Olenko kuitenkin syllinen juomiseen?

Kotikanava
1

Kylmänhiki otsalla uskaltauduin kirjoittamaan asiani tänne. En tiedä montako kertaa vuosien mittaan olen Melkein uskaltanut.

Puolisoni juo “aina kun mahdollista”. Lomat joka päivä, viikonloput kunnon humalat ja työstä huolimatta arkisinkin.

Olen itse sitä laatua, että herkästi syytän kaikesta itseäni. Eli näin on puolison juomisenkin suhteen. Mielessä velloo toistuvasti syyt juomiseen, nalkutanko liikaa, olenko ruma, muuten vaan rasittava?
Mutta en voi muuta kuin kääntää syyt itseeni. Asiasta ei voi yhtään keskustella. Alkoholista ei kuulemma ole ongelmaa kuin minulla. Jos pyydän, että rahanmenon vuoksi voisi vähentää niin ei auta. Viimeisetkin ruokarahat menevät olueen, äärettömän itsekkäällä tavalla. Ihan siis viimeisetkin kolikot.

Jos varovasti ja nätisti koitan aloittaa aiheesta niin ei. Jos ilmaisen huoleni terveydestä, ei. Kerron, miten huono mieli tulee kun toinen on olemassa muttei läsnä.
Minulla on kuulemma tapana suurennella kaikkea ja miksi lopettaa tai vähentää, koska sen jälkeen keksisin jonkin uuden ongelman.

Onko todellakin niin, että minun pitää tappaa rakkaus (todella rakastan puolisoani) ja ottaa ja lähteä? Inhottava tunne kun toisella yhdessä oloon ja rentoutumiseen ei ole muuta keinoa kuin alkoholi.
Mitään keskustelu-yhteyttä ei ole, täysi räjähdysvaara.
Mulla ei enää näiden vuosien jälkeen kestä pää tätä syyllisyyttä. Jos ja kun se kuitenkin olen minä, joka juomisen aiheuttaa niin enkö mä tuhoa meitä molempia yhtä aikaa?

2

Kuule. Syypää on juoppo itse. Juoppo juo, koska haluaa juoda. Mutta erittäin mielellään esiintyy niin että syy on hänen itsensä ulkopuolella= saa olla marttyyri ja syystä että on “pakko juoda”. Ja sitten ehkä vielä toinen koitaa “hyvittää”, että on vääränlainen ja aiheuttaa pakon juoda. Sehän vasta on kiva tilanne: juo ja mahdollisesti passataan ja hyvitellään. Siis jos siihen suostuu. Se on sairaus ja mielentila, jota ei normijärjellä käsitä ja homma vaan koko ajan pahenee. Juodaan ruokarahat, vuokrarahat, lasten joululahjarahat, terveys. Tärkeysjärjestys on se, että viina on aina ykkönen. Toista ei pysty muuttamaan, se on toivotonta, selitykset ja lupaukset turhia. Ovat joko ajan ostamista (ettei puoliso heti lähde) tai sitten aina hetken juoppo uskoo itsekin. Juoppo lopettaa, jos ollenkaan lopettaa, vain ja ainoastaan omasta halustaan.

Pointti on se, että mietit itseäsi. Oletko onnellinen? Toivoisitko jotain muuta elämältäsi? Pelkäätkö lähteä? Yksinäisyyttä? Jos olosuhteet on sulle ikävät, juoppo ei niitä muuta, itse se on tehtävä, lähdettävä tai sitten punnittava asioita ja tehtävä kompromissi, että jää ja etsii siihen elämään jotain kivaa. Mietit ja pohdit. Jokainen ansaitsee kunnioitusta ja jokseenkin onnellisen elämän. Ei kannata jäädä “tuhlaamaan” omaansa, jos on paha olla ja perustarpeetkin jäävät toisen juomisen takia turvaamatta. Mulla oli kanssa tuo, että kaikki velvoitteet vaan “jäi” mun hoidettavaksi ja ex-puoliso joi rahansa ja en pystynyt ostamaan edes kunnon ruokaa. Oma asunto ja omat raha-asiat on tosi hyvä, vaikka sitten olisikin tekemisissä. Pystyypähän oman tonttinsa hallitsemaan haluamallaan tavalla.

Lue täältä muiden tarinoita, alkoholismin kehittymistä ja miten moni on sitten lopulta repäissyt itsensä vapaaksi… Askel askeleelta.

3

Syypää et ole sinä, vaan se joka juo! Juova voi esittää vaikka mitä, että saisi syyn ulkoistettua itsensä ulkopuolelle. Mutta ethän sinä sitä alkoholia kurkusta väkisin kaada. Jos toinen syyllistää puolisoaan juomisesta, niin silloin itsekin varmaan jo tajuaa, että jotainhan siinä omassa toiminnassa on väärin, mutta ei halua ottaa sitä vastuuta asiasta. Syypää on aina se, joka juo!

4

Syypää! Hyvä kun löysit ja uskaltauduit kirjoittelemaan tänne,Meitä on täällä paljon…Juoppo syyllistää aina jonkun toisen,hänellä ei ole ongelmaa,hän pystyy milloin vain lopettamaan juomisen,hän jopa voi olla muutaman viikon juomatta,jotta läheiset uskoo hänen hallitsevansa juomista.Selvinpäin ollessa useimmiten hyvin hermostunut ja kireä . Sitten kun taas korkki aukeaa,niin taivas aukeaa,siis juopolla…Meillä ollut tätä vaihetta jo noin 12-15 vuotta,jolloin hän ollut lähes kaikki viikonloput humalassa. :blush: Nyt minulla oma kämppä jo yli vuoden ,joka ei juopon mieleen ole ollenkaan…Yrittää kaikin keinoin saada takaisin.Sanoo että jos tulen takaisin niin hän lähtee hoitoon :unamused: Ei vaan voi luottaa moiseen,kun yritetty on jo monta kertaa ja aina pettymys suuri…Olen vienyt minnesotahoitoonkin,jossa viihtyi vajaan viikon ja keskeytti…

Syypää,muista että sinä et ole syypää toisen juomiseen.Hän itse sen viinan kumoaa kurkkuunsa etkä sinä…Se on vaan hänen puolustuskeinonsa viinanhimoa vastaan.Hän sen varmasti itse tiedostaa ,mutta ei mahda himolleen mitään,ja jonkun syyksihän se on laitettava,jotta saa himonsa tyydytettyä.Alkoholismi on vaikea sairaus,se tuhoaa niin paljon ,kakiki läheiset kärsii siitä.Käy lukemassa täällä toisten kirjoituksia,se valaisee sinua minkälaisesta sairaudesta on kyse.Voimahalit sinulle-jellonatar-

5

Et sinä eikä kukaan läheinen ole syynä juopon juomiseen ja kärttyilyyn juomattomana aikana, et millään lailla. Et sinä etkä kukaan läheinen mahda juopon juomahimolle mitään, muutos, jos se on tullakseen on lähdettävä juoposta itsestään, yleensä muutosta ei tule, helpompi on saada lottovoitto.

Voit vain lähteä nostelemaan, omaan juoppovapaaseen elämääsi. Juoppovapaan elämän aloittaminen tuntuu yleensä pirun vaikealta, mutta mikään ei ole niin vaikeaa ja surullista kuin elämättömäksi jäävä elämäsi juopon varjossa.

6

Syypää; hienoa, että rohkenit kirjoittaa tänne! Voin hyvin kuvitella, miten paljon sinulta on vaatinut rohkeutta avautua asiasta täällä. Taisi se olla jonkinmoinen kynnys minullakin marraskuussa 2011, kun ensimmäisen kerran tänne kirjauduin.

Sinun kuvailemasi elämä juovan kumppanin kanssa kuulostaa kovin alistuneelta. Kerrot räjähdysvaarasta, mikä mielestäni tarkoittaa sitä, että joudut koko ajan elämään ns. hiipien ja varovasti, ettei vaan kodissasi räjähdä.

Jotenkin jäi sellainen tunne, että teillä ei ole lapsia. Yleensä nimittäin äiti-ihminen kärsii eniten lastensa puolesta, mutta sinä kirjoitat vain teistä kahdesta. HYVÄ, jos noin on, koska nyt sinä voit pelastaa vain itsesi.

Älä uuvuta itseäsi miettimällä asioita liikaa. Turha vatvoa menneitä ja melkein yhtä turha pelätä tulevaa, koska et oikeasti voi ennalta tietää, mitä elämässäsi vaikka kuukauden päästä tapahtuu. Et myöskään voi muuttaa menneitä.

Kannattaa tosiaan lukea täältä vertaisten kokemuksia ja mahdollisia ratkaisuja, miten ovat päässeet elämässään eteenpäin. Joku saattaa kertoa puolison raitistuneen, mutta sellaiseen haaveeseen ei kannata jumittua (kuvitella, millaista elämä olisi, jos toinen ei joisi).

Kerrot todella rakastavasi puolisoasi… Rakastatko TODELLA tuota juovaa, itsekkäältä kuulostavaa henkilöä, joka mielivaltaisesti tuhlaa viimeiset rahat juomiseensa ja jonka takia koet, että kodissasi on räjähdysvaara? Vai rakastatko jotakin haavekuvaa miehestä, jollainen puolisosi olisi, jos ei joisi… Onko hän koskaan ollut sellainen? Vai onko miehesi esim. siinä mielessä narsistinen persoona, että ajoittain hyvittelee ja imartelee sinua ikäänkuin olisit maailman ihanin nainen, mutta sitten kun olet onnesi huipulla, niin tiputtaakin sinut julmalla tavalla alas? Pitää siis otteessaan niin hyvällä kuin pahalla. Toivottavasti ei ole.

Kannattaa alkaa keskittymään omaan hyvinvointiin ja elämään. Kysyä itseltään, voinko tällä hetkellä hyvin, mitä haluan elämältäni nyt, entä vaikka viiden vuoden kuluttua. Millaista arkea haluan elää. Jos eläisin yksin, minkälaista elämäni olisi.

Voit myös kirjoittaa tämän hetkisen elämäsi plussat ja miinukset, mutta ole itsellesi rehellinen. Arki saattaa tuntua siltä, ettei siitä löydy mitään hyvää, mutta yritä löytää.

Itse ajattelin aikoinaan elämääni ikäänkuin vaakakuppina. Niin kauan - miehen ajoittaisesta juomisesta huolimatta - kun koin, että positiiviset, iloa tuottavat asiat painavat vaa’assa enemmin, olin tyytyväinen. Siinä vaiheessa, kun vaa’an ilottomampi kuppi alkoi vajota, eikä tuntunut enää edes ajoittain nousevan ylemmäs, tajusin, että jotakin on tehtävä. Poistin sieltä painavasta kupista tekijän, joka siellä eniten painoi eli mieheni… Tuon jälkeen elämä keveni eli olen taas pystynyt hengittämään ja luottamaan huomiseen :slight_smile: Ja mikä parasta, säilytin tuon miehen läheisenä, rakkaana ystävänä edelleen.

7

Mä luulen kans, että sä rakastat haavekuvaa puolisostasi. Mäkin rakastin tosi pitkään haavekuvaa omasta juopostani, ja se teki irrottautumisestani erittäin vaikeaa ja tuskallista. Kunnes mä pikkuhiljaa tajusin, mikä on vain harhaa mun päässä ja mikä on karua todellisuutta.

Juopot ovat mestareita syyllistämään, sinä et ole syypää, vaan juoppo on henkisesti hyvin sairas alkoholismissaan.

8

Hemmiina kirjoitat hyvin!Sitä miettii itsekkin että miksi tässä vielä roikun,mitä minä tuossa miehessä vielä nään :blush: …En ole avioeroa vielä laittanut vireille,mutta avioehto on tehty!!..sekin jo eteenpäin…Onkohan ne tunteet jotain säälintunteita(kun minä tästä liitosta olen lähtemässä)hän ei eroa halua,sanoi vielä että vain avioehtoon laittaa nimensä EI muuhun paperiin…,vai onko vielä oikeesti jossain syvällä toive että toinen raitistuisi ja elämä jatkuisi kuin se joskus ollut.Meillä siis hyvä pitkä liitto takana,ja siksi erittäin vaikeaa tämä erilleen lähteminen on ollut…Lukemalla täällä näitä tarinoita aina heikommalla hetkellä ,kun on tuntunut että onkohan meillä sittenkään niin suuria ongelmia että täytyy erota,niin vahvistuu että kyllä se alkoholismi on etenevä sairaus ja vain hän itse voi suuntaa muuttaa ,niin tahtoen :unamused: Tahtotilaa ei kuitenkaan tällä hetkellä näy olevan,joten jatketaan entiseen malliin :laughing:

Se että vaikka olisi maailman ihanin mies selvinpäin,niin alkoholismi sairaus tuo esiin sen toisenpuolen miehestä,joka usein on hyvin narsistinen.Alkoholisti käyttäytyy noin ,koska omaa erittäin huonon itsetunnon,ja sillä yrittää pönkittää sitä.

9

Kiitos, jellonatar, palautteestasi :slight_smile: Oma elämänkokemus on pitkä ja lavea, ja minulla on jonkinlainen kyky “lukea rivien välistä” ja aistia, minkälaisia jotkut ihmiset todellisuudessa ovat. Olen usein ikäänkuin puolustellut omaa ent. miestäni ja edelleenkin seison sanojeni takana, koska hän aivan äärettömän harvoin yritti “nujertaa” meitä muita perheenjäseniä. Silloin harvoin, kun tietynlaisella uhkailulla yritti kiristää asioita oman tahtonsa mukaiseksi, sanoin ihan suoraan, että ei tule onnistumaan. Näin siis noiden uhkailujen läpi ja pystyin tavallaan toimimaan peilinä miehelle, että “katso itseäsi; tuollainen todella olet ja kysyn vaan, haluatko olla”. Yleensä kyllä kykeni näkemään ikävän itsensä ja “ryhdistäytymään” ja toimimaan toisin; ottamaan muutkin huomioon.

Minulla on siis hyvin kiltti entinen mies, joka halusi silloin tällöin “kulkea omia polkujaan” ja käydä olusilla. Joku tuossa toiminnassa vain mätti niin paljon, etten sitä sietänyt… Olin (ja olen) kait siinä määrin vaativa puoliso, että edellytin toiselta täsmälleen samanlaista sitoutumista ja antautumista perhe-elämällemme, kuin itsekin koin antavani, ja kun toinen ei siihen lopulta kyennyt, niin “pistin pihalle”.

Mutta nyt muistuu mieleen, miten onnistuin joskus ärsyttämään jotakin täällä keskusteluissa vierailevaa henkilöä sillä, että kirjoitin niin paljon omasta elämästäni. Taisin saada kommentiksi “minä, minä, minä…” - vai olikohan se sittenkin Rinalda, jota tuosta syytettiin :laughing: Oli kumpi oli, niin pahoittelen jo valmiiksi, jos joku kokee, että pyörin jollakin tapaa oman napani ympärillä.

Syypää, toivottavasti rohkenet vielä jatkaa tätä keskustelua, etkä pelkää näiden juttujen sinussa aiheuttamia reaktioita. Voi olla, että pelkäät miehesi huomaavan sinussa jonkinlaisen muutoksen tai tajuavan, että sinulla on salaisuus (tänne kirjoittelu). Ole rohkea! Siitä se “kuplasi” hiljalleen alkaa puhkeamaan ja saat helpotuksen.

Huoletonta viikonloppua, “siskot”!

10

MINUSTA :smiley: ei näillä palstoilla liikaa minä minää huudella. Yksi juttu, joka pistää silmään on kyllä “miksi minulle on käynyt näin, miksi olen näin onnettomassa asemassa” pohdintaa on paljon, ja ratkaisuna ajatus “jos tuo toinen vaan”. Ainakin itselläni se ratkaiseva juttu oli siirtyä passiivisesta uhrista oman elämän ohjaajaksi: haluanko minä tällaista elämää, jos en, kuinka itse omilla valinnoillani muutan sitä. Selkärangassa oli taju etten halua katkeroitua, tuntea elämän valuvan hukkaan seuratessa ja taistellessa onnettomuutta vastaan jolle en mitään voi. Irrottautuminen päihteisestä suhteesta ei tehnyt minusta itsekkäämpää vaan onnellisemman, energisemmän ja ympäristölle paremman ihmisen:. Ja se päihdeongelmainen on saanut ihan itse elää elämäänsä valitsemallaan tyylillä, joko juoden tai sitten ei, toivottavasti onnellisena. Helpompaa kun ei ole yhteisiä lapsia, silti minäkin monesti mietin etten voi irrottautua mutta jälkeenpäin syyt osoittautuivat lähinnä rohkeuden puutteeksi. Voimia! :slight_smile:

11

Raitistuneena alkoholistina vahvistan muiden puhuvan totta. Alkoholisti juo, koska viina on hänelle rakkain asia maailmassa. Kukaan toinen ihminen ei aiheuta juomista. Tosin me alkoholistit kyllä muistamme syyttää läheisiämme. Alkoholismiin sairastunut ihminen on epärehellinen ja itsekäs.

Älä ota alkoholistin syyllisyyttä itsellesi. Teitpä mitä tahansa, puolisosi juo. Totta kai hän on iloinen, jos sinä luulet olevasi syypää hänen juopotteluunsa. Koska silloin sinä kannat sen vastuun, joka hänen tulisi kantaa.

Toivon sinulle kaikkea hyvää. Puolisollesi myös! Toivottavasti hän raitistuu ja löytää oman itsensä sen juopottelijan kuoren alta.

12

voisi kai se olla tosi outoa, jos juttua riittäisi metritolkulla toisten elämästä. Parempi se omasta on puhua, muut puhukoot sitten omastaan.

13

Mäkin eilisestä lähtien taas syytin itseäni puolison juomisesta. Eilen myöhään illalla hän soitti kuulumisia ja oli selvinpäin!!!
Miksei koskaan voinut olla viikonloppua selvinpäin kun oltiin yhdessä? Kaikista pyynnöistä huolimatta. Tuli sellainen olo, että se ei vaan jaksanut katella mua ja kun lähdin niin nyt ei tarvitse juoda…

14

Mun mielestä yhdessäolossa ja rakastamisessa on monia muitakin puolia, kuin se vaan että vängällä ollaan yhdessä vaikka toinen juo aivojaan pellolle jatkuvasti.
Miksi pitäisi tappaa rakkaus että voi lähteä tilanteesta jota ei pysty auttamaan, eikö pitäisi juuri siksi lähteäkin että rakastaa sitä toista, enemmän kuin itseään ja sitä parisuhdetta?
Näitä on hyvä pohtia, alkoholismi on sairaus ja se ei parane sillä, että toivotaan parasta. Jos on huono olla, pitää toimia sekä omaksi että toisen parhaaksi, vaikka se tekeekin kipeää. Mutta ehkä siksi se tekeekin niin kipeää, kun monesti sitä uskoo että kun rakastetaan niin on pakko olla yhdessä. Eikö voi rakastaa etäältä, ja sopia että näkee vain kun ollaan selvinpäin. Oli se sitten niin usein tai harvoin kuin tahansa.
Ja pahoittelen jos viestini sisältää yksiselitteisen mielipiteen, se pohjautuu kuitenkin omaan tilanteeseen eikä ole tarkoitus ketään patisstaa eroamaan, vain herättää ajatuksia että mitä rakkaus lopulta on. Joskus suurinta rakkautta on luopua siitä haavekuvasta ja alkaa elämään todellisuudessa, että toinen nyton alkoholisti eikä se fakta muutu toivomalla.

15

Uusi viikko on taas aluillaan, mutta missä on Syypää? Kävikö tässä niin, niinkuin pelkäsin, ettei hänen rohkeus riitäkään osallistua keskusteluun tai edes lukea muiden kommentteja. Se valitettava, muiden kokemuksiin pohjautuva, todellisuushan täällä lentää silmille, kuin linnunraato. Saattaa siis olla liian tuskallista lukea näitä juttuja. Voi jopa tulla tarve puolustella sitä juovaa miestään…

Toivottavasti vielä kuulemme, mitä mietteitä nämä kirjoituksemme on keskustelun aloittajassa, Syypäässä, herättänyt.

16

Täällä ollaan.
Olen lueskellut viestejä ja miettinyt. Miettinyt, että kyllä mä oikeasti rakastan puolisoani, omalla tavallani. Tavalla, jolla en ole koskaan ennen ketään rakastanut enkä muutoinkaan tuntenut yhtä vahvasti.
Se tässä asiat tekeekin vaikeiksi. Kuitenkin olen luonteeltani päättäväinen ja tiedän, että näin tämä ei kauaa jatku.
Kotona ei ilmapiiri ole koskaan räjähdysaltis muuta kuin tästä samasta aiheesta jonka puhumista vältellään. Puolisossani on paljon loistavia piirteitä, mutta minua itseäni kalvaa elää ihmisen kanssa joka ei ole läsnä. Mun tavat hoitaa stressiä ja murheita ovat niin erilaiset, tässä menee sukset ristiin pahasti.

Tiedän, että etsin oljenkorsia. Haluan häntä enemmän tähän aikaan ja hetkeen. Tästä tulee se syyllinen ja itsekäs olo.
Ja mietin, jos nyt tällä hetkellä menee helposti 4 viikkoa jokapäiväistä tissuttelua, mitä on muutaman vuoden kuluttua?
Ai niin, minähän sen stressin teen,murehtimalla etukäteen.

Mua pelottaa. Tiedän, että voimat riittävät repimään itseni tästä irti. Mutta olisin niin halunnut tämän ihmisen, omana itsenään rinnalleni. Aikanaan tuhlasin äärettömän huonossa liitossa vuosia elämästä. Ja nyt taas on näin. Väkisinkin tulee epäonnistujan fiilikset.
Mua kukaan jaksa.

Luulottelen, että jossain joku poppamies sanoo, että tee niin ja näin niin juominen loppuu.

Niin, ja lapsia on.

17

Tässä mietin kulunutta viikkoa, toisen lomaviikkoa. Otin syyllistämättä puheeksi että olisko mahdollista olla koko viikkoa tissuttelematta. Kyllä vaan tuli taas syytösryöpyt niskaan. Ja joka päivä alkoholista piti jankata jollain tapaa, olen NYT ansainnut oluen siitä ja tuosta syystä.
Ihme vimma ansaita jollain tapaa tuo tissuttelu, en ymmärrä.

Ne illat mitä väkisin koitti pinnistää ilman olutta, niin aikuinen ihminen mullittelee puhumattomana sohvalla ja mulkoilee jos jotain kysyn.
Uskomatonta ja ennen kaikkea säälittävää :frowning:

18

Hei
Osaako joku sanoa miten syvällä on jo kun tuo hiljaisuus,mykkyys selvinpäin alkaa olla kuviossa mukana? Alkoholi on hermostomyrkky,tiedetään.
onko seuraava vaihe muistin pettäminen?

19

En tiedä, kuinka syvällä on, mutta mun eksä, joka oli ja lienee edelleen aika syvällä, ei koskaan oma-aloitteisesti ainakaan juurikaan puhunut mulle mitään, ei ainakaan mitään positiivista. Hänen elämäntapansa oli vetäytyminen, ja sen korostaminen, että mä olen liian turha ja mitätön häiriötekijä hänen elämässään, jotta mua kannattaisi huomioida, ainakaan mitenkään positiivisesti.

Mun mielestä hänessä oli myös jotain autismin/aspergerin sekaista tunneälyn absoluuttista puutetta. Asioiden kirjaimellisesti ottamista.

Kaikki tuo, kommunikointivaikeudet ja läsnäolonsa puute ja kieltäytymisensä ja vetäytymisensä kontaktista teki elämästä todella rasittavaa, vaikka hän olisi ollut selvin päinkin. Mä en saanut hänestä vastauksia nyhtämälläkään edes ihan simppeleihin arkielämän kysymyksiin, niin kuin milloin koira on käynyt viimeiksi ulkona (jotta olisi tiennyt, milloin se pitää viedä uudelleen).

Olen nyt alkkisvapaassa elämässäni tosi onnellinen, kun kaikki tuo on taakse jäänyttä elämää. :slight_smile:

Joo, ja muistikin alkoi jo pettämään, jotenkin luonteen/persoonallisuuden yhä enenevän luhistumisen myötä.

20

Niimpä, kaikkeen ei tosiaan ole viina syy, mut ei toinen ihminenkään.