Olen juonut tarpeeksi.

Me Lopettajat
1

Pari viikkoa sitten tuli mitta täyteen. Luulen, että olen vihdoinkin juonut riittävästi.

Kiersin korkin kiinni ja haluan pitää sen kiinni myös jatkossa - tai mieluiten heittää koko pullon menemään - mutta en ehkä pysty siihen yksin. Olen saanut Kuningas Alkoholilta niin pahasti turpiini, että en enää haaveile sen kesyttämisestä tai voittamisesta. Haluan vain loikata pois Kuningas Alkoholin valtakunnasta, mutta valtakunta on suuri enkä osaa vielä sen rajalle. Siksi palasin häntä koipien välissä tänne plinkkiin kirjoittelemaan.

Hiukka (huikka)historiaa:

Olen rimpuillut alati pahenevan alkoholiongelman kanssa jo vuosikausia. Olen kokeillut kaikki kohtuullistajien kikat: olen laskenut annoksia, olen asettanut itselleni erilaisia sääntöjä ja ehtoja, olen käyttänyt kaiken tahdonvoimani juomisen hallintaan. Välillä kohtuukäyttö onnistui, mutta heti kun kuvittelin kykeneväni kohtuukäyttöön, Kuningas Alkoholi sai minusta niskaotteen ja entistä tiukemmin… mutta silti uskoin pystyväni kohtuukäyttöön. Olen kiertänyt omia sääntöjäni, pettänyt lupauksiani, olen valehdellut toisille - ja etenkin itselleni. Olen ihan kirkkain silmin uskonut omia valheitani.

Jokunen vuosi takaperin vatvoin ahkerasti ajatuksiani täällä plinkissä. Kirjoittelusta oli minulle todella paljon apua, mutta nyt koko ketju nolottaa. Voi sitä itsepetoksen määrää… :unamused:

Pari vuotta sitten aloin pikkuhiljaa tiedostaa, että olen alkoholisti. Viimeksi kuluneen vuoden aikana se oli minulle jo ihan fakta. Tiesin, että ainoa järkevä vaihtoehto olisi lopettaa juominen, mutta minulla oli vielä juomatonta viinaa jäljellä. Siksi otin Kuningas Alkoholilta säännöllisesti turpiini, mutta sorruin aina muistelemaan niitä hyviä hetkiä ja halusin “vielä kerran” yrittää yhteistä taivalta. En halunnut lopettaa. Halusin kyllä haluta lopettaa. Samalla kun tuhosin elämääni, haaveilin siitä että haluaisin raitistua. Tiesin, että kun saan turpiini tarpeeksi kauan tai tarpeeksi kovaa, löytyy se halu lopettaa.

Pari viikkoa sitten se kävi, kymmenen päivän putken jälkeen. Se oli viimeinen pisara. Vihdoinkin haluan lopettaa juomisen. Jännä juttu on se, että tämä ei ole päätös eikä lupaus… tämä on tunne, jollaista minulla ei ole ennen ollut. Tämä on voimakas, mutta samalla omituisen tyyni ja rauhallinen, tunne siitä että olen juonut tarpeeksi. Varmuus siitä, että nyt riittää.

En enää tunne, että tarvitsen alkoholia elämääni. Voin aivan hyvin kuvitella loppuelämäni ilman sitä. Samalla kärsin kuitenkin katkeraa luopumisen tuskaa, olihan alkoholi uskollinen “ystäväni” monta vuotta. Olen myös vihainen siitä, että en ole kuten muut, vaan että minulla on vamma, joka estää alkoholista nauttimisen. Jonkinlaista surutyötä minun on siis tehtävä tämän asian kanssa.

Luulen, että olen ainakin jollakin tasolla ottanut tämän AA:n ensimmäisen askeleen tai vähintäänkin oivaltanut siitä jotakin. Tähän asti olen ylpeyksissäni kuvitellut tai ainakin toivonut, että pystyn jotenkin tahdonvoimalla itse kontrolloimaan alkoholinkäyttