Sairastin anoreksiaa, bulimiaa, alkoholismia ja masennusta.
Muistan kuinka kävin keväällä säännöllisesti lenkeilä aamu kuudelta ja illalla salilla jumppailin parikin tuntia syömättä ja siihen lisäksi työssäharjoittelut. Romahdin.
Kesällä aloitin normaalia aamu lenkkiäni ja muistan colitsi housujeni lerputtavan. Muistan ottaneeni pari juoksuaskelta ja en jaksanut. Otin muutamat uudestaan ja en jaksanut. Sydän löi väsyneenä rinnassa ja kävelin kotiin. Pelotti.
Jatkoin ulkoilua sen jälkeen kävelyn merkeissä. Energianlähteenä toimi viina.
Juhlin, dokasin ja join aina kuin mahdollista. Harrastin irtosuhteita, olen hyvä puhumaan, ihan nätti ja aina löysin komeata seuraa. Järjetöntä. Yksikään ystävä ei huomannut alkoholi ongelmaani. Onhan se kiva kesällä käydä terasseilla nauttimassa huurteisia. Sain kyllä huomautteluja liiasta hoikkuudestani ja alkoholimääristä. En välittänyt.
Kuihduin, masennuin, esiin astui bulimia, esitin pirteää ja voittamatonta ystäville, kunnes tuli lopullinen romahdus. Jouduin sairaalaan tippaletkuun kiinnitettynä ja se muuten sattui. Minua palvelleet lääkärit katsoivat säälivästi itseäni ja naislääkäri melkein vollotti että olen huonossa kunnossa ja kehoni voi pettää milloin tahansa. Lapsiakaan en saisi. Viimeinen lause oli ainut mikä kosketti ja herätti. En mä lapsia ole ikinä halunnut, mutta haluan saada sen mahdollisuuden käytettäväksi kuitenkin. Olin koko päivän tarkkailtavana.
Sairaalasta päästyäni tapani eivät muuttuneet.
En omannut tukipilareita, jotka pitäisivät itseni vahvoina. Paino nousi, kiitos osin syksyn syömishäiriöklinikan osastohoidon, mutta mieli oli ja on yhä mitäänsanomaton ja tyhjä. Jatkoin dokailua ja tässä olen yhä lightpear vasemmassa kourassa ja kuivuneet kyyneleet silmissä. Huomenna yritän olla vahvempi. Tiedän sen.
Siinä tän päärynän tarina. Toivon ja yritän järkevämpää elämää. Kirjoitan blogia lightpear.
Mitenkähän aloittais. No vaikka niin, että eihän tuossa tilanteessa ole vahvuudesta kysymys. Kun myöntää oman heikkoutensa ja sen, että tarvitsee apua, niin se on ensimmäinen askel tervehtymisen tiellä. Bulimiahommista en itse tiedä muutakun, että jos pakasteessa on kuuden kappaleen jäätelöpakkaus, niin se on päivän selvä juttu, että mä sitten syön hyvällä halulla ne kaikki. Masennusta ja alkoholismia on sensijaan opiskeltu koko elämän ajan. Jotta pääsisi raitistumisessa eteenpäin on masennus hoidettava ja toiste päin. Ne kulkee käsikädessä ja ruokkii toisiaan. Toivon sulle voimia.
Tukipilareita on olemassa ja sinäkin voit niihin turvautua silloin, kun omat voimat eivät riitä.
Jo useita vuosikymmeniä on AA auttanut juomisestaan kärsiviä raittiuteen.
Suomessa toimii myös OA, ongelmasyöjien vertaistuki, Nimettömät Ongelmasyöjät.
Googlaamalla löydät itsellesi sopivia ryhmiä.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Voi sinua päärynä.
Tiedän niin hyvin tuon tunteen. Jatkuvan epäonnistumisen tunteen, jota vastaan ei voi taistella. Se vaan saa jatkamaan juomista.
Päätä huomenna aloittaa raitis elämä. Aloita vaikka kirjoittamalla tänne niin paljon kuin vain jaksat. Mä ainakin lupaan tsempata sua! Tiedän että pystyt siihen, jos mäkin pystyin.
Mulla vasta päivä 33 menossa raittiina mutta se on ihan ikuisuus verrattuna melkein nollalukemiin aikaisemmin. Ja nyt mulla ekaa kertaa sellanen olo että pystyn tähän. Ja säkin pystyt. Tee päätös ja kirjoita tänne. Hae apua a-klinikalta jos siltä tuntuu tai aa:sta. Mulla ei niistä kokemuksia (tai no a-klinikasta vähäsen) mutta monethan niistä löytävät avun myös!
“Muistan kuinka kävin keväällä säännöllisesti lenkeilä aamu kuudelta ja illalla salilla jumppailin parikin tuntia syömättä ja siihen lisäksi työssäharjoittelut. Romahdin.”
Tulee mieleeni David Bowie, joka pahimmassa anoreksiassaan painoi 45 kg (alkosta ei ollut ongelmaa, mutta konserteissa piti tupakkatauon puolen tunnin välein). LA:n aikoinaan - oudossa ympäristössä - sairastui vielä paranoidiaan. Bowie kuntoutui ryhtymällä (kunto)nyrkkeilyyn - samaa kuntoilumuotoa käytti myös Sting ja luulen hänen sitä suositelleen, koskapa UK:n muusikkopiireissä jotka tahtovat keskittyä Lontooseen porukka tuntee toisensa ja USA:ssa monien miljoonakaupunkien ja suurten välimatkojen maassa vastaavaa yhteisöllisyyttä ei ole.
Tuo sinun kuntoilu- ja työohjelmasi: kuntosali, lenkit ja kokopäivätyö vastaa suunnilleen nykyajan formula-ajajan ohjelmaa.
Kiitos kannustavista kommenteista. Nyt on menossa päivä 2 selvin päin. Kyllä ne ajatukset pysyy siin viinassa, mutta eteenpäin menossa parempaan pikku hiljaa.
