Asiat järjestettii nii, että ukko ei juo enää kotona. Oltii nii helpottuneita kaikki, ku ei tarvinnu kattella sitä touhua enää. Nyt ku o hetki menny tajuan, ettei se sit kuiteskaa riitä. Aina se juoppo välil yrittää kotio änkeä. Tai soittaa ku o joutunu pulaan. Tai sit saadaan kattella sitä kärvistelyä ja kiukuttelua kunnes lähtee juomaan. Ja sit taas hyvitellään. Ei jaksasi enää…Ei kai tästä ikinä pääse ku o yhteiset lapset.
Yhteiset lapset pitävät pitempään alkkiksessa kiinni, vaikka ero tulisikin.
En tiedä onko tämä oikea paikka tai ketju kirjoittaa tuntemuksiani. Toivon kuitenkin.
minulla oli kumma olo, ikäänkuin olisin pieni lapsi, tai teini-ikäinen, lapsuusperheessä jossa en osannut elää niin että olisin ollut itse onnellinen ja tasapainoinen. Koko ajan oli tunne että teen, sanon ja olen väärällä tavalla ja saan siitä kuritusta. Mistähän tuokin nyt tuli? Ikinä ennen ei ole noin voimkasta tunnetta tullut. lapsena toivoin pääseväni pois siitä perheestä, ekassa avioliitossa sama juttu, rukoilin jotain ihmettä joka minut pelastaisi. Ei pelastanut, aika ja oma tahto lähteä pelasti.
Niin voisitko täsmentää miten liittyy tähän ketjuun? Oliko teillä siis alkoholi kuvioissa?