sit meiltä, samassa veneessä ollaan. lisäksi asiasta puhuminen/kirjoittaminen auttaa ja varsinki se et ymmärretään mistä puhut helpottaa kynnystä kirjoittaa.
samaistumisesta voisin heittää esimerkin myllyhoidossa ollessani.
en tuntenut ketään, olin henkisesti ihan rikki. päädyin sinne koska oli lääke/alko ongelmaa. ehkä alussa vähän pelottikin. mut aika pian olo helpottui ja tuntui turvalliselta. en nyt tarkkaan muista, mut uskoisin et aamuisin kokoonnuttiin isoon saliin jossa istuimme ympyrässä, niin että kaikki näkivät toisensa ja meitä oli varmaan +40 ihmistä. siellä kerrottiin päivän ohjelma ja jakauduttiin pienempiin ryhmiin.
ryhmissä keskusteltiin kaikenlaista häpeästä, surusta, masennuksesta ja muista tunteista joita riippuvaisella on. siellä oli mukana 1 päihdetyöntekijä, joka antoi meille lisäksi tehtäviä, kuten se että tee taulukko jossa näkyy koko elämäsi, kerro mitä käytit missäkin vaiheessa ja esitä se ryhmälle. hävetti ja olin ihan hermona.
sen jälkeen oli kuitenkin paljon helpompi olla. tauoilla keitimme kahvia asuntoloissamme, miehillä oma, naisilla oma. ja ne taukokeskustelut. kukaan ei kehunut juomamääriään tai mitä nappeja oli vetänyt. siellä puhuttii asiaa koko sen tauon ajan. pikku hiljaa porukka alko hitsaantuun yhteen, oli samanlaisia kokemuksia ja kaikki ymmärsi toisiaan.
lisäksi tiettyinä iltoina kokoonnuimme saliin NA kokouksiin. taas istuttiin ympyrässä, mutta nyt keskelle sytytettiin puupalikan päälle kynttilä ja valot sammutettiin. sen jälkeen sanoimme nimemme vuorotellen sekä mitä olimme. eli tyyliin janne addikti, tuomo addikti, saana addikti jne. tunnelma oli aika hämärä koska iso sali ja vain se 1 kynttilä. puheenvuoron sai viittaamalla ja sitten sai kertoa mitä halusi, toiset kuunteli ja joku jatkoi aiheesta omilla kokemuksilla. pakko ei ollut puhua, mutta sai jos oli asiaa.
kun kenelläkään ei ollut asiaa, pidettiin lopetus"seremonia", en muista miten se meni…
samaisessa salissa myös kuultiin surullisia tarinoita miten joku oli pilannut elämänsä. kaikkien piti kirjoittaa omaelämänkerta vihkoon, kaikkine hirvityksineen ja lukea se ääneen muiden kuunnellessa ja katsellessa. osa ei pystynyt, koska itkivät vuolaasti, joku muu luki puolesta. sen jälkeen kaikki vuorollaan halasivat tarinan kirjoittaja.
voin sanoa et sen jälkeen kun oli kertonut kamalan elämänsä muille tuli alaston olo, mutta silloin myös tunsi kuuluvansa joukkoon. joka päivä 1 tarina. porukkaa tuli ja toisesta päästä meni, hoito kesti 1 kk. tavallaan oli surullista katsoa kun joku hyvä tyyppi lähti, mutta uusia tuttavuuksia tuli lisää.
lauantai iltaisin pidimme leikkimielisiä kilpailuja ja muuta ohjelmaa, siinä tutustui vielä lisää. kokemuksena tosi mahtava ja oli tosi haikeeta lähtä sieltä pois… 
lopuksi voisin todeta että saman kokeneille on paljon helpompi purkaa tuntojaan, koska asian ymmärtäminen on eri tasolla kuin läheisillä joilla ei ole asiasta omaa kokemusta.
huomaan et tästä vois kirjoittaa paaaaaaaaljon pidemmän version, muut kohta pitää lähtä töihin.
hyvää päivän jatkoa teille kaikille ja jutelkaa toistenne kans, se helpottaa 