Päihdepalveluiden saavutettavuutta siis on tutkittu mm. haastatteluilla. Kannattaa lukaista, jos päihdeasiat kiinnostavat.
Monta mielenkiintoista pointtia toki löytyy, mutta nyt jäin pohtimaan sitä että joskus saatetaan hoidon ehtona alkaa mittailemaan hoidon tarvitsijan motivaatiota -joka joskus voi heikkokin olla.
Otanpa pienen lainauksen ja yllytän lukemaan itsekutakin lisää:
"Päihdehuollossa halutaan usein varmistaa asiakkaan motivaatio ennen palvelujen antamista.
Tällä pyritään luonnollisesti tehokkaaseen resurssien käyttöön, kun palveluihin pääsyyn edel
lytetään jonkinlaisia näyttöjä. Oheisessa esimerkissä on kyse juuri tällaisesta vaatimuksesta. Haastattelija:
Eli jos katkolla vaan on vapaita paikkoja, niin pääsee hyvin nopeasti?
L:
Joo, mutta sitten huumevierotuskatkaisuun, huumekatkaisuun, se on pidempi prosessi,
että siinä ensin käsittääkseni sitä motivaatiota sairaanhoitajan vastaanotolla useampaan
kertaan keskustelemalla luodataan ja otetaan tarkka anamneesi tästä päihteiden käytöstä, että mitä se on
ollut ja mitä se on nyt. Että ainoasti, jos on varmistettu tää motivaatio, niin sitten pääsee
päihdelääkärin vastaanotolle ja voidaan niin kuin suunnitella se huumevieroitus, katkaisuhoito. Tai korvaushoidon aloittaminen.
Motivaation mittaamista voidaan kuitenkin pitää ongelmallisena, sillä päihdehuoltolaki ei
tunne tämänkaltaisia edellytyksiä palveluihin pääsylle. Ainoa peruste palveluihin pääsylle on
lainsäädännön nojalla tarve, mikä ei velvoita antamaan näyttöjä motivaatiosta, vaan ainoastaan palvelutarpeesta. Toisaalta voidaan myös katsoa, että asiakkaan motivointi on osa päihdetyötä, eikä vastuuta motivaatiosta näin ollen voida kasata ainoastaan asiakkaalle. "
Herättikö ajatuksia niin paljon että tästä saisi asiallista keskusteluketjua aikaan?
Päihdepalveluiden saatavuuden niukkuudesta johtuu, että niitä tarvitseva ei aina pääse niiden piiriin juuri silloin kun ajatus ja halu sellaiseen pääsystä on herännyt.
Nykyajan tietotekniikka kuitenkin on avannut reitin kirjoitella tänne tai muuallekin päihteitä käsitteleville sivuille mihin aikaan tahansa. Hyvin matalan kynnyksen paikkoja ovat myös AA:n ja NA:n palaverit. Niihin voi selvin päin mennä kuka tahansa, jolla on halu lopettaa päihteiden käyttö. Muita vaatimuksia ei ole eikä tarvitse myöskään luvata mitään määräaikoja raittiudelleen. Jos ei saa kerralla raittiudesta kiinni, on lupa yrittää yhä uudelleen niin kuin lauletaan pienestä nokipojasta.
Paljon tietoa päihdepalveluista on ylempänä vaakapalkissa kohdassa MISTÄ APUA?.
Jokainen raitis päivä on päihteistä riippuvalle täyden kiitoksen aihe.
Tuossa on kai se vaikein asia päihteistä pääsemisen kanssa.
Ihan ymmärrettävää, ettei haluttomia haluta hoitaa, sillä vaikka halua osoittaisi,
ovat hoidon tehot aika pienet usein.
Ja toisinaan vaikkei näennäistä halua olisikaan ainakaan sivullisen mielestä,
voi hoidon aikana jokin lamppu syttyä.
Eräs ajattelumalli on, että päihdeaddikti on jätettävä aivan yksin, sillä muuten hän ei todella ala
itse yrittää ja ottaa apua vastaan.
Sairaus(nimitän nyt niin)
on siitä erikoinen, että sairas ei halua parantua eli päihdekoukku on liian kova ja toisaalta riippuvainen
ei osaa ja halua nähdä asioita miten ne ovat.
