Hei,olisi mukava kuulla niitä ,jotka ovat lopettaneet korvaushoidon ja parantuneet.Miten teillä menee nykyään ja henkinen hyvin vointi,oliko lopetus vaikea teille?
Moi.
Mä en ole lopettanut korvaushoitoa, koska en ole koskaan ollut korvaushoidossa. Opioidikoukussa olen kyllä ollut useamman vuoden elämästäni(Kerroinkin tästä muistaakseni jotakin toisessa ketjussa täällä), siitä vieroittauduin ihan omin nokkineni viitisen vuotta sitten ja tällä tiellä ollaan edelleen 
. No, ei voi sanoa, että ihan omin avuin. Suurena apuna olivat aivan mahtava psykiatrini, sekä tietysti rakkaat läheiset ihmiset <3.
Fyysisistä refloista: Itselläni auttoi tosi paljon se ajattelu, että flunssassahan tässä vain ollaan. Suurimmalla osalla ihmisistä on joskus ärhäkkä, pitkittynyt flunssa, eikä se mikään maailmanloppu ole. Se sairastetaan, siitä parannutaan ja sitten elämä jatkuu. Monilla nisteillä on tapana psyykata reflat mielessään täysin sietämättömiksi ja sillä tyylillä sitten onkin hirveät reflat päällä jo pelkästä ajatuksesta ennen kun aineen pitoisuus elimistössä on edes kunnolla vajunnut.
Totta kai minäkin reflat sain kaikesta positiivisesta ajattelusta huolimatta, eivätkä ne ensinkään kivoja olleet. Ihan tätä perussettiä: Palelu(Itse pidän tätä pahimmasta päästä olevana vieroitusoireena, koska olen muutenkin hirmuinen vilukissa ja refloissa palelu toki pahenee potenssiin X 
), säryt ja kolotukset(Mulla pahimpina jaloissa), vatsakivut, ripuli, pahoinvointi, hikoilu, nenän ja silmien vuotaminen, univaikeudet, väsymys, yleinen vetämätön olo ja tietysti vitutus siitä, että on kipeä.
Yllättäen näin vanhoilla päivilläni(Täytän pian 41, tuolloin lopettaessani olin 35-36) pahimmaksi reflaoireeksi tuli kuitenkin aivan armoton virtsaamistarve. Kyse ei siis ollut pelkästään siitä tunteesta, että pissattaa, vaan kusta myös tuli litratolkulla joka kerta, kun vessaan menin ja koko ajan oli hätä. En pysty vieläkään ymmärtämään, miten sitä tavaraa riittikin ihan tyhjästä ja riippumatta siitä, paljonko olin juonut 
. Tuo oli niin invalidisoivaa, että vieroittautumiseni meinasi kaatua siihen, kun pahimmillaan jouduin käymään pissalla 5 min. välein, enkä pystynyt edes öisin makaamaan rauhassa, saati nukkumaan silmällistäkään. Nuorempana mulla ei ollut refloissa kyseistä ongelmaa. Ajattelinkin jo olevani jokin luonnonoikku ja kävin lääkärissäkin tutkituttamassa, onko mulla jokin sairaus, joka aiheuttaa moista. Sittemmin luin, ettei tuollainen tyystin hillitön virtsaneritys ole edes mitenkään tavaton opparivieroitusoire. Ongelma ratkesi lopulta sillä, että lääkäri määräsi mulle MiniRin-nimistä lääkettä(vaikuttava aine desmopressiini, käytetään virallisesti diabetes inspiduksen, yökastelun ja yövirtsaisuuden hoitoon ja reseptilääke siis.) Se auttoi sen verran, että pystyin jotenkuten nukkumaan ja mm. käymään vähän ulkoilemassakin.
Muuten käytin vieroituslääkkeinä tietenkin Imodiumia ripuliin ja Buranaa/Panadolia särkyihin. Duactia(sitä mulla on respalla heinänuhaan) käytin välillä, jos nokka vuoti aivan lorisemalla, piti mennä jonnekin julkiselle paikalle, enkä kehdannut kulkea siellä räät rinnuksilla. Primperaniin(reseptilääke pahoinvointiin) jouduin turvautumaan kahdesti, kun aamulla oli sen verran etova olo, etten olisi muuten saanut kahvia alas. Bentsodiatsepiineja käytin tavallista isommilla annoksilla. Mulla on ko. lääkkeisiin vielä pahempi riippuvuus, kuin oppareihin on ikinä ollut ja tulen syömään niitä ihan laillisesti luultavasti loppuikäni, joten siinä konkurssissa ei tarvinnut huolia benzoriippuvuudesta. Jälkeenpäin ajatellen en tiedä, oliko niistä suuremmista benzoannoksista muuta hyötyä, kuin se, että hieman relaksoivat kroppaa ja sitä myötä helpottivat hiukan kolotuksia+se, etten ollut kanssaihmisiä kohtaan ihan niin kireä, kuin ehkä muutoin olisin ollut. No, hyötyjä toki nuokin.
Fyysiset reflat oli lusittu parissa viikossa. Senkin jälkeen oli toki vähän vatsavaivoja, särkyjä ja sen sellaista, mutta ne eivät mitenkään elämää häirinneet. Mainittakoon vielä se, että lopetin siis ihan kylmä kalkkuna -metodilla, en vähentämällä. Fyysisten viekkareiden helpotettua se todellinen koitos kuitenkin vasta alkoi. Monet sanovat, että oppareiden lopetuksen jälkeen iskee sellainen masentava mikään ei tunnu miltään ja kaikki on harmaata paskaa -fiilis. Itselläni päinvastoin lähti päälle sellainen värilähetys, että siinä olikin kestämistä. Kaikki aiemmin turrutetut tunteet puskivat päälle todella voimakkaina. Toisaalta se oli hiton hienoakin, mutta oli se myös pirun raskasta. Pahinta oli kuitenkin se, että aloin saada todella pahoja ahdistuskohtauksia ja fläsäreitä. Sittemmin mulla diagnosoitiin posttraumaattinen stressihäiriö, joka oli jäänyt tyystin oppariturrutuksen alle piiloon. Olen saanut siihen onneksi apua ja nykyään se on hallinnassa ihan siedettävästi.
Omasta puolestani suosittelenkin varautumaan tuohon henkiseen puoleen ja post-akuutteihin vieroitusoireisiin. Kannattaa miettiä jo ennen lopetusta niitä syitä oppareiden käytölleen, ts. mitä niillä on lääkinnyt ja mitä niille asioille voisi tehdä. Eihän lopettaminen sinänsä ole vaikeaa, vaan se, ettei aloita uudestaan. Ammattiapuahan tuohon monesti tarvitsee ja se onkin valitettavaa, ettei sitä ole läheskään aina saatavilla ainakaan tarpeeksi.
Ei tämä elo itsellänikään aina kovin helppoa ja hauskaa ole, mutta ehdottoman positiivista on se, etten ole enää kertaakaan kokenut tarvetta “hoitaa” ongelmiani oppareilla .
Paljon tsemiä kaikille vieroittautujille.
^ Lisään tuohon ylempään vielä muutamia juttuja, jotka tulivat mieleeni.
Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että mä olen retkahtanut Subuun kerran tämän pilkkua vaille viiden vuoden aikana, jonka olen ollut irti oppareista. Se tapahtui reilu vuosi sen jälkeen, kun olin lopettanut. Mulla ei ollut etukäteen(ainakaan tietoisesti) mitään himoja, mutta olinpa siinä eräänä kauniina päivänä kännissä ja pireissä ja siinä tilassa iski sellainen kuningasidea, että voisin testata vieläkö bupre toimii. No, ei toiminut. Ei sanonut kerrassaan mitään ja aivan hukkaan meni sen vetäminen. Tämä johtui varmasti ainakin osittain muusta päihtymystilastani, joka peitti Subun vaikutuksen alleen, mutta aivan sama lopulta, mistä johtui. Hyvä kokemus tuo oli joka tapauksessa, koska se vain vahvisti sitä fiilistä, että bupre on mulle nykyään tyystin turha aine.
Mulla oli tässä alkuvuodesta sen verran iso viisaudenhampaiden poisto-operaatio, että sain sen jälkeiseksi kipulääkkeeksi Panacodia. Kuumottelin etukäteen aivan helvetisti sitä, josko nyt retkahdan Panacodista takaisin kokopäiväiseksi opparistinistiksi. Mitään himoja oppareihin ei ollut tuolloinkaan, mutta vanhan narkin on parempi pitää varansa näissä asioissa. Yritin sitten operaation jälkeen pärjäillä ensin pelkällä Buranalla, mutta se ei auttanut paskaakaan. Iltaa kohden kipu yltyi sen verran helvetilliseksi, että mun oli turvauduttava kahteen Pannariin. Ne auttoivat kipuun mainiosti, mutta mitään oloja en niistä saanut(No, vähän pöhlön olon kyllä, mutta se ei ollut mitenkään miellyttävää), eikä niistä jäänyt minkäänlaisia opparihimotuksia päälle. Seuraavana päivänä kipu oli jo aivan siedettävää, enkä tarvinnut enää minkäänlaista kipulääkitystä. Tuolla ne jäljelle jääneet 18 Panacodia ovat edelleen kaapissa, eivätkä häiritse mua siellä mitenkään. Tämäkin oli mulle todella tärkeä ns. etappi, koska A) se kertoi siitä, että oppareiden vetohaluni ovat lopullisesti historiaa(Koskaan ei tietenkään pidä sanoa “ei koskaan”, mutta tällä hetkellä lienen varsin hyvin riippuvuuteni selättänyt) ja B) jos nykyään satun tarvitsemaan käsikauppalääkkeitä vahvempia kiputroppeja, voin lääkitä itseäni varsin vailla huolta riippuvuuden paluusta. Toki pyrin välttelemään vahvempia kipulääkkeitä viimeiseen asti ja helppoahan se nyt onkin, kun en ainakaan toistaiseksi kärsi mistään pahoista kivuista.
Piikkikoukusta pääseminen oli mulle huomattavasti vaikeampaa, kuin itse oppareista. Mulla oli tosi pahoja neulomishimoja vielä pitkään sen jälkeen, kun olin onnistuneesti lopettanut oppareiden käytön. Niinpä päädyinkin monesti rännittämään pelkkää vettä tai sitä apteekin steriiliä NaCl-liuosta 
. Mulle oli myös todella tärkeää, että multa löytyy aina värkit. Sekin touhu harveni sitten harvenemistaan ja loppui tyystin jo kolmisen vuotta sitten. Nykyäänkin tykkään kyllä käydä verikokeissa ihan siksi, että saan edelleen kiksejä suonten ronkkimisesta 
.
Kiitos vastauksesta,samaistuttavia tuntemuksia riippuvuus kamppailun kanssa.Ei nää oo helppoja. Minullakin kävi tuollainen yllättävä repsahdus, onneksi se loppui,nyt olen hoidon lopetuksessa ihan viimeisissä milleissä menossa,hitaasti tiputtaen.Apua saan ryhmästä,jossa muitakin lopettajia.Saa henkistä voimaa kun on yhteys muihinkin lopettajiin.zemppiä sinulle jatkoon?
Tuo ryhmätuki kuulostaa hyvältä. Tarkasti kuunnellen, miten toisilla menee. Lisäksi hyvä purkaa omia tuntemuksiaan. Retkadus on hyvä analysoida, että mitä siinä tilaneessa tapahtui. Mutta varmaan olet näin tehnytkin. Joskus ryhmä osaa näissä todella hyvin auttaa vertaista pohtimaan tilannetta. Sitä kautta on helpompi kohdata retkadusta laukaiseva tilanne siten, että ei käy ns. huonosti.
Sellaisen positiivisen puolen Subun lopettamisesta haluan vielä kertoa, että tuntuu, kuin vuorokauteen olisi tullut lisää tunteja, eikä ensinkään huonolla tavalla. Tarkoitan sitä, että olen paljon aikaansaavempi ja innostun asioiden tekemisestä ihan eri tavoin, kuin oppareiden vaikutuksen alaisena ollessani. Silloin aikoinaan, kun olin vaikeasti masentunut, opparit toki paransivat toimintakykyäni. Enhän mä olisi ilman niitä päässyt edes sängystä ylös, puhumattakaan, että ovesta ulos. Kun sain sitten masennuksen aisoihin, kiitos terapian, bupre kääntyikin itseään vastaan ja alkoi lähinnä passivoida mua, kun käytin sitä enää vieroitusoireiden loitolla pitämiseen.
Olen tunnollinen ihminen, joten hoidin kyllä aina ajallaan kaikki asiat, mitkä piti hoitaa, mutta jos asian X hoitamisen saattoi lykätä eteenpäin, niin mieluusti tein niin. Nykyään hoidan mielelläni ikävät ja ns. välttämättömät pahat hommat ensitöikseni pois päiväjärjestyksestä, jos niiden aikataulut suinkin ovat minun päätettävissäni. Kivoista asioista puolestaan innostun usein niin, etten meinaa housuissani pysyä 
. Kämppä mulla oli aina siisti, koska siisteys on mulle tärkeää ja ylös, ulos ja lenkille tuli lähdettyä joka päivä, etten olisi tyystin mökkihöperöitynyt. Paljon kaikkeen ryhtymisessä oli kuitenkin se fiilis, että kai se on pakko. Tosi usein tuli jämähdettyä sohvan pohjalle tuntikausiksi tuijottamaan nettiä ihan siksi, että mikään muu ei vain hotsittanut, eikä sillä hetkellä ollut mikään dead line päällä.
Korvaushoitoa puolustellaan usein sillä, että se parantaa korvaushoitolaisen toimintakykyä ja elämänlaatua. Noiden yllämainittujen kokemusteni valossa mietin, että kuinkahan usein asia on noin. Totta kai joillain saattaa toimia noin ja jos toimii, niin hyvä heille. Ei tarvitse puhua pelkästään itsestäni. Moni tuntemani korvaushoitolainen käyttää kaikki päivänsä vain tyhjänpäiväiseen ja päämäärättömään hengailuun. Ei joutilaana köllöttely silloin tällöin mikään paha asia ole. Jos aikuisen ihmisen elämä on kuitenkin joka päivä ja vuodesta toiseen sitä, että kokoonnutaan pussikaljojen kanssa kesäisin ulos ja talvisin jonkun kämpille… No, ainoastaan hengaamaan, niin se ei kerro mielestäni enää leppoisasta ja rennosta oleilusta, vaan aikamoisesta masentuneisuudesta ja näköalattomuudesta.
Akuuteissa refloissa harvempi tietenkään on järin toimintakykyinen, reipas ja elämäniloinen. Ymmärrän lyhytaikaisen korvaushoidon oppareiden hallittuun alasajoon, mutta en sitä, että nuoret tai edes suht nuoret ihmiset roikkuvat vuosikaudet ja jopa koko loppuelämänsä siinä löysässä hirressä. Siis sellaiset ihmiset, joilla kuitenkin olisi vielä eväitä elää tyystin streittiä elämää, jos saisivat vähän tukea siihen. Eri asia sitten sellaiset vanhat narkit, jotka ovat vuosikymmenien ajan narkanneet elämänsä viemäriin ja aivokemiansa lopullisesti sököksi.
Minullakin meni hoito siihen,etten saa mitään aikaan.Päivät ovat vain lääke ja sitten odottelua seuraavan päivän lääkkeeseen.Eläminen unohtuu.Toki välillä on ollut kausia,että on saanut enemmän aikaan,mutta niitä seuraa taas pitkä passiivinen kausi.Oon samaa mieltä,että nuoret ihmiset pitäisi saada pois hoidosta nopeampaa,sitä vois jotenkin kehittää korvaushoidossa tuota lopettamiseen tähtäämistä,ettei elämä valu siellä ollessa,kun kaikki eivät opi aktivoitumaan hoidossa läheskään.Itsekin olen hyvin siisti ihminen ja tykkään kivasta kodista?Annokseni on nyt laskenut 3mg/pv ja olo on hyvä.Olen alkanut muistamaan muistoja ja selvästi piristyny.Annos oli koko hoitovuosien selvästi liian korkea,eikä sitä itse tajunnut.Olen myös piristynyt ja alkanut tulla positiivisia merkkejä parantumisesta mm.suunnitelmista alkanut kiinnostua enemmän.Vitsailin tänään puolisolle,että elämästäni ei jää mitään jälkeä,ei edes korvaushoidon odotuspenkille?.Jospa se ei pidä paikkaansa toivottavasti.Olen alkanut uskoa parantumiseen,kun niin moni on onnistunut lopetusryhmässä jutellessa.?
Tsemppiä kaikille eroon pyrkiville ja päässeille!
Olen ollut aika tarkalleen 5 vuotta ilman korvaushoitoa tai opiaattien käyttöä.
Käytin yli 20 vuotta lähes kaikkia opiaatteja ja muuta sivussa.
Elämäni paras päätös oli lopettaa tuo hoito vaikka se eka vuosi oli täyttä helvettiä.
Kertaakaan ei ole tullut mieleen, että kokeilen vielä kerran miltä se tuntuu johon olen tyytyväinen.