Hei @Kay ja tervetuloa, olet oikeassa paikassa! Miten ilta meni?
Olen kanssasi suunnilleen samanikäinen, muutaman vuoden vanhempi. Työskentelen vastuullisessa, hektisessä ammatissa päällikköasemassa. Ulkoisesti kaikki on näennäisen hyvin.
Paitsi että…
Minulla on hyvä palkka, josta ei aikoihin ole jäänyt kuun lopussa käteen juuri mitään. Säästötilille (jonka pohjalta vielä joitakin vuosia sitten kaavailin aloittavani maltillisen sijoittamisen) ei ole päätynyt aikoihin enää mitäään. Onneksi siellä sentään on vielä jotain kun eräänä krapulaisena aamuna tajusin suojata sen itseltäni siten, ettei jokaisessa humalaisessa päähänpistossa voi siirrellä pahan päivän varaa dokaustarkoituksiin.
Alallani alkoholinkäyttöön suhtaudutaan jossain määrin sallivammin kuin monella muulla alalla. Suurkulutuksen rajat paukkuu monilla ja kohtuukäytön rajoille suorastaan naureskellaan. Vaikka touhu on siistiytynyt esimerkiksi kymmenen vuoden takaisesta, runsaidenkin määrien juomista useita kertoja viikossa ei pidetä mitenkään epätavallisena tai kummallisena asiana.
Pitkään luulin juovani “niin kuin kaikki muutkin” eikä käsitykseni vinoutuneessa ympäristössä mikään ihme ollutkaan. Luulin pitkään myös, ettei minusta mitään huomaa - vaikka samaan aikaan kyllä mietin, haistaako joku nyt tai kiinnittääkö huomiota turvonneisiin kasvoihin. Tapaturmia sai olla selittelemässä.
Mielestäni hoidin työni hyvin ja tunnollisesti. En ollut töistä pois krapuloiden takia. Työyhteisössä olin (ja toivottavasti olen vieläkin) pidetty tyyppi.
Töiden jälkeen lääkitsin stressiä after workeilla. Onnistumisten jälkeen juhlimaan. Hienosti mennyt rankka päivä - baariin. Raskas ja kettumainen päivä - kyllähän tähän nyt tarvitaan muutamat kun oli niin kurjaa. Tylsä ja tasaisen ärsyttävä toimistopäivä - parit ettei niin turhauta.
Oikeasti aivan sama, millainen päivä niin automaattiohjauksella siihen tarvittiin alkoholia päivän päätteeksi. En enää edes ajatellut syitä; en edes sitä, haluanko edes tai huvittaako. Tuntui jopa velvollisuudelta juoda, niin vain kuului tehdä. Jos joku pyysi vapaa-aikanakin parille, hyvin harvoin keksin mitään syytä sanoa ei, vaikka saatoin kotona miehelle kiukutella että ei nyt kyllä yhtään jaksaisi.
Parille? Joopa joo. Onnistui ehkä kerran kahdestakymmenestä. Muulloin oli se vähintään viisi, yleensä enemmän. Muutamasta nyt ei tullut kuin paha mieli ja ärsytys.
Ja kyllä siellä työpaikallakin huomattiin. Hain itse työterveydestä apua, alkujaan en kylläkään alkoholinkäyttöön vaan hakeuduin työpsykologille työn ja yksityiselämän vaikeuksien vuoksi. Samoihin aikoihin oma esihenkilö piti puheeksiottokeskustelun ja kokonaisuus johti hoitoonohjaukseen. Alkuun olin äkäinen kun luulin, että työterveydestä oltiin työnantajalle jotakin kerrottu, vaikka eihän se näin ollut mennyt: ihan oma toimintani oli herättänyt huolen ja asiaan puututtiin päihdeohjelman mukaisesti.
Helmikuulta saakka oli hirveää soutamista, huopaamista ja veivaamista oman pään sisällä. Tiesin, että ongelma on ja paha onkin. Silti etsin edelleen epätoivoisesti syitä olla lopettamatta. Hammasta purren olin juomatta kunnes sitten tahdonvoima petti ja rairai, ei mitään väliä millään, vielä hurjemmin päätyyn saakka.
Tämä sota pääni sisällä jatkui ja jatkui ja oli toki alkanut, hetkinen, varmaan ainakin viisitoista vuotta sitten. Väsyin entistä pahemmin. Häpeää, itsesyytöksiä, uhmaa, kiukkua, epätoivoa, kaikkea isona möykkynä josta hädin tuskin tunteitani edes tunnistin. Js milläs olisinkaan tunnistanut kun vuosikaudet oli jokainen tunne turrutettu olemattomiin alkoholilla?
Kääntelin ja vääntelin. Halusin olla juomatta - kyllähän minä, fiksu ihminen, tajusin, että ei tämä tie ainakaan mihinkään parempaan johda. Mutta halusin myös juoda. Raittius tuntui ihan mahdottomalta ajatukselta. Kaikki sisäiset käsitykseni ja uskomukseni puhuivat alkoholinkäytön puolesta, vaikka järki sanoikin toisin.
Etsin vimmatusti tietoa alkoholista ja päihdeongelmista - useimmiten humalassa, koska edelleen join jatkuvasti. Järjen tasolla käsitin ongelman, sen laajuuden ja vaikutukset. Osasin analysoida itseäni ja omaa toimintaani, löytää niitä triggereitä jne. En kuitenkaan halunnut aidosti lopettaa, en vielä.
Luin oman ketjuni läpi muutama päivä sitten ja ihan nauratti se oma selittely. Läpinäkyvää kuin vastapesty ikkuna. Joku tuolla minun ketjussani hienosti vertasi, että olispas kiva sellainen laihdutuskerho, missä voidaan kokoontua päivittelemään porukalla, että voivoi kun tämä on niin hankalaa, taas piti pullaa syödä kun tarjottiin eikä salillekaan voinut lähteä kun naapuri kutsui grillaamaan. Mutta kullä tässä niin kovasti töitä tehdään ja yritetään, hyvä me!
(Tähän väliin haluaisin kiittää niitä palstalaisia, jotka suhtautuivat niin lempeästi, vaikka luonnollisesti näkivätkin sen minun ikkunani läpi heti. Erittäin tarpeellisia ja tervetulleita olivat myös ne kommentit, jotka puhkoivat itsepetostani, kiitos!)
Minulle tapahtui suorastaan mullistava käänne muutamia viikkoja sitten. Ketjustani löytyy ihan viimeisenä lyhyt tiivistys, mitä tapahtui ja miten. Nyt juon parvekkeella aamukahvia selvänä päivänä numero 18 ja tiedän, ettei tänäänkään ole tulossa sellaista kurjuutta, vastoinkäymistä tai ilon aihetta, joka ajaisi minut juomaan. Ei ole mitenkään selvää, etteikö niin kävisi huomenna, ensi viikolla tai syyskuun kolmas päivä, mutta tänään en juo, tuli mitä tuli. Kannattaa kokeilla!
