Olen tuota minäkin seurannut, vähän pitemmälläkin aikavälillä. Sillä, mikä nyt minulla on mahdollista ollut.
Lähtökohdistani ja samalla seudulla samaan aikaan elämänpolkunsa aloittaneista minulla jonkinlaiset muistikuvat ja tiedot tämän päivän tilanteesta on.
Tottakai, otos on kovin pieni, eikä sillä siksi mitään isompaa todistusarvoa ole.
Mutta, jospa kuitenkin ne havaintoni kerron.
Meitä aloitti kansakoulun 1960-luvun alussa siinä kotikylän koulussa kolmisenkymmentä räkänokkaista (no, joo, tytöt oli oppineet nenänsä niistämään) ja ulkomuodoltaan aika samantyyppistä kakaraa. Näkyvä ero oli lähinnä siinä että toisilla oli vaatteet kuluneemmat, toisilla sitten taas paremmat, harrastusvälineitä osalla oli, osalla ei.
Joukossa oli neljä-viisi sellaista joiden kohdalla oli tieto siitä että kotoa ei tule rahallinen tuki polun tasoittamiseen loppumaan, osalla niin ja näin, ja osa sellaisia joille ei varaa ollut edes kunnon kenkiin. (aika moni meistä kulki tallven niissä hyvissä hiihtokengissä, monoissa, ne kelpasivat kaikkiin tilaisuuksiin, ihan hyvin)
No, tänä päivänä se yksi mukava kaveri, jonka vanhemmat omistivat puolen pitäjän maat ja metsät, omistaa nyt itse puolen pitäjän maat ja metsät. Pari kuorma-autoa omistaneen autoilijan poika autoilee nyt itse -tai oikeastaan ei aja, rengit niitä autoja kuljettavat. Harvojen sivistyneitöperheiden lapset ovat kumma kyllä hekin yleensä seuranneet vanhempiensa jalanjälkiä. Koulut on käyt, ja toimitaan mukavissa viroissa -tai eläkkeellähän noistakin jo osa on.
Keskiluokkaisista perheistä lähtöisin olevat kävivät parhaasta päästä ammattikoulua , “valmistuivat” levyseppähitsaajiksi ja sorvaajiksi, useimmat saivat ihan kelvollisen työpaikan ja ne jotka ovat onnistuneet vuosikymmenet säilyttämään säännöllisen toimeentulon, ovat nyt sellaisia pikkuvarakkaita, pärjäävät vallan hienosti.
Muutama tällainen minun kaltaiseni, ne olemassaolevatkin mahdollisuudet missannut, joukossa on. Osa on ollut aina välillä selvänäkin, ja heillä sitten tietysti jotain kertyi plussankin puolelle… aina jotain jää kun kovasti yrittää.
Ja kumma kyllä, suurin piirtein kaikki niistä resuisimpien monilapsisten ja jo silloin sosiaalihuollon avun varaas olleiden perheiden lapsista näyttää jääneen, kuten sanonta kuuluu, luojalta saaliiseen… eipä heistä oikein ole paria poikkeusta lukuunottamatta yhteiskunnan ylemmille oksille noustu.
Tämä voi olla tietysti sattumaa, että just siinä kyläkunnassa meni noin, silloin. Ja yhtenä selityksenä voidaan tarjota sitä, että tottahan, kun älykkyys, tarmokkuus, kyvykkyys seuraa geenien mukana niin onhan se selvää että menetyneiden vanhempien lapsetkin menestyvät. Siihenkin selitykseen kyllä on tutkijoilla ollut vähän huomauttamista…
Ihan yksilötasolle mennäkseni, onhan tässä minunkin elämässäni ,mahdollisuuksia joskus olut, ja joskus taas ei.
Olen ollut ihan oikeasti köyhä, pitkäänkin. Siis sellainen todellinen köyhä, jolla ei omaisuutta ole enempää kuin mitä pariin muovikassiin mahtuu eikä mitään varsinaista tulonlähdettä -ne avustuksetkin kun olivat aikoinaan vähän hakusessa, kun elämä rempallaan oli. Tulihan siinä silloinkin välillä mieleen jotain yrittää, ja yritinkin.
Ensimmäisen yrityksen, edustusliikkeen, perustin ilman lanttiakaan. Entinen koulukaveri, varatuomari, teki paperit, muistan edelleen että ne maksoivat viisikymmentä markkaa (ei ollut ihan normaalitaksa, halvalla tuli) ja sen pystyin hänelle maksamaan vasta viisi vuotta myöhemmin. Ei se ihan helppoa ollut, ja siinä ja siinä se oli, että senkin touhun kanssa leivän syrjässä kiinni pysyin. Sen minkä pysyin, pankrottihan siinäkin tuli.
Ja kai siinä osansa oli silläkin että toimistotilan puutteessa funteerasin asioitani usein kapakassa, se ehkä ei olut paras osoite liiketoiminnalle.
Ja sitten, on tässä ollut aikoja jolloin rahaa on ollut, sanotaan nyt yli sen välttämättömän tarpeen, kuten tälläkin hetkellä.
Ja jotenkin tuntuu siltä että paljon enemmän tässä on mahdollisuuksia… aika paljonhan niitä nyt olisi, erilaisia.
Jos nyt ei kovin korkealle, mutta jotain valinnan varaa kuitenkin. Hyvin pienissä rajoissa, myönnetään, onhan tässä pysyttävä lestissään… mutta ei toisaalta ole pakkoa oikein mihinkään.
Tänään menen tuohon verstastilaani väkertämään arvokkaaseen kulkuneuvooni eli mopoon semmoista sivulaukkua jossa vähän tarvekaluja ja kauppatavaratkin kulkisivat mukavammin kuin selkärepussa.
Hmm… en sit ole tainnut päästä oikein mihinkään. Huonoa mopoa korjailin olemattomalla ammattitaidolla jo heti hiukan toisella kymmenellä ollessani… kovin on lyhyeksi tämä minun luokkaretkeni jäänyt. Ehkä nyt on vähän enemmän työkaluja kuin silloin, siinä se taitaa olla.
Osa jäi maaseudulle. Ja jos nyt on vähän Suomea kiertänyt voi huomata etteivät suomalaiset “kaupungit” oikeastaan ole edes kaupunkeja. Ne ovat pikkuruisia kyliä joissa elää se sama maalainen kulttuuri ja mentaliteetti kuin siinä menneisyyden Suomessa joka se agraariyhteiskuntakin oli. Suomi on kehittynyt köyhyydestä hyvinvointivaltioksi niin nopeatempoisesti että on aivan turha odottaakaan että ihminen itse muuttuisi yhtä nopeasti. Minulle metsänreunan miehen kielenkäyttö on ihan tuttua renkeineen ja piikoineen ja minä olen Valtio- miestäkin kymmenen vuotta nuorempi. Olen kasvanut 80- luvulla mutta vielä isäni kielenkäyttö ja oikeastaan se koko maailma jossa hän mielensisällöissään eli oli agraariyhteiskuntaa. Siitä miten “sujuvasti” olemme koko kansakuntana hyppäilleet vanhasta uuteen Suomen upeassa kehityskaaressa ryysyistä rikkauksiin (nykyisin “rikkaudet” ja “hyvinvointi” kai tarkoittaa velaksi elämistä? 
“Loinen” on ikävä haukkumasana, jollaisella on kutsuttu yhteiskunnan tukien varassa eläviä työnvieroksujia. Itse en moista käyttäisi kenestäkään ihmisestä, sillä me kaikki tässä yhteiskunnassa olemme ihmisiä ja kansalaisia.