Tietynlaista sattumankauppaa päihteistä pääseminen on jokaisen käyttäjän kohdalla.
Esimerkiksi omalla kohdalla on läheisten auttaminen miltei mahdotonta ja siinäkin on tekemistä, tai en
siihen pysty, että olisi ystävällinen ja auttaisi tarvitatessa. Pakolla kun ei ketään raitista vaan asia kääntyy
aina mahdollistamisesksi. Rahan antamiseksi ruokaan, matkalippuihin, kyytien antamiseen, sinne tänne säntäilyyb
käyttävän mielijohteiden mukaan.
Tuossa ei oikein muuta voi kuin jättää käyttävä selviytymään miten taitaa ja koettaa keskittyä omiin juttuihin.
Sama kai jopa enemmän ammattiauttajien kohdalla. Kädettömiä ovat usein käyttyvän kanssa, mutta parhaansa
useimmat kai yrittävät…eli taiteilla ystävällisen ja tarpeeksi tiukan kohtelun kanssa.
Siinä olen kyllä sellaisella linjalla, että aina olisi yritettävä eli apua tarjottava. Käytännössä vaan
resurssit ei riitä ja toisinaan on etuakin kun asuu pienemmällä paikkakunnalla, koska hoitoon voi päästä
nopeammin.
Tuollaista kai vähän sekavaa aatosta tuosta nousi.
Jokainen voi tehdä jotain asian eteen. Mitä sinä olet valmis tekemään?
Miten niitä päihdepalveluja nyt on muka niukasti saatavilla, kun monet ramppaavat katkolla ja vierotuksissa useemman kerran vuodessa ja jossakin pitkässä kuntoutuksessa ainakin about kerran vuoteen.
Sitten vielä asumispalvelut päälle, jos on kämppä sattunut menemään alta.
Jos asiakkaalla on takanaan jo useita vierotuksia/katkoja ja kuntoutusjaksoja, joita on aina seurannut retkahdus ja päihteenkäytön jatkuminen, on ehkä paikallaankin tutkailla että mikäs nyt 14. hoitokerralla olisi eri tavalla kuin ennen.
Alkoholikatkolle pääsee kyllä silti yleensä samana päivänä, vaikka olisi elämän 99. katkaisukerta edessä. Etenkin alkoholikatko kun rinnastetaan ensiapuun, vaikkei se virallisesti ole sitä.
Bupren piikittäjät sen sijaan joutuu hauduttelemaan motivaatiotaan jokusen viikon kadulla, koska huumevierotuksiin on pidemmät jonot.
Siten kuin itsekkin sanot,että joidenkin kohdalla on jonoja ja varmaan sellaista turhauttaa jos
olisi mielestään tai läheisen mielestä juuri nyt halua kokeilla hoitoon menoa. Ehkä läheiset tai joku
läheinen on jo vuosia odottanut milloin se hetki tulee vai tuleeko ollenkaan. Eli ymmärrettävää
minusta jos ollaan pettyneitä odottelusta. Se halu ja motivaatio ei usein kestä kauaa.
Tai pienemmillä paikkakunnilla ei ole päihdehoitopaikkoja erikseen vaan katkot ja hoitosuunnitelmat
tehdään terveysasemilla. Noissa ei välttämättä ole tietoa vielä tarpeeksi.
Toisaalta myös terveysasemilla voi saada ihan hyvää hoitoa ja kohtelua.
Sitten on ennakkoluulot päihderiippuvia kohtaan edelleen: selkärangattomia, hankalia potilaita… mahdollisesti
väkivaltaisia,ainakin uhkaavia useat. Turha kustannuserä ja olisi oikeasti sairaitakin hoidettavana.
Jos omaa halua löytyy ja kärsivöllsyyttä on hoitoa kuitenkin saatavissa, monenlaista.
Kyllä suurempi ongelma on minusta edelleen se,että hoitoon ei ole motivaatiota tai jos onkin,se katoaa
helposti.
Tuo pitää ilman muuta paikkansa.
