Kirjoitan nyt minäkin, ensimmäistä kertaa tänne. Olen 35-vuotias, 2,5-vuotiaan pojan äiti. Avomieheni kanssa ollaan oltu yksissä kolme vuotta. Meillä on unelmien omakotitalo, rakastamme toisiamme ja ihanaa lastamme, mutta… tilanne on mun mielestäni mennyt mieheni juomisen kanssa överiksi.
Meidän elämästämme: Tiedän että jos hän ei lähde baariin perjantaina, lähtee takuuvarmasti lauantaina. Tulee aina kotiin, tosi kovassa kännissä ja haluaa keskustella parisuhteestamme keskellä yötä… Aikaisemmin suostuinkin joskus, koska mieheni on huono puhumaan tunteistaan ja jotenkin tyhmänä ajattelin että parempi puhua edes joskus… Nykyisin en jaksa enää sitä paskan jauhamista vaan lähden nukkumaan pojan huoneeseen. Ja mietin ja valvon ja kieriskelen loppuaamuyön.
Eilen lähti töihin kuuden aikaan aamulla, puolen päivän aikaan piti tulla kotiin, ei näkynyt. Sanoin pojalleni että soitapa isille (poika on tosi innostunut nykyisin puhumaan puhelimessa). Ei vastannut. Sama juttu uudestaan. Sitten vastasi tekstariini, että selvittelee kaverinsa kanssa asioita, tulee sitten kun ovat “hommat jiirissä” Tässä vaiheessa arvasin että nyt on lähtenyt mopo käsistä. Ja tulikin sitten joskus puolenyön jälkeen ja taas oli asiaa ja minä paska kun en jaksanut kuunnella.
Hänellä on myös tämä tapa, “lähden ostamaan tupakkia”. Ne reissut venähtää. Ja jos esim. me unohdetaan ostaa yhteisellä kauppareissulla jotain niin en uskalla päästää häntä käymään lähikaupassa. Tie vie lähes poikkeuksetta baarin kautta.
Mulla on nyt kahden viikon loma, ja tuntuu että kotiasiat kaatuu päälle yhtäkkiä. Viime viikolla mies sanoi olevansa huolestunut minusta - unohtelen asioita, olen alakuloinen, väsynyt, menen auton ratissa paniikkiin kun mies karjuu vieressä. Hän oli sitä mieltä että mun pitäis hakea apua itselleni. No olin ja olen kyllä samaa mieltä. Mutta myöhemmin aloin miettimään sitäkin, että taidanpahan oikeesti olla alkoholistin puoliso, ja miten paljon se mun olotilaani vaikuttaa. Jaksamista on elämässäni muutenkin: mulla on uusi työpaikka, lapsi uhmaiässä, ei läheisiä ystäviä täällä paikkakunnalla( muutin ihanan mieheni perässä…). Äitini on myös alkoholisoitunut ja yksinäinen, isäni perusti uuden perheen (ja sai lapsen, jota hoitaa eläkepäivillään kun uusi vaimo tekee uraa), kannan myös heistä huolta ja kelailen vanhoja asioita.
Eilen tajusin yhtäkkiä senkin että miten poika tajuaa jo asioita. Äidin pahan mielen yms. Ymmärsin että mun on pakko toimia jotenkin, aloitan nyt tästä palstasta ja ehkä muutenkin alan puhumaan ihmisille enemmän elämästämme. Vanhoille kavereillekaan en ole mitään puhunut, vaan sanon aina että mies on töissä. Sattuu olemaan sellainen työ hänellä että pieni krapula ei haittaa eikä kukaan siellä puutu asiaan.
Aattelin että kirjoittelen tänne säännöllisesti, miten homma etenee. Näitä tarinoitahan riittää. Jos jaksoit lukea, kiitos. Helpotti tämäkin jo. Jaksamista kaikille meille!
Ja meidän tarinaa voi lueskella tuolta “Tien päässä?” -ketjusta, aika nopealla sykkeellä tämä kaikki sit tapahtuikin kunhan vaan alkoi itse tekemään asioille jotain. Nyt on jo 70% ajasta hyvä olo, romahduksia ja vitutuksia tulee todella vähän ottaen huomioon minkälaisia paniikkikohtauksia ja ahdistuspäiviä mies sai aikaiseksi 
Mut ne mun kukat loppui siihen, kun sanoin, että tuo silloin kun haluat oikeasti ilahduttaa, etkä vain anna omien tekojen hyvittelyksi tai anteeksipyynnöksi.
onko siitä sitten hankala päästä eroon se jää nähtäväksi… luulen että helpompi kuin retkusta joka on niiiin yksin ja hylätty