Olen läheisriippuvainen

Kotikanava
1

Tähän saa kertoa omiakin kokemuksiaan aiheeseen liittyen. Onko sinulla (ollut?) läheisyysriippuvaisia seurustelukumppaneita? Onko itselläsi sellaista taipumusta? Tunnetko jonkun jolla on läheisyysriippuvuus, tai joka seurustelee sellaisen kanssa?

Itse olen hyvinkin epäsosiaalinen naispuolinen ihminen, viihdyn parhaiten omassa seurassani vaikka tottakai toisinaan muidenkin seura kelpaa hyvin. En kuitenkaan jaksa samaa ihmistä 2-4päivää pidempää kerrallaan vaan tuolloin saatan ryhtyä jopa ilkeäksi kun alan kaipaamaan omaa rauhaa.

MUTTA.

Kolmisen vuotta sitten tapasin miehen, johon rakastuin ja josta olen nykyään riippuvainen. Minulla kesti yli vuosi tajuta riippuvuuteni, mutta vasta vähän aikaa sitten aloin oikeasti ymmärtää että se vahingoittaa suhdettamme oikeasti.
Mieheni on luonteeltaan hyvin samankaltainen kuin minä - omissa oloissaan viihtyvä tyyppi. Ja siitähän nämä ongelmat juuri tuleekin, kun minä haluaisin koko ajan olla hänen lähellään. Haluaisin jatkuvasti huomionosoituksia, pusuttelua, ohi kävellessä vaikka pientä sipaisua edes, halailua, lähekkäin köllöttelemistä, rakastavia hymyjä ja kaikkea muuta mikä saa minut tuntemaan oloni erityiseksi.

Kuten arvata saattaa, miesystäväni ahdistuu tästä. Hän on jopa kahdesti jättänyt minut tämän takia, mutta olemme palanneet melko pian yhteen. Pisin erossaolo oli tuossa viimevuoden loppukesästä syksyyn asti jolloin hän erossaoloaikana ihastui toiseen naiseenkin ja alkoi pyöriä hänen kanssaan - itseasiassa se nainen oli minun kaverini joka on ollut minuun jo reippaasti yli vuoden ihastunut. Se oli minulle hankalaa aikaa, lopulta päädyin alkoholipitoisen illan päätteeksi henkiseen shokkiin riideltyäni miehen kanssa ja yritin tappaa itseni pudottautumalla neljännestä kerroksesta.

Noh, ei minulle siinä pahasti käynyt - luulen että muihin sattui enemmän (henkisesti). En muista mitään tapahtuneesta, parilta tunnilta sitä ennen hyvin hatarasti asioita.
Lopulta se nainen jonka kanssa mies pyöri paljastui täydeksi kieroilijaksi ja päätimme pistää välit poikki tuohon. Olimme siis edelleen kavereita miehen kanssa. Noina aikoina olin aika hyvin onnistunut tappamaan tunteitani miestäni kohtaan enkä tuntenut häntä kohtaan enää sitä pakonomaista riippuvuutta. Mutta muutoin tunsin oloni todella paskaksi.

Ei mennyt kovin kauaa kun palasimme taas yhteen ja olimme onnellisempia kuin pitkään aikaan. Joulukuussa aloin huomaamaan tämän läheisriippuvuuteni nostavan taas päätään, mutta ajattelin että kyllä se siitä asettuu. Nyt meisystäväni on kuitenkin ottanut taas puheeksi sen että hän haluaa enemmän omaa tilaa ja rauhaa - ahdistan häntä vaikka hän minusta pitääkin.

Niinpä olen yrittänyt kovasti saada annettua hänelle sitä tilaa. Hankkiuduin autokouluunkin jotta pystyisin autolla käymään jossain yksinään (asumme korvessa eikä täällä kulje edes yleiset), jotta saisin muutakin elämää kuin hänet. Hän on minulle tärkeämpi kuin mikään muu, ja monesti jos hän on loukannut minua esim. sanoin saatan saada ihan järkyttäviä hysteriakohtauksia pelätessäni että hän ei pidä minusta vaan aikoo jättää minut.

Taustoistani sen verran, että vanhempani erosivat kun olin 9-10 vuotias, muutin pois äitini kanssa ja hän jätti minut paljon yksin niin emotionaalisesti kuin konkreettisestikin. Pyöri miesystäviensä ja noiden lasten kanssa, lopulta retkahtaen alkoholistiksi. Luulin ettei tuo jättäisi minuun mitään jälkiä, mutta luulen että se on syynä läheisriippuvaisuuteeni, joka esiintyy vain miestäni kohtaan. Emme asu yhdessä hänen kanssaan, mutta olemme naapureita.

Muutamia lainauksia läheisriippuvaisuutta käsittelevistä teksteistä jotka kuvastavat hyvin minua ja tilannetta:

[i]“Läheisriippuvuuden kehittymisen taustalla voi olla lapsuudenaikaisia kokemuksia hylätyksi tulemisesta, turvattomuudesta, tuen ja rohkaisun puutteesta, vanhempien liiallisista vaatimuksista tai sitomisesta tai toisaalta liiallisesta sallimisesta. Läheisriippuvainen voi olla päihdeongelmaisen lapsi tai puoliso.”

“Läheisriippuvuuden taustalla ovat usein heikko käsitys omasta itsestä ja huono itsetunto. Pelätessään hylätyksi tulemista läheisriippuvainen ei pysty sanomaan toisille ei. Siksi häntä voidaan käyttää hyväksi joko ihmissuhteissa tai työssä. Hänen on vaikea olla tasavertaisessa suhteessa toisiin ihmisiin, eikä hän kestä yksin jäämistä. Toisaalta hän voi eristäytyä läheisyyden pelossa. Tärkeimpänä tekijänä ovat emotionaaliset ongelmat. Läheisriippuvuudesta kärsivän on vaikea tiedostaa omia tunteitaan ja tarpeitaan. Siksi hän usein masentuu, stressaantuu tai menettää elämänhaluna.”

“Läheisriippuvainen tukehduttaa ihmissuhteissaan toiset ihmiset ja ajaa heidät takertumisellaan kauemmas itsestään.”

“Epäterveesti takertuvalle ihmiselle mikään läheisyys ja rakkauden osoitukset eivät koskaan riitä. Mitä enemmän läheisriippuvainen saa hellyyttä, sitä suuremmaksi läheisriippuvuus kasvaa. Takertumiseen liittyy hallitsematon menettämisen ja hylätyksi tulon pelko. Seuraukset takertujan käyttäytymisestä ovat usein päinvastaiset kuin takertuja toivoo: hän tukahduttaa kanssaihmisensä lähes hengiltä liialla riippuvaisuudellaan.”

“Kun toinen yrittää irroittautua takertujan tukahduttavasta otteessa, takertujalle tulee hätä. Estääkseen hylkäämisen hän saattaa uhkailla esimerkiksi itsemurhalla tai muulla järkyttävällä asialla, ja saattaa onnistua peloittelulla toisen antamaan periksi. Tällainen toiminta on ihmissuhteelle äärimmäisen tuhoavaa.”

“Läheisriippuvainen toimii ulkoapäin ohjautuvasti ja miettii koko ajan mitä muut hänestä ajattelevat. Hän on kadottanut kosketuksen itseensä, koska hän elää toisten tarpeista, hän ei löydä omia rajojaan. Hänen minuutensa on kateissa. Hän ei kykene ajattelemaan, mitä haluaa elämältä ja mitkä ovat hänen omat tarpeet. Elämä jää elämättä.”[/i]

… En nyt tiedä oliko tämä hirveän sekava selostus, mutta jos olisin kirjoittanut kaiken niin tästä olisi tullut romaani jota kukaan ei jaksaisi lukea.

2

Oletko varma että nämä haluamisesi ovat jotenkin ylitsevuotavia tai sairaalloisia? Jospa tuollaista parisuhteessa pitäisi välillä ollakin? Miehesi jostain syystä epää sulta nämä, ja nyt käännät vian itseesi (läheisriippuvaista kyllä tämäkin) ettet joutuisi kritisoimaan miestä tai suhdettasi. Entä jos kyse onkin siitä että suostut parisuhteeseen jossa et saa kaikkea mitä parisuhteeseen kuuluu, eli rakkautta, ja nyt siis yritätte muuttaa miehesi kanssa rakkauden määritelmän : Eli sinun määritelmäsi joka sisältää hellyyttä ja huomiota, kuuluu sairauteen nimeltä läheisriippuvuus, ja hänen tapansa on terve tapa olla parisuhteessa, ettei hymyäkään suo toiselle saati sitten kosketa eikä halaa?

Mutta jos ei sinule todella mikään riitä, niin miehellä voi lähteä ne hellyys halut kun pelkää ettei se riitä kuitenkaan. joten…kumpi on muna vai kana.
Mutta kannattaa etsiä elämään sisältöä muualta, jottei tarvitse miettiä ja ajatella miestä. Näin hänkin saa tilaa. Jos ei muutosta tule kuitenkaan, ja tarvitset aina enemmän kuin mies antaa, niin onko parisuhde enää silloin hyvä kummallekaan.

3

Hei Chewtier,

hurjalta kuullostaa tarinasi, ja jollain tavalta tutultakin. Hienoa että olet havahtunut asiaan, ja näet tämän sairauden ja riippuvuuden itsessäsi. Siitä lähtee nimittäin toipuminen!

Olen itse myös läheisaddikti, ja tuolla ketjussa “mitä yhteistä on alkoholismilla ja läheisriippuvuudella” on ainakin aihetta pohdittu, ja joissain muissakin ketjuissa täällä, kannattaa lukea. Toisaalta, läheisriippuvuus on kuin mikä tahansa addiktio, eli saat varmaan paljon lukemalla esim. tuota Lopettajat-puolta, siellä alkoholiin koukuttuneet avaavat tuntojaan riippuvuudestaan.

Minua auttoi se, mitä enemmän tästä “taudista” opin ja ymmärsin. Lisäksi piti rohkeasti myöntää olevansa heikko ja voimaton. Sain valtavasti apua al-anonista, jossa olen käynyt pian 10-vuoden ajan. Sitä suosittelen sinullekin - yksin ei tarvitse jaksaa. Saat läheisryhmästä sitä tukea ja rakkautta ja hyväksyntää, mitä mieheltäsi yrität epätoivoisesti “kiskoa”. Tämä helpottaa elämääsi sitten muutenkin, kun voit antaa miehellesi “vapauden” ja opetella elämään onnellisena ja tyytyväisenä ilman hänen huomiotaan.

Luen juuri parhaillaan mielenkiintoista kirjaa, jossa kerrotaan rakkaudessa olevan viisi tärkeää tasoa, mitä me kaikki haluamme, ja mitä meidän pitäisi oppia antamaan:

  1. Hyväksyntä 2. Huomio 3. Hellyys 4. Arvostus 5. Vapaus.

Allekirjoitan tämä omalta kohdaltani. Jos lapsena ei saa riittävästi rakkautta, tai saa sitä vaillinaisesti, sairastuu herkästi läheisriippuvuuteen. Onneksi siitä voi parantua, minä ainakin koen tulevani tautini kanssa hienosti nykyään toimeen. Se on nykyään minulle voimavara, se on pakottanut minut hakemaan apua, ystävystymään ihanien ihmisten kanssa, katsomaan itseäni peiliin ja muuttamaan asioita. Vuoristoratana syöksyvien tunteiden ja niihin takertumisen vuoksi aloin etsiä keinoja mielenhallintaan, ja löysin joogan ja meditoinnin. Molemmat auttaneet paljon. Itseään kohtaan pitää oppia tuntemaan myös näitä viittä rakkauden lajia, monesti läheisriippuvainen ihminen häpeää itseään, eikä osaa rakastaa itseään. Tervehtymisen edellytys on kuitenkin se, että oppii rakastamaan itseään. Itsetutkiskelu on myös mielestäni välttämätöntä. Kumppani pitää oppia jättämään rauhaan, antaa hänelle tilaa ja vapaus, ja keskittyä itseensä.

Läheisriippuvainen ihminen voi olla takertuva, tai sitten myös hyvin kontrollinhaluinen ja hallitseva. Hän on myös olosuhteille ja todellisuudelle sokea, ihan kuten kaikki addiktit. Läheisriippuvainen näkee harvoin oman tilanteensa, ja syyttää ulkopuolisia olosuhteita ja toisia ihmisiä kurjuudestaan. Minäkin tein näin, kunnes heräsin.

Olen huomannut, että monesti läheisriippuvaisuutta yritetään itsessään hoitaa haukkumalla esim. sitä juovaa aviomiestä, jota lr ei kuitenkaan pysty jättämään, ei vaikka kaikki ympäristössä kärsivät. Yleisiä tunnusmerkkejä on myös päätöksen siirtäminen: Päätin nyt näin, että kesään mennessä… Päätin nyt, että 4 kk:den päästä asiat muuttuu… jne. Eli ostetaan itselle vapautus “näennäispäättämällä.” Itse toimin usein näin. Yleistä on myös se, että sen sijaan että miettisi rehellisesti keinoja omaan toipumiseensa, miettii syitä siihen, että voi jatkaa kuten ennenkin. Kysehän on addiktiosta, ja se haluaa jatkaa elämäänsä. Se keksii syitä, ja muuttaa ajatusmaailmaa. Vääristää ja manipuloi. Minä esim. asuin ja riitelin alkoholistin kanssa, ja syötin itselleni pajunköyttä, että "Mies on niin ihana selvinpäin " (ei ollut, vaan kuivilla oleva alkoholisti) tai että “en jaksa lähteä” vaikka lähteminen olisi ollut paljon vähemmän vaativaa kuin jääminen. Tai että “Taloustilanne ei salli eroamista” (vaikka todellisuudessa se parani heti eron jälkeen.) Addiktio on salakavala, se keksii keinoja pitää otteessaan.

En nyt tarkoita tällä, että sinun pitäisi erota miehestäsi, mutta tarkoitan että paraneminen vaatii rohkeiden päätösten, tässä ja nyt- ajassa tapahtuvien toteuttamista, menneisyyden penkomista ja sorkkimista ja vanhojen haavojen aukirepimistä ja kokemista. (Eli pelkkä muistelu ei riitä, lapsuus pitää kokea kuin uudelleen, ja löytää sieltä ne kaikki hylkäyskokemukset, ja surra ja itkeä ne lapsen tuskat pois, muuten ne seuraavat mukana koko aikuisuuden.) Tässä moni tarvitsee ammattiapua, itse olen käynyt terapiassa. Myös al-anon auttaa käsittelemään näitä asioita, tai vaikkapa AAL, jonne voisit myös mennä. Rikkonainen lapsuus aiheuttaa sen, että aikuisiällä yrittää alitajuntaisesti “korjata” lapsuutensa jatkamalla sen elämistä. Eli helposti valitsee itselleen puolison, jolla on omien vanhempiemme hyvät ja huonot puolet, ja sitten yrittää saada tältä puolisolta “tohtorointia” eli yrittää saada häneltä sitä, mitä vaille jäi lapsena. Näin tämä ei onnistu - yksi ihminen, ei kukaan, pysty täyttämään näitä tarpeita. Siihen tarvitaan monia eri ihmisiä, oman itsensä rakkautta, henkinen apukaan ei ole pahitteeksi.

Paraneminen on kuitenkin mahdollista, ehdollistuneesta käytöksestä voi oppia pois. Se vaatii työtä. Olet ilmeisesti aika nuori vielä? Käytätkö itse päihteitä? Jos, neuvoisin jättämään ne kaikki pois, ne vain hidastuttavat toipumista. Sitä paitsi uskon, että kun on addikti jollekin, helpostii addiktoituu toiseenkin asiaan. Eli on sitten helposti koukussa alkoholiin, lääkkeisiin jne.

Minulla toipuminen lähti käyntiin romahduksesta, totaalisesta pohjan löytymisestä. Siitä, että myönsin olevani läheisriippuvainen, ja hain apua. Toivottavasti sinulla olisi ollut pohja tuo itsemurhan yritys. Toivottavasti sinulla on voimia hakea apua, ja alkaa hoitaa itseäsi. Täydellinen toipuminen on mahdollista. Elän itse nykyään täyttä, rikasta elämää, eikä minua kukaan usko, kun sanon olevani läheisriippuvainen, koska käyttäydyn juuri päinvastaisesti. Elän itsenäisesti ihanan miehen rinnalla, enkä olisi joskus 10 vuotta sitten voinut kuvitella, miten paljon ihminen voi muuttua, jos vain haluaa. Asiat ympärillä muuttuvat, kun itse muuttuu, ja heti kun addiktio alkaa irrottaa otettaan, elämä kohenee huimasti. Se taas itsessään palkitsee ja ruokkii yrittämään kovemmin.

Voimia sinulle, pidä huolta itsestäsi, ja yritä olla itsesi paras ystävä. Kun et saa mieheltäsi sitä mitä haluat, pyydä sitä itseltäsi. Huomiota, hellyyttä, arvostusta, hyväksymistä ja vapautta :slight_smile:

4

Siis meillä meni erittäin hyvin viimeisimmän erossaolon jälkeen kun en enää roikkunut hänessä koko aikaa, sitten se tapa vain rupesi taas kehittymään. Olen kuin takiainen ja hän ei saa tilaa edes hengittää, paitsi nyt kun rupesin taas tiedostamaan että parempi antaa välimatkaa.
Ja nytkin olen huomannut, että kun annan hänelle tilaa enkä koko ajan ole itse tekemässä aloitteita kaikkeen mahdolliseen niin hänkin on ruvennut huomioimaan minua enemmän. Eli tavallaan tämä “kuminauha-efekti” - kun minä annan tilaa, hän tulee lähemmäs. Minusta on vaan todella pelottavaa antaa tilaa ja odottaa, antaa hänelle aikaa haluta minun lähelleni, kun rupean heti pelkäämään että nyt hän ei huomaa miten paljon hänestä tykkään. Se menee ihan örveriksi ja meinaan taas unohtaa itseni kun hössötän hänen perässään koko ajan.

Kyllä hän minua suostuu halaamaan ja pitämään lähellä, mutta häntä jossain vaiheessa häntä alkaa ahdistamaan se kyltymätön läheisyyden haluni. Kyse ei ole siitä että hän olisi kylmä! Elämään on hivenen vaikea tässä vaiheessa hankkia sisältöä kun asun todellakin niin korvessa ettei täällä ole mitään - sen vuoksi olenkin ajokorttia ajamassa.

Sitruunapippuri,

kiitos paljon viestistäsi - se sai minut hymyilemään kyyneleet silmissä!
Itselläni hirmuinen kivenlohkare pudonnut hartioilta kun miesystävällenikin sain sanottua tästä ongelmasta ja näytin hänelle artikkeleitakin.
Olen myös mielenterveystoimiston asiakas ja ajattelin ottaa seuraavalla kerralla asian puheeksi sielläkin.

Minäkin olen yrittänyt nyt ottaa vähän välimatkaa mieheen niin, että vietän enemmän aikaa kotona ja vietän öitäkin kotona - mitä en tehnyt todella pitkään aikaan kun halusin aina hänen luokseen, hänen viereensä yöksi.
Mutta minä oikeasti rakastan miestäni ja hän on minulle todella hyvä ihminen - normaalisti kehuu, pyytää mukaan jos lähtee johonkin, kutsuu luokseen nukkumaan viereensä, tulee lähelle loikomaan-- Ei hän siis kylmä ole, ainoastaan silloin kun hänellä alkaa “pursuta korvista” tämä minun jatkuva läheisyydennälkäni.

Tottapuhuakseni minulla on myös jatkuvaa paranoiaa siitä, että kun mies on esim. kaverinsa luona ryyppäämässä niin saatan ruveta kuvittelemaan omiani vaikka TIEDÄN ettei syytä huoleen ole. Tai jos hän sanoo että haluaa olla nyt viikonlopun yksin niin saan hirveät, pitkät ahdistuskohtaukset kun pelkään että hän aikoo jättää minut taas, että hän hylkää minut - vaikka TIEDÄN että hän ei ole tekemässä niin, haluaa vain tilaa.

Olen vajaa 21 vuotias, alkoholia käytän satunnaisesti (tarkoittaen että ehkä pari kertaa kuukaudessa, joskus hieman useammin - joskus taas harvemmin). Lääkityksiä minulla ei ole kun olen kieltäytynyt niistä - minulle on diagnosoitu “määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö.”

Minä luulin päässeeni läheisriippuvaisuudesta eroon sinä huonona aikana kun en enää sitä pakonomaista tarvetta tuntenut, mutta se luiru sairaus hiipi takaisin ja yllätti. Mutta uskon, että kun olen kerran päässyt sen kynsistä lipeämään vähäksi aikaa, pystyn siihen vielä uudestaankin. Kunpa sen vain saisi nujerrettua kokonaan…

Täytyy taistella urheasti ja annoit loistavia neuvoja ja kokemuksia mistä varmasti on hyötyä.

Nyt on jännän paikka kun olen tutustunut erään naapuri-naisen kanssa joka on minua pari vuotta vanhempi. Tekisi mieli ystävystyä hänen kanssaan mutta jostain syystä pelkään nyt sitä että miesystäväni loukkaantuu jos minulla on muitakin ystäviä. Hah, tyhmä minä, sitähän hän juuri haluaisi. Olen nyt kaksi vuotta asunut lähestulkoon ainoastaan hän oikean elämän ihmiskontaktina ja nyt minulla on mahdollisuus tutustua lähes saman ikäiseen mukavaan naapuriin jonka kanssa meillä on paljon yhteistä. Pitää vain ottaa itseään niskasta kiinni ja vaientaa se ääni takaraivosta joka huutaa että mieheni luulee etten tykkää hänestä jos hankin muitakin sosiaalisia kontakteja… :unamused: