kolmen vuoden ajan on mun elämää hallinnu opiaatit,joista oon ollu vierotuksessa varmaan neljästi ja jokainen sairaalajakso ja raitis aika on jäänyt lyhyeen ja paluu takaisin päihteen ongelmakäyttäjäksi on vain joka kerran jälkeen yhä helpompaa ja toleranssi vain kasvaa.
voiko kukaan,joka on päässyt opiaateista eroon,niin kertoa,että miten se omalla kohdalla onnistui?tuntuu,että melkein kaikki keinot on kokeiltu ja aina huomaan palaavani takaisin saman ongelman pariin.
ei ole herkkua olla riippuvainen huumeesta,joka koukuttaa henkisesti ja fyysisesti eikä käyttö ole ollut enää pitkään aikaan mitään nautintoa,koska haluaisin olla joskus normaali ihminen,ilman päihteitä ja ainaista annosta,jota seuraavaa odottaa,mutta jota ei tahtoisi enää vievän yhtään syvemmälle siihen helvettiin,missä euforia on muuttunut viekkareita pakoillen.
milloin tää kaikki loppuu,vai onko loppua näkyvissä,muuten kuin siten,että lopullinen tilanne on ikuinen helpotus kaikesta siitä,mitä ei olisi koskaan pitänyt päästää osaksi omaa arkea,koska olen henkisesti kuollut ja väsynyt elämään,jossa on ihme,että olen vielä toiveikas siitä,että tilanteeni voi parantua.
Plinkissä on käsittääkseni aika vähän opiaateista irtipäässeitä, koska miksi he tänne kirjoittelisivat jos aine ei enää ole osa elämää (tai no, voihan sitä vetää jotain muita huumeita mutt silti…)
Nimimerkki Quentin kirjoitteli joskus lopettaneensa kuuden vuoden subun käytön, eipä taida enää kirjotella tänne. Kaikista vanhimpia hänenki viestejä voi hakea: http://www.paihdelinkki.fi/cgi-bin/ultimatebb.cgi?ubb=search;search_forum=16
Mutta siis saivarrellen, niin kauan kun ihminen kestää riippuvuuden, hän on riippuvainen. Sitten kun ei enää jaksa, niin sitten pitää lopettaa, toivottavasti ei sentään omaa elämäänsä vaan pelkkä kaman käyttö.
minä olen helmikuun jälkeen ottanut tramadolia 4x ja sitä ennen nonstop 3v kaikkea opaa mitä käsiini sain(8-9v kaikenkaikkiaan sekakäyttöä).lopetin seinään opiaatit ja 2vkoa meni sänky/vessa kuosissa.kyllä ne fyysiset kestää mutta se henkinen puoli onki sit eri asia 
.ei siihen oo helppoa tietä ole se on jokatapauksessa vitun julmaa ja raakaa sun pään sisälläs ja ne kysymykset ja se ettei kukaan tajua,ja ettet saa sellasta abrakadabra apua,niin nostaa sen ² .1 asia on sun oma tahto että oikeesti haluat päästä eroon siitä.siis itekki vedän vielä kyl kaikkea muuta paitsi opiaatteja/poretta.ihminen muodostaa omakuvansa olotilojensa kautta ja mikäs siinä sitte jos kokoajan vitun hyvä olla(kun oot hitailla siis)…monimutkanen ja ihan vitullisen hankala prosessi joka vie aikaa.
voit mailia laittaa jos haluut jutella tosta asiasta,se on ihan vitullisen kova ja piikkinen tie se lopettaminen ja vie vuosia.itekkin vasta toipumaan päin ja jopa pystyn sanomaan EI!tarpeen tullen.1 iso asia oli se kaveripiirin muuttaminen,ei nisti pysty olee selvinpäin jos kaikki ympärillä vetää/jos kokoajan on hitaita saatavilla.
Itse en läheskään yhtä pitkään ehtinyt käyttää mutta onnistuin kyllä pääsemään tilaan, jossa käyttö ei tuottanut minkäänlaista mielihyvää, suurimmaksi osaksi edes poistanut viekkareita. Ja kuten aiemmin todettiin, olen itsekin ollut aika pitkään poissa näiltä forumeilta koska pelkkä huumeista kirjoittaminen ja niistä kertovan tekstin lukeminen on saanut aikaan niin voimakasta mielihalua että sen vastustaminen on ollut viel parin vuoden jälkeenkin vaikeaa.
Nyt takana jo onnelliset kolme ja puoli vuotta ja oikeastaan innostuin tulemaan tänne katselemaan kun muistelin lämmöllä monia aikanaan täällä vietettyjä hetkiä ja toisten elämiin samaistumisia ja omia avautumisia. Sen haluan sanoa että Aina on olemassa se toivo ja mahdollisuus! Ite vietin noin kolme viikkoa niissä kaikista ikävimmissä fyyisissä oireissa, jonka jälkeen sitten vasta alkoi se todellinen koetus, joka kesti reilusti yli vuoden. Minulla oli takana hyviä ihmisiä, vanhemmat ja käyttämättömät kaverit! Niistä aivan suunnaton apu siinä että jaksoi viedä prosessin loppuun asti. Jos vaan löydät jonkun kelle raivota ja kuka jaksaa sua katella niin kauan ku koet tarvitsevan niin aivan mahtavaa! Otat vaan tilanteen käteen ja teet päätöksen, ja muistat että vaikka kuinka sattuu; lopullinen voitto on kaiken sen arvoista!
Onnea ja menestystä!
Hei, heidi83
Olen entinen opiaattiriippuvainen. Olen ollut kuivilla jo vuosia. Miten sen sitten tein.
Ensinnä olen sitä mieltä, että ei siihen ole mitään poppakonstia, vaan se lähtee omasta itsestä.
Olen kokenut akupunktiot, sähköhoidot jne. Kuitenkaan en niistä saanut mitään pitkäaikaista apua, vain hetkellistä. Olen juossut terapioissa, välillä niistä ahdistuneena ja välillä helpotusta saaneena. Kuitenkin voin sanoa, että hyvät neuvot ja opit sekä eväät kuntoutumiseen sain kognitiivisesta psykoterapiasta. kognitiivinenpsykoterapia.or … erapia.php Näitä oppeja käytän edelleen tänä päivänä. Tukihenkilö on hyvä olla, johon voi turvautua lähes kaikessa asiassa, niin arki käytännön askareissa, kuin mielen vuoristoradassa.
Amy*
niinpä,tiedän,että se ei tuu olemaan helppoo päästä eroon kokonaan opiaateista ja että se tulee olemaan melkoinen prosessi jos todella haluaa pysyä kuivilla.
mulla on halua kyllä,mut retkahtanut olen siitäkin huolimatta,vaikka tiedän,mihin se johtaa.
en tajua,miks mä en voi olla ottamatta,vaikka tiedän täysin,että ei pitäis ottaa edes yhtäkään kertaa,kun on päässyt eroon fyysisesti.
monestikko olette joutuneet käymään näitä samoja tilanteita läpi ja mikä oli se asia,mikä lopulta sai aikaan sen,että pystyitte jatkuvaan erossa pysymiseen opiaateista?koska itse oon miettiny,et se vaatii jotain todella isoa,eikä se riitä,vaikka kuinka tietää,miten kuivilla pysyminen onnistuu vain olemalla kuivilla.
Sanotaan että täytyy käydä pohjalla, ennen kuin on valmis irtautumaan. Jokaisella on se oma pohjalla käynti se itseään koskettava ja herättävä hetki. Jokaisella se on rankka kokemus. Joillakin se voi olla yksi tietty aamu ja tietty katsaus omaan elämään, kun toisella se voi olla teho-osastolla letkuissa taistellen elämästä ja kuolemasta. Itselläni se oli tuo jälkimmäinen. Vasta sitten ymmärsin, että jotain täytyy tehdä tai olen kuoleman oma ja lapseni äidittömiä. Kyllä, olen retkahtanut muutaman otteeseen. Ne ovat olleet kerta juttuja ja nyttemmin jo jääneet. Joka kerta kaduin retkahdusta ja luulin hetken olevani epätoivoinen tapaus. Näin se ei ole. Kukaan ei ole epätoivoinen tapaus, se vain ottaa aikansa, että hyväksyy ja oppii elämään ilman aineita.
Tosiaan tuo kognitiivinen psykoterapia antaa juuri neuvot ja keinot siirtää aineenhimon toisaalle. Kysy hoitavaltasi taholta onko mahdollisuutta päästä kyseiseen terapiaan.
jos on tarpeeksi tahtoa,kaikki on mahdollista!
itse käytin heroiinia seitsemän vuotta,sen jälkeen metishoidossa kolme vuotta jota seurasi parin vuoden mittainen opiaattien alasajo panacodeilla ja subuilla,nyt täysin kuivilla kaikista aineista,tupakka mukaanlukien!En ole tullut uskoon tai muuta vastaavaa,kypsyin vain täysin itseni vahingoittamiseen,lopetin siis silkasta itserakkaudesta!Kyllä on opettanut nöyryyttä ja olenkin nykyään varsin pieni ihminen ja heikkokin…mutta elossa,tunteva ja aito ,luotettava ihminen!!ONNELLINEN ILMAN KEMIAA"!!
Näin. Mä taistelin lääkeriippuvuuteni kans viis vuotta ja vasta, kun olin menettää mieheni ja lapseni ja yritin tappaa itteni ni vasta sillon olin valmis lopettaan.
Ja kyllä ne repsahdukset kuuluu vierotukseen, mut pitää muistaa, et heti repsahduksen jälkeen voi jatkaa vierotusta. Ei tarvi vetää kamaa vielä seuraavanakin päivänä ja siitä viikon päästä. Kun yrittää vaan heti hyväksyä seuraavana aamuna, et näin kävi ja tästä mennään eteenpäin ni kuivile pääsy onnistuu kyllä. Ei saa siis menettää toivoo heti jos “vähän” mokaa. Repsahdus on inhimillinen teko, jonka jälkeen sitä kuivilla oloo/vierotusta voi taas jatkaa.
Niin. Kuten Amy* sanoikin, että jokaiselle se ns. herääminen voi olla erilainen. Toiset tarvitsee enemmän ja toiset vähemmän tajutakseen ja toiset eivät tajua koskaan. Tai tajuavat varmaan, mutta eivät vain pysty tekemään asialle mitään, toiset puhuvat tuollaisesta “ilmiöstä” sanoen, että he ovat menneet pohjansa läpi. Itse tajusin lopullisesti havahtua tilanteeseeni övereitten jälkeen ea:ssa vietetyn yön jälkeen. Olin toki sitäkin ennen koittanut tehdä noita irtiottoja kyllä, paremmalla ja ei-niin-paremmalla menestyksellä. Mutta nyt kuitenkin jo yli puoli vuotta kuivilla opiaateista. Retkahduksia ei ole kohdalleni osunut vielä kertaakaan, mutta en voi kieltää, etteikö mieli olisi tehnyt välillä ja kovastikin. Mutta heti alkuunsa eliminoin itseltäni nuo ns. helpot tavat saada opiaatteja, eli halusin papereihin sen H-merkinnän sekä tein apteekkisopimuksen. Joten en voi heti ekan mielihalun yllättäessä juosta kipittämään lääkärille respaa saadakseni, koska teekoon puolelta eivät sitä mulle kirjoita ja yksityinen vaikka kirjoittaisikin, niin en saa lääkkeitä ulos täältä lähimailtakaan tuon apteekkisopparin vuoksi. Joten kaiken tuon aikana sitä kerkeää miettimään, että otanko nyt kuitenkaan. En sano että noin tulisi kaikkien toimia, mutta tuo on minulle se ainoa vaihtoehto, koska joskus sitä tulisi varmasti toimittua niin impulsiivisesti omien himojensa ja halujensa mukaan.
Sanja 
Mä pääsin bubrest eroo; en tosin käyttäny yhtä pitkää ku sä, mut mä oonkii aina ollu sekakäyttäjä, joten vaihtelin bubre-putkia ja piri-putkia, kunnes sit sen useemman kk:den bubrea vain vedin (tai muuta päälle sit, esmes savua). Mä pääsin Ardinex-korvaushoidolla eroon bubresta, tai siis on siitä reilu kk ku otin millin nokat, mut oon päättän etten enää ota. 2 ja puol vuotta oon retkahdellu ku oon roikkun siin samas porukas ja halun piikittää ja “kuuluu” yhä porukkaan, mut nyt reilu 6 vko sit lopetin piikinkii, ni en ota. Ainoo ongelma on, et mul riippuvuus vaihdettiin; yhes vaihees pystyin olee jo yhel artul ja hetken jopa ilman. Nyt oon koukus Tramalii; tosin vaa 100mg päiväs, mut silti… Mä oon kaikki päihteet lopettanu melkee yks kerrallaa. Bubre oli se viiminen ja sitä ennen oli kova pala pirin kans. Helpommin pois jäi essot, herska ja dexmi. Lääkkeet on yhä mukana.
Ja kaveripiiri pitää sit vaihtaa kokonaa, yksinäist on useest ollu, mut nyt on ollu vihdoin tekemist. Mul työt ja muutenkii rutiinit auttaa mua pysyy eros. Ja tosiaa retkahduksen voi jättää siihen 1. päivään; se vaa pitää eka oppia . Toivottavasti onnistut!
Mielenkiintoinen sanavalinta… “kestäminen”. No, anyway. Itse olen käyttänyt lähes 10 vuotta buprea, siinä välissä jopa 9kk ilman. Tämä siis kaiken muun sekakäytön keskellä. N. 2v. sitten tajusin että bupre on vallannu elämäni kaikki osa-alueet. Nyt olen isojen päätösten edessä, sillä korvaushoito alkaisi viimeistään 3.12. Nyt pitäisi päättää onko se todella se, mitä haluan… Mulla on tasan kaksi vaihtoehtoa, lähteä “toipumaan” tai sitten siihen saatto-, eiku korvaushoitoon. Ikää on reilusti yli 30 eli päätöksiä pitäisi jo tehdä, kun olen rimpuillut kaikennäkösien kemikaalien kanssa jo 15 vuotta… En tiedä enää, mitä on viihde- tai kohtuukäyttö. Mussa on näiden asioiden kannalta vain kaksi nappia; ON ja OFF. Ja nyt pohdinkin vimmatusti, miten korvaushoito muka auttaisi. Siihen tulisi itseni tuntien kuitenkin oheiskäyttöä itseni tuntien, kun kerran on “lupa” käyttää. Mutta taas toisaalta, se voisi oikein elettynä olla tuloksellista. TÄMÄ ON ELÄMÄNI VAIKEIN PÄÄTÖS! APUA!
Mä olen niitä jotka ei opi koskaan. Olen käyttänyt kamaa nyt 13-14 vuoden ajan. Ja mulla on taas bupureflat. Voisi kutsua idiootiksi. Olen ollut väliin 8-12 kuukautta kuivilla. Mun piikkihimo kasvaa joskus sellaisiin mittakaavoihin että jos jotain on vedettävä, olkoon subua. Ilman piriä olen ollut n. 14 kk. Ylpeä siitä. Olen pysynyt järjissäni viime ajat kun en ole penkonut roskalavoja enää aikoihin.
Mä olen pohjimmiltani pirinisti. Subu on osa arkea. Se on hyvin petollinen huume kaikessa arkisuudessaan. Se tuo rauhan mieleen sekä rytmin päivään. Kaikista parasta olisi olla korvaushoidossa. Mä olen kertaalleen herännyt subuöyskäreiden jälkeen sairaalasta, tästä on pian vuosi. Ei se saanut lopettamaan. Ei mua saa lopettamaan varmaan mikään. Kun kerran lapsi on otettu, palautettu ja case is closed; mitäs tässä. Mä olen nyt tauolla. Mietin korvaushoitoon menoa. Ongelma on se etten ole julkisesti puhunut habitistani. Pitäisi ekaks tulla kaapista ulos. Lasten takia se on mahdotonta. Minulla on pian kaksi.
Vois melkein todeta ‘turha käyttää vilkkua kun oot jo ojassa’.
Yhtä vitunmoista teatteria koko elämä. Siis mun. Mä olen jaaritellut ja paennut jo yli kymmenen vuoden ajan. Mä olen 90-luvun nuorisoa. Jotka innostu housesta Ja Choose life- I chose something else oli niiden mantra mitä ne hoki pupillit kaakossa laajina joskus nuppineulanpäänkokoisina, hei, I CHOSE NOT TO CHOOSE LIFE. Vittu mitä spedeilyä. Yhtä saatanan tuskan minimointia luksus-klubeilla Ibizalla ja Helsingin Nylonissa. Joskus mentiin psykoosiin. Oltiin katkoilla ja lataamossa, sitten taas pian jossain Lepakon aamubailuissa vertailtiin laitosruokia kun oli valvottu taas koko viikonloppu ja oltu safkaamatta saman verran. Vertailtiin lääkemääriä ja puhuttiin humoristisesti tilanteista jotka oli johtaneet psyykoosinpuhkeamiseen. Mä revin vain muurahaisia ihon alta mun spigulla, ja kun kädet oli täynnä verta vuotavia pieniä koloja, mun frendi tuli käymään ja kysyi mitä vittua mä olen tehnyt, vuodat kuiviin kohta vitun urpo, meitsi soittaa zirran, Taika toi loppu nyt. No, ei siinä auttanut ambulanssimiehille selitellä että ei mua mikään vaivaa, mun ihon alla on hyönteisarmeija joka riivaa mun unta liikehdinnällään.
Mä olen ollut yks itsekäs idiootti. Mä oon pian 31 vuotias, mulla on poika ja saatanasti salaista materiaalia kaapit pullollaan. Jos ymmärrätte. Mun toimet ei kestä päivänvaloa. Vieläkään. Mä en kestä päivänvaloa.
Oho, meni jaaritteluksi, mutta hyvät ihmiset-- mua nuoremmat tai vanhemmat- älkää alistuko kaksoiselämään. Älkää kuten minä. Minua vituttaa tämä loputon pakomatka ilman loppua.
Taikalissu
-Keski-ikäinen nipamummo-
Taika, oletko missä ja miten voit? Täällä ei olla huumeiltu kohta 15 vuoteen, mutta mutta. Muistijälki on huima. Muutin myös stadista pois ja nyt on perhe ja okt keskustassa järven rannalla 
Ikuinen illuusio. Olen työllistänyt paljon ja tehnyt jonkinmoisen uran liike-elämässä. Koskaan tämä “nuoruus” ei kuitenkaan unohdu. Sen muistaa joka aamu. Mutta elää voi silti ihan hyvän elämän. Vaikkei niitä maximeja enää koskaan saisi. Tosin ne voi saada ihan eri asioista. 
Tunne-elämä on hieman hallitsematon, mutta superraivarit ja aallonpohjat osaan viettää suht itsekseni. Josta taas kärsii perhe Voikaa hyvin kaikki jotka muistaa! Hyvää kesää. -Q
Mä olen yrittänyt päästä yli riippuvuudesta satunnaiskäyttöön vrt. pitkät viikonloput, kun rahat loppuu ja tää tila on yks reilukerho. Olen menny aivan ihan vähällä harvemmin ihmeempiä oloja ottanut. Nytkin ihan niin kuin mielessäni kuosasin pienesti ja psyykkiset aivan lähes olin ollut huomaamattanikaan, mutta nyt vain laatta lensi olan takaa. Ei…ei en näe järkeä tehdä itseäni helkkarin kipeäksi, kun tulevaisuudessa sitten kun korvaakin, korvaavat muut asiat nämä himot, niin se helpottaa suuresti fyysisiäkin oikkareita.
Pitkä matka o tultu, mutta ei kuitenkaan mihinkään 
Onhan muuten tosi vaikee uskaltaa päästää irti jostain minkä varaan koko elämänsä on rakentanut. No, vielä tulee se päivä kun se loppuu. -Narcoticum-
Irti ei pääse, ei millään. Yritetty on varmaan sata kertaa ja aina palataan takas. Just kärsin kauheita refloja, sähköshokkeja, särkyjä, masennusta. Sit alko menkat, kamalat krampit, eiköhän ollu hyvä syy hakea lisää Tramalia Mikä ihmeen ote näillä on??
Täydellisen vierottumisen yrittäminen on täysaskeettien puhaa. Vähän sama, kuin yrittäisi vieroittua ruuasta tai aina juuri siitä ruuasta, joka maistuu parhaalle, kun ei tahdo olla riippuvainen, niih.
Ei niillä mitään ihmeen otetta ole. Muutenhan jokainen, joka on joskus saanut annoksen tai kaksi jotakin opparia leikkauksen tai tapaturman yhteydessä, olisi lopun ikäänsä narkkari, joka epätoivoisena haahuilisi katukaupassa ja lääkäreitä kusettamassa ennen kuin lopulta nöyrtyisi korvaushoitoon 
. Veikkaan vahvasti, että niin pitkään, kun personoit ja demonisoit ainetta X, etkä ota käsittelyyn sitä asiaa, mikä sinun päässäsi sen riippuvuuden tekee, ei ole toivoakaan päästä irti. No, ehkä kuivanarkkaamalla jossakin NA-kerhossa, mutta onko se sitten sen kummoisempaa elämää 
:mrgreen: .
17 v pollee, opaa ja mopoo, sit 7 v korvarii., hautaan asti. ei oo kivaa mut niin pelaat ku oot jo hävinny.