Silti, puhuttaessa hoitomyönteisyydestä/hoitokielteisyydestä saattaa yhtenä vaikuttavana tekijänä olla tuossa tutkimuksessakin mainitut aikaisemmat kokemukset tervveydenhuollon tai sosiaalihuollon palveluista. Näiden ennakkoasenteiden muuttaminen voi olla vaikeaa.
Päihdehuolto sijoittuu edelleen eri kunnissa eri kohtaan sosiaali- ja terveydenhuollon rajoilla ja jommankumman alueilla. Vain hyvin harvoin päihdeongelma on puhtaasti terveydellinen ongelma, joten sen sijoittaminen tiukasti terveydenhoidon piiriin ei ainakaan kaikissa tapauksissa ole oikea ratkaisu. Kun ihminen saa hoitoa vain yhteen osa-alueeseen ongelmakentässään, hän ei välttämättä koe asiaa ollenkaan mielekkääksi.
Tästä saattaa seurata jopa sellaisia tapauksia että hotio onkin muuttunut tosiasiallisesti asumiseksi, kun “hoidettava” ei sosiaalisista tai taloudellisista syistä kykene itsenäiseen asumiseen tai siihen ei ole resursseja, vaikka hänen terveydentilansa ei varsinaista hoitoa tarvitsisikaan.
Ehkä aina ei , saadusta hoidosta huolimatta, saakaan apua juuri niihin ongelmiin jotka elämänhallintaa eniten murentavat?
Voidaan myös kysyä, mikä on päihdehuollon vastuu asiakkaan motivoinnissa? Motivoitunut ihminien luultavasti lopettaa juomisen hyvän vähällä tuella, usein kokonaan ilman ulkopuolista puuttumista. Ongelmasta eroonpääsy lienee vaikeinta juuri niillä joilla motivaatio horjuu ja ajoittain katoaa. Itsemotivointi on ajatuksena hyvä ja toimiva, mutta käytännössä, vaikkapa plinkin keskusteluja seuraten, huomataan että silloin tällöin se katoaa ja juomiseen löytyy enemmän motivaatiota kuin selvänäoloon. Ja silloin sitten tietysti juodaan.
Missä aiemmin asuin, käytännön hoitoonohjauksen ja yleistilanteen kartoituksen tekivät juuri
sosiaalitoimen hoitajat…vai mikä lie ammattinimikkeensä.
Hehän ovat juuri sitä varten,että koettavat miettiä kokonaistilannetta ja miten
parhaiten pärjäisi.
Hyvää ja pahaa löytyisi paljonkin sanottavaa,mutta tyydyn kertomaan heidän
parhaansa tehnen ja paljon avuksi olleen. En liene ollut ihan helpoimpia tapauksia?
Omalla kohdalla kai mekin jokainen voimme motivoida ja viedä asiaa eteenpäin kokemuksia
kertomallaja tietoa lisäämällä. Noin muuttuu sitten asenteet yleisesti.toivotavasti ainakin.
Hidasta tuollainen on muttei taida muutakaan olla tehtävissä.
Hoitoja ja tukea voidaan kai kuitenkin tarjota vain tietyn aikaa eli kun on jollain lailla
päässyt kiinni raittiuteen tai elämänhallintaan(jos enää mahdollista), niin jossain vaiheessa
on vastuussa omasta raittiudestaan…onko tuo sitten sama kuin itsemotivointi?
Tuota vastuuta kai pitää ottaa sitten niin että koettaa elonsa rakentaa sellaiseksi,ettei
päihteitä tarvitsisi.
Varmaan tuossakin on monia, jotka tarvitsevat mainuttuja tukitoimia tai jotain motivaatiota
ottaa tarjottua tukea vastaan. Itseä näitä kirjoitellessa tulee enimmäkseen mietittyä ja sitä
onko motivaatiota löydettävissä vaikka aina ei niin hyvin tunnu menevänkään?
Ulkopuolisen tsemppauksen puutteesta en ainakaan voi väittää kärsiväni.tai ettei olisi
tiedossa tarpeellisia keinoja, niin systeemin kautta kuin itsekkin hankittuja.
Minua ainakin motivoi tänne kirjoittelu ajoittain paljonkin, joten kiitokset plinkille.
–jatkan BB.n eli babylonberliinin katsomista…pitkästä aikaa jokin tv-ohjelma kiinnostaa–
Sehän se, että motivaation määrä voi vaihdella hoidon aikanakin vähän päivästä toiseen. Jonain päivänä tekee mieli keskeyttää koko hoito ja lähteä radalle, vaikka järki kehottaa raitistumaan.
Useimmilla on motivaatiota päästä eroon päihteen aiheuttamista haitoista ja ongelmista, mutta kun addiktio on niin pirullinen että se aina tuntuu antavan jotain hyvääkin. Muutenhan siitä ei olisi addiktiota tullutkaan.
Onkin paradoksaalista, että vaikka hoitoon pääsyä voi joutua joskus jonottamaan pitkään, silti se voi päättyä keskeytykseen. Tätä tapohtuu etenkin huumevierotuksessa, kun vierotusoireet alkavat kiristää nuppia.
Sellainenkin pieni asiakasryhmä on, joka joutuu päihdepalveluihin tahtomattaan, vaikka päihdehoito on periaatteessa vapaaehtoista: hoitoonohjatut työterveyshuollosta ja lastensuojelusta. Silloinhan kyse on lähinnä pelkästä arvioinnista, joka tapahtuu väljässä avohoitokontaktissa, mutta siitäkin joku suuttuu kun kehdataan päihdeongelmaiseksi luulla.
Joukossa on tietenkin aina heitä, joilla motivaatio ja mahdollsuus tukien hyödyntämiseen
olisi ihan selkeästi huipussa,mutta jostain syystä ei hoitoon heti pääse.
On joko jonoja ja ei löydy paikkaa tai jostain syystä hoitotyypit eivä tajua tilannetta.
Pieni joukko on varmaan tuollaisia tapauksia ja koskaanhan ei ennen hoitoa ja tukitoimia
voida varmaksi sanoa,mikä lopputulos on.
Pakkohoitoon joutuu kai tänäpäivänä vaan raskaana olevat naiset ja tytöt,jolloin
katsotaan syntymättömän tarvitsevan yhteiskunnan suojelua Vai lienenkö ajan tasalla tuossa
asiassa? Siis jos ei ole muuten väkivaltainen ja ympäristölle vaarallinen.
-babylonberliini jo loppusuoralla… vielä 5 jaksoa katsottavana. melkoinen maratooni aan hyvä
sarja kyllä minusta. saksalaista laatua.
Ehkä yhtenä ongelmana on sekin, että odotetaan “ihmettä”.
Kun juominen nähdään sairautena , odotetaan että tokihan lääketiede sairauteen on hoidon keksinyt ja sitten mennään “hakemaan valmista hoitopakettia”
Kun sellaista kaikille sopivaa ja toimivaa hoito-ohjelmaa ei kuitenkaan ole, ja usein aloitus onkin muiden asioiden yhteydessä ja seurakuksena tulevaa lyhythoitoa, johon petytään kun se ei yhtäkkiä annakaan selvää riippumattomuutta päihdeongelmasta.
Unohdetaan oma vastuu juomisen vähentämisestä/lopettamisesta.
Tahtoo itseltäkin toisinaan unohtua joitakin tärkeitä asioita…vaikkapa että kaikki eivät halua, pysty tai
jostain syystä raitistu koskaan ja elävät elämänsä tavallaan. Heitä sitten alkaa pitää jotenkin huonompina
ja heikompina, katselemaan nokanvartta ainakin mielessään ja kusi nousee päähän että kohina käy.
Ei pitäisi alkaa olemaan parempi,tuomitsemaan, Ei oikein oma pää tuota kestä.
Toinen se huomio, että on kai ihan luonnollista alkaa uskomaan, että on jokin jumalan valittu jos pääsee
päihteistä tai mistä tahansa tuhoavasta käytöksestä tai vaikkapa taudista.
Jokin tuossa päätelmässä vain itseäni mättää tosi paljon vaikken oikein nyt osaa älytä, mikä.
Olisiko päihdepalvelujen tuottajien tärkein ominaisuus kuitenkin inhimillisyys…ihmisarvoinen kohtelu
riippumatta mitä tuloksia milläkin tavalla ja mallilla saadaankin…
Ja sama kai pätee sitten ohjeeksi vähän kaikkeen muuhunkin elämään?