Moikka.
Olen lopen kyllästynyt ja turhautunut juovan alkoholistin avopuoliso. Olemme olleet yhdessä noin kahdeksan vuotta ja alko-ongelma on ollut läsnä lähes koko suhteen ajan.
Alkuaikoina käytimme alkoholia yhdessä, silloin tällöin. Kiinnitin pian huomiota, että hän kestää yllättävän isoja annosmääriä. Suht nopeasti hän alkoi nautiskella annoksiaan piilossa. Olut oli auki olohuoneessa, viina jossain piilossa. Illan aikana oli kulunut “yksi olut” ja hän sammalsi ja kaatuili pitkin asuntoa. Samaan aikaan elettiin kuitenkin täyttä arkea, jaettiin ilot ja surut. Puheyhteys oli vielä auki ja ollaan aina tehty paljon asioita yhdessä.
Neljä vuotta sitten hän oli Minnesota-hoidossa, repsahti heti kotiuduttuaan. Myöntää olevansa alkoholisti. Ollut pitkiäkin aikoja raitis, pisimmillään jopa vuoden täysraitis. Ymmärtää, että ei voi juoda, mutta Kuningas Alkoholi on liian voimakas. Olen tehnyt kaiken mitä voin - ehdottanut tukitoimia, toivonut, pitänyt arkea pyörimässä. Alan ymmärtää, että olen todella mahdollistanut tämän jatkumisen. Olen ollut luottopakki, joka järjestänyt pitkän rännin päälle mahdollisuuden päästä kuiville. Virhe. Olen itse kuormittunut ja ottanut ihan liikaa vastuuta hänen sairastimisestaan.
En silti voi syyttää itseäni siitä, ihan oikeasti rakastan ja välitän. Ilman alkoa meillä olisi kaikki mitä olemme yhdessä halunneet, talo, koira, matkoja ja mukavaa arkea. Samanlaiset arvot ja toiveet elämälle. Lapsi on ollut haaveissa, mutta alkosekoilujen ollessa pinnalla tuntunut turvattomalta edistää sitä haavetta.
Olen lukenut Kotikanavan ketjuja paljon, painan viestejä mieleen. Joku muukin elää tätä sirkusta. Välillä tuntuu, että jos en itse eläisi tätä, en uskoisi todelliseksi. Alkuvuosi on mennyt parin viikon syklissä. Viikko viinaa, kaksi toipumista. Nyt kun oli yhteiset suunnitelmat pääsiäisen varalle, on tietysti viinaviikko. Pettymys on kova, vaikka olen myös oppinut tunnistamaan ennusmerkkejä. Sekin on raskasta.
Mieheni on todella outo alkoholisti, joskus jopa toivoisin että olisi väkivaltainen niin saisin voimaa lähteä. Mutta on päinvastoin, heti kun juonut ja jäänyt kiinni, ei saa enää sanaa suustaan. Ei selvänäkään ole mikään tunteiden tulkki, mutta kiinni jäätyään ei pysty sanomaan tai toimimaan mitenkään. Nyt ei ole puhunut minulle kolmeen päivään. Ryyppy jatkuu. Tänään en ole edes nähnyt koko miestä, varmaan ryyppää kellarissa. En ole vielä siinä pisteessä, että osaisin täysin keskittyä omiin juttuihini, kun toinen on noin huonossa jamassa. Mutta luonne ei anna periksi yrittää enempää.
Yksi asia ilahduttaa tässä Kotikanavalla juttuja lukiessa. Olen tuskastellut hullun, kontrolloivan ja syyllistävän anopin kanssa vuosia. Tällä hetkellä olen täysin jäädyttänyt omat suhteeni miehen vanhempiin. En jaksa kontrollointia ja syyllistämistä. He hakevat turvaa sillä, että voivat vyöryttää tämän minun niskoilleni. Toksinen dynamiikka. Täällä huomaan, etten ole yksin asian kanssa. Hulluja anoppeja riittää muillakin.
Miten pidätte huolta omista rajoista?
En ole varma että uskonko enää miehen raitistumiseen, mutta jos se olisi mahdollista, palautuuko luottamus? Minulla ollut sellainen ongelma, että annan turhankin nopeasti anteeksi ja lähden pyörittämään sitä toivomaani arkea heti kun hän haluaa. Nyt tarvitsisi löytää voimaa ottaa etäisyyttä.