Miten ihminen voi kusta elämänsä niin totaalisesti niin lyhyessä ajassa?
Mulla oli kaikki, elin omaa uskomatonta mennestys tarinaani ja kuitenkin päädyin takasin sinne mistä lähdin, eikä kukaan kaikkein vähiten minä olisi ikinä uskonut näin tapahtuvan.
Olen ollut perso kaikille päihteille niin kauan kun muistan, ikuinen sekakäyttäjä. Mutta olin 7 vuotta täysin ilman mitään. Silloin olin aika pahassa subu/lyrica/bentsokoukussa ja kaiken saamisen olin tehnyt tosi helpoksi sitten pamahdin paksuksi ja lopetin seinään kaiken jopa röökin, yksin. Mihinkään ei koskaan ole saannut mitään merkintää tai missään ei ole olemassa mitään todistetta siitä että olisin ikinä mitään käyttänyt. Paitsi lähimmäiset, en ole koskaan addiktioitani kenelltäkään peittänyt paitsi viranomaisilta. Silloin kun lopetin jäin lapsen isän kanssa, häneltä kesti kauemmin herätä uuteen todellisuuteen koko se kesä istun selvin päin siinä luukussa ja odotin kunnes pakotin hänet katkolle, ja hän lähti, muutettiin uuteen paikkaan ja 2 viikkoa ennen kun esikoinen syntyi lasten isä pääsi kätköltä ja mentiin naimisiin. Silloin Sossut ja aikalailla kaikki lähes vaati että olisin jättänyt hänet ja jäännyt yksin lapsen kanssa joten päätin että jos ollaan naimissia niin kukaan ei voi sitä vaatia, eikä vaatinutkaan. Sitten esikoinen syntyi ja elämä alkoi oikeasti, vihdoinkin. Olin niin iloinen hänestä, kaikki nämä vuodet sanoin että hän pelasti minut, teki minusta vihdoinkin aikuisen. 7 vuodessa tehtiin kolme lasta, molemmat meistä kävi koulut ja sai hyvät duunit, auto ja saatin ulosotot maksettua säästettiin omaa kotia varten. Sitten kävin vieraissa, en kerran vaan monta, parin vuoden ajan saman myrkyllisen ihmisen kanssa joka oli kaikki elämäni muutkin parisuhteet kaatanu. Lopulta kerroin lasten isälle ja helevetti repesi. Puoli vuotta asuttiin vielä saman katon alla joka oli meille molemmille tuskaa ja m burnoutini vaan odotti repeämistään. Mutta todellinen tuska alkoi vasta kun oli ensimmäinen viikko ilman lapsia, vanha tuttuni joka oli piinanut aina ennen lapsia palasi, unettomuus. En saannut unta koko viikkoon, sitten oli oma vuoro ottaa lapset, enkä pystynyt siihen, väkisin vaan sohvan pohjalle ja olin ahdistunut, vajaa 7 vuotiaani joutui syöttämään pienemmät ja exäni ei ottanut asiaa vakavasti. Silloinen työkaverini sai ylipuhuttua ottamaan saikkua, ja sainhan minä, unilääke ja bentsorespan kera. Jotenkin exä tajusi että en kykene otamaan lapsista vastuuta yksin ja piti heitä sillä aikaa kun päässäni oli se yksi täysin musta-aukko kuukausi kun en nukkunut kunnes lääkäri tajusi määrätä leptejä ja sain tainutettua itseni 5 vuorokaudeksi. Mutta silloin se oli jo alkanut, jostain tuli vauhti ja panin kaikkea joka liikui ja jotenkin aina löysin just ne tyypit. Kyllä koira koiran tunnistaa aina, ja mun sensorit on aina ollu erittäin hyvät. Parissa kuukaudessa sain itsen päivittäis käyttäjäksi, 4 kuukaudessa iv käyttäjäksi, 6 kuukaudessa tuli subu takaisin. Siinä vaiheessa sain jo hoidettua itselleni fudut mun unelma duunista koska en enään päässyt lääkäriin asti hakemaan lisää saikkua. Enkä enään nähnyt juurikaan lapsia koska eksän luotto hävisi kun kätkikin vähän väliä jopa viikoiksi. Miehiä, huumeita ja vitusti seksiä. Sitten osu se yksi psykopaattinastisti joka oli piste I:n päälle. Nyt on menny kohta 2 vuotta siitä kun oli se musta aukko, pääsin eroon siitä narsisti paskasta vihdoinkin ja pystyn näkemään vihdoinkin että ei ole muuta vaihtoehtoa kun lopettaa kaikki, mutta nyt en pysty siihen yksin.
Oon menettänyt kaiken, lapset en oo kohta vuoteen saannut nähdä niitä yksin, viimeksi tammikuussa oon nähnyt niiden nukkuvan, nuorin ei enään edes muista mitä elämä on että on äiti, kaikki entiset läheiset 2 häätöä, ulosotto enemmän kun ikinä, vuokravelka ja nyt olen yksin. Mutta oon vaihteeks tehnyt elämän helpoksi.
Tää itseinho on jotain ihan kamalaa, se kun tajuaa oman itsekyytensä että on viennyt 2 vuotta lasten elämästä omaa itsekyyttään, anteeksi antamatonta. Ja tää ikävä on niin raastavaa. Ja tää kaikki syyllisyys vie tietenkin tähän samaan kehään kokoajan. Oon onnekas että mulla on mun eksä joka kaikesta huolimatta on mun tukena ja pitänyt huolta mun lapsista ja ajattelee vaan niin en parasta mikä on välillä ollu tosi vaikea hyväksyä mutta en voi ikinä sitä hänelle korvata. Mutta eilen hän sai nyt vihdoinkin ymmärtämään että tarviin apua, että haluan apua. Lupasin että mennään ensi viikolla lääkäriin ja haetaan hoitopaikka hän tulee mukaan ja lupaa olla mun tukena kunnes pärjään yksin taas. Koska me molemmat halutaan lapsille parasta, ja ne ansaitsee taas pullantuoksuisen äidin ja mun eksä ansaitsee oman elämän, ja mä ansaitsen olla äiti ja terveen elämän. Tottakai mua pelotta, mutta lapset vie voiton nyt. Mä en enään halua tuhlata yhtään aikaa. Mutta vielä tänään mä vedän täysillä, koska on mun läksiäiset siihen asti että lähden. Koska oon itsekäs loppuun asti näköjään, kunnes omistaudun taas äiti elämään. Se on aina Jokotai, mutta en halua enään tätä ei mikään oo tän arvosta, haluan parantua, haluan takaisin normaaliin.