Ongelmaan takertuminen

Oletteko muut huomanneet itsessänne ongelmaan takertumista? Päihde tai mihin vaan ongelmaan?
Minulla se oli kauan este elämälle. Kuin mustana ylläni riippuva pilvipeitto minua uhkasi Ongelma. Jos tuuli puhalsi taivasta puhtaaksi minä pelkäsin. Oli korkea kynnys päästää irti ja unohtaa pilvet. Nauttia auringosta. Kuin olisi syntiä ollut vapautua pelosta. Onko pelko meissä kasvatuksen takia vai perittynä? Ilon se tappaa mutta tuntuuko turvalliselta kun pelkää vaikkei uhkaa ole? Kummallinen on ihmisen mieli.Vieläkin joskus pelkään. Saako olla näin vapaasti peloton? Rankaiseeko joku tästä hyvästä olosta?

Tämä on täysin oma arvaukseni syistä, mutta perustuu havannointiin omassa perheessäni. Minulla ja veljelläni on sama äiti ja isä, eli sama geeniperimä. Olemme myös kasvaneet yhdessä eli kasvatus myös sama. Meillä ei myöskään tehty mitään eroa tyttöjen ja poikien juttujen välillä, sain leikkiä autoilla siinä kuin pojatkin. Jossain kuitenkin on tullut ero. Veljeni takertuu ongelmiinsa. Hän usein on myös sitä mieltä, että ne ovat jonkun / jonkin muun aiheuttamia. Hänen on vaikea löytää ulospääsyä hankalista tilanteista ja saattaa velloa niissä todella kauan. En tiedä tunteeko hän varsinaisesti pelkoa, ehkä se on enemmänkin sitä, että hän todella mielellään ajattelisi että ongelman syy on jossain muualla. Hän on esim tehnyt lukuisia valituksia kuluttaja asiamiehelle, syyttää ongelmista lapsiensa kanssa entistä vaimoaan, syyttänyt eroista sitä että naiset vaativat liikaa ja myös syyttänyt työpaikoilla palkankorotusten ohi menoa sillä, että muut nuolevat esimiehen takapuolta tai jotain vastaavaa. Jostain syystä hän ei tule ajatelleeksi, että hän voisi itse ottaa vastuun ongelmasta ja etsiä siihen ratkaisun jos sellainen on olemassa tai jos ei ole niin vaan työntää juttu sivuun ja jatkaa elämäänsä.
Minä olen hyvin päinvastainen. Olen todella ratkaisukeskeinen ja haluan uskoa, että ongelmille voi tehdä aina jotain. Joskus se tekeminen on ongelman myöntäminen ja siirtäminen sivuun. Mutta en jää niihin kiinni. Perimmäinen syy saattaa jopa olla se, että en kestä ahdistavia ajatuksia. Psyykkeeni ei ole riittävän vahva jäädä kiinni ongelmiin, koska niillä on taipumus kasautua. Siksi aivoni ovat opetelleet suojelemaan minua ratkaisemalla asiat.

Tämä oli siis minun kyökkipsykologiaa ja perustuu havainointiin omissa pienissä ympyröissäni. Mitäs muut ajattelevat tästä mielenkiintoisesta kysymyksestä? Ja miten se heijastuisi ongelmiin alkoholin kanssa mielestänne?

Mielenkiintoinen aihe, kiitos. Myös Vilman kuvaus erilaisista suhtautumisista ongelmiin oli ajatuksiaherättävä.

Noin se on, ongelmiin takertuminen ja niissä eläminen rajoittaa kovasti , jos ei suoraan elämistä niin ainakin ajattelua.
Tuli heti mieleeni että ehkäpä se peloissa eläminen kuitenkin on pitkällä tähtäimellä hiukan vähentynyt?

Ennen oli varauduttava lähes kaikkeen mahdolliseen, muistettava loitsut ja varokeinot, joka mahdollista takaiskua varten oli omat suojautumiskonstinsa, taikakalut ja toistuvat rituaalit, jotenkin kai tuli turvallisempi olo kun oli jotain ihan käsinkosketeltavaa tehnyt jumalien ja voimien lepyttämiseksi.

Pelko oli kova sana, ja voi olla vieläkin.

Jos jätti väliin vaikkapa keväällä lehmienlaskun aikaan metsän lepyttämisen ja kontion petkuttamisen tietyillä toimilla, ajateltin näiden voimien kostavan tuollaisen “ylimielisyyden” hetimmiten. Niin jouitui lehmä suohon, metsänpeittoon tai karhun suuhun. Naapurit viimeistään komensivat luopion takaisin oikeille tavoille, muuten saattaisivat korkeammat voimat ottaa koko kyläkunnan silmätikukseen ja aiheuttaa jos jonkinlaisia harmeja.

Vilman kertoma ongelmien ulkoistaminen, eiköhän vastaavia kavereita löydy vähän jokaisen tuttavapiiristä. Kaikki on aina jostain ulkopuolelta tullutta, eihän minussa mitään vikaa ole…
Todellisuudessa kai ongelmia on kahdenlaisia.
Niitä jotka todellakaan eivät johdu minusta vaan ulkopuolisista tekijöistä, sellaisista joille ehkä en ainakaan yksin mitään mahda, yhdessä muiden kanssa toimien kenties voin olla vaikuttamassa parempaan päin muuttumisessa.
Ja sitten niitä, jotka ovat joko ihan itse aiheutettuja tai ainakin sellaisia jotka ovat minun tekemisistäni riippuvaisia. Sellaisia johon toiset ihmiset ovat kovin vähän tai ei lainkaan syyllisiä. Sellaisia joiden ratkaisutkin on loppujen lopuksi löydyttävä omasta päänupista, ja itse myös ratkaisut toteutettava. Sellaisia siis joita ei voi ulkoistaa edes ylikansallisille lääkärifirmoille tai venäläisille sähköyhtiöille.

Ongelman ratkaisemisen pelko?

Oliskohan sellaista useammin kuin myönnetään? Onko helpompaa kuvitella että tämä on niin suuri ongelma etten kuitenkaan sille mitään mahda sensijaan että yrittäisin vääntää asioita edes niin paljon parempaan malliin kuin se ihmisen voimin mahdollista on? Vai onko niin että taikauskoisesti pelätään ongelmien määrän kuitenkin olevan vakio; jos tämän selvitän, niin aamulla seisoo ovella tuntematon, vielä pahempi, synkempi ja mahdottomampi kostamassa puuttumiseni oman kohtaloni määräämiin asioihin?

Vain jos on näin.
Ongelmasta kärsivä, ongelman kanssa painiva on sankari, hänellä on tarkoitus.
Niin kauan kuin on ongelma on merkityksellinen.

Jos se on ratkaistu, jos olen sanonut “no niin, se siitä ongelmasta”
Kuka minua enää tukee?
Kuka kannustaa?
Kenen kanssa olen samassa taistelussa pahaa vastaan?

Mitä merkitystä minulla enää on?

Siksi niin moni takertuu ongelmaansa, hellien suojaa sitä katoamasta.
Se on tärkeä!

^ Hyvin kuvattu, lutunen. Osuvasti kiteytit myös sen hoitoriippuvuuden, joka myös ongelmaan takertumisen ilmentymä.

Ongelma alkaa määrittää ihmisen identiteettiä. Moni voi myös tuntea, että hoidossa on hyvä olla, sillä päihteidenkäytön ja hoidossa olon välissä tuntuu autiolta. Siksi hyvin alkanut raittius tai toipuminen katkeaa taas hoidon jälkeen. Sitten on päästävä hoitoon uudelleen. Hoitopaikassa on ihmisiä jotka välittää ja kuuntelee, on ruokaa, lämmintä, yhteisöllisyyttä.

Siitä tulee kehä, jossa vuorottelevat ryyppääminen, hoidossa oleminen, ja sen jälkeiset lyhyet raittiusjaksot ennen lähtöruutuun palaamista.

Tämän kehän murtaminen, siitä irti pääseminen, voisi olla avain parempaan. Ellei sitten juutu vain päihteidenkäyttöön, pääsemättä enää edes hoitoon.

Niin se taitaa olla, monen kohdalla.
Ongelmasta tulee elämäntapa, elämän sisältöä, osallisuuden takaaja ja yhteisön näkymätön jäsenkortti.

Ja monen ongelmakeskeisen ihmisen kohdalla ennenkaikkea tapa, luulisin.
On ihmisiä joiden ainoa suhtautumistapa on se, että kaikessa on nähtävä ongelmaa, valitettava, jos ei muuta niin sanomalehden tekstipalstala keväisin minihameista potrien tyttöjen päällä ja koiranpaskasta puskissa, talvella liukkaista poluista ja aura-autojen kolinasta.

Ja omalla kohdalla kysellään keneltä sais homekoiraa lainaksi, kyllähän täältä nyt jotain epäterveellistä pitää löytyä, ja tutkimuksiin on päästävä, varmasti jotain tautia on. Ja vääryyttä on kaikessa muussakin.

Tapa, opittu tapa se ennenkaikkea on. Seurustelun muodoksi alunperin omaksuttu, mikäs sen kivampaa kuin samanhenkisten kanssa yhdessä paheksua rumia puistoja, vääränvärisiä ihmisiä, outoja ruokia ja nauravia laiskureita.

Aloituksessa sana pelko mainittiin toistuvasti. Sellanen kemikaalin aiheuttama järjetön pelko on mulla kaikonnut.
Muutoinhan on typerää tai lapsellista väittää ettei jotain pelkäisi, sillä niin meistä jokainen jotain pelkää.
Elämässähän on vain kaksi merkittävää asia. Kohta yksi: Oppia elämään omanlaista elämää ja sen
harjoitteluun menee todella kauan, jopa koko ihmisikä, eikä valmistujaisia voida koskaan viettää.
Kohta kaksi. Oppia luopumaan kaikesta rakkaasta, eikä sitäkään voi harjoittelematta
sisäistää ja menetyksillä on vain tapana lisääntyä, kun ikävuosia tulee lisää.
Pelko menetyksestä on luonnollista pelkoa, eikä kemiallista vieroitusoiretta.
Kun näitä asioita tulee kohdalle, ei ne helpotu, jos on jonkin kaman vanki.

hyvää pohdintaa ja havainnointia ja asia johon koetan kiinnittää huomiota.
kiitän sinua näistä laittamistasi kirjoituksista. oivaltavaa ja toivottavasti minua
auttavaakin.
tack.

Ongelman ylläpito elämäntapana.
Se onnistuu havaintojeni mukaan ilman varsinaista hoitoriippuvuuttakin. Vai olisiko sekin eräänlaista hoitoriippuvuutta jos ihmisellä on pakottava tarve stigmatisoida itsensä ongelmalla, määrittää identiteettinsä vaikkapa vain itselleen ongelman kautta?

Saattoipa olla minun onneni että olin siihenkin jumiutuneita eläissäni nähnyt, jo ennen kuin itse innostuin henkilökohtaista päihdeasiaani toiseen malliin vääntämään. Varoittavia esimerkkejä oli, ja ainakin yritin heti alkumetreiltä lähtien kiskoa itseäni kauemmas ongelmasta, etten jäisi sen verkkoon.

Omasta mielestäni olen siinä onnistunut. ( Se on hyvä, kun onnistumisia ei kuitenkaan elämässä liikoja ole)

Mutta, voisko siitä sitten jollain tavalla ihmisiä varoittaa, eivät tuollaiset asiat yleensä kovin kiinnosta ennenkuin omassa elämässä on jotain poistettavaa ongelmaa -ja silloin voi olla niin täystyöllistetty sen ongelmanratkaisun kanssa ettei ehdi kaikkia sudenkuoppia huomaamaan. Niistä ylösnousu voi jäädä jonnekin myöhempään ajankohtaan, mutta ehtinee niihin paneutumaan.

Mies metsänreunasta kirjoitti

Alkoholistiperheessä tällainen ilmiö näkyy usein siinä, että toinen osapuoli ei myönnä omaa ongelmaansa, vaan sälyttää syyn huonosta olostaan juovan osapuolen syyksi. Toistahan ei voi muuttaa, vain omaa asennettaan, käyttäytymistään ja toimintaansa.
Alkoholismi on koko perheen sairaus.

Ensimmäiset asiat ensiksi

Ei toisen ihmisen juopottelua oikein voi toinen lopettaa. Se on yksi niistä asioista jotka ihminen tekee itse tai jättää tekemättä.
Silti ymmärrän hyvin niitäkin ihmisiä jotka epätoivoisestikin yrittävät muuttaa puolisonsa tai ystävänsä tai vaikkapa työkaverinsa elämäntapoja.

Kun kuitenkin maailmassa me kaikki koko ajan vaikutamme toinen toisiimme, vanhemmat muuttavat lapsiaan ensimmäisen viisitoista vuotta, aviopuolisot alkavat useissa asioissa muistuttamaan toisiaan kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen, työkaverien kesken muodostuu oma työpaikkakulttuuri johon kaikki yleensä mukautuvat, ainakin jjos tarpeeksi kauan pysyvät samassa hommassa, Vallitseva hegemonia ohjaa meitä kaikkia myös päihteidenkäytön suhteen…

tuntuuhan se perin merkilliseltä ettei toista saisi mieleisekseen muutettua.

Mutta, kyllä se niin on, että tuossa asiassa maailma on perin epäoikeudenmukainen. Hyvästä tahdosta huolimatta ei tahdo onnistua. Poikkeuksia toki on, ei mikään tuollainen yksinkertaistettu päätelmä ole aina totta. Mutta yleensä, noin se on.

Asenteista ja tottumuksista ,automaattisiksi urautuneista toiminnoista kun on kysymys, niin omia voimia ja tavoitteita siinä tarvitaan.

Lomapuisto heitti asiaan mielenkiintoisen näkökulman: toisen ongelmaan takertumisen.
Saattaa olla aika yleistä, laitetaan toisen ihmisen ongelman piikkiin muutakin kuin siihen todella kuuluvia asioita.
Ja kai sitäkin sattuu, että ollaan kiinnostuneempia naapurin mahdollisista henkilökohtaisista ongelmista (jos ne ovat vielä päihteisiin liittyviä ja ns mediaseksikkäitä, mukavia maisteltaviksi) kuin omista ja yhteisistä, joihin voisi jopa jotenkin vaikuttaakin.

“tuttu helvetti on turvallisempi kuin outo taivas”
Kun marttyyrin viitan on pukenut ei siitä henno luopua
Ei helppoa ole jättää kärsijän vaatettakaan.

Lujassa meissä istuu opittu itsen ruoskinta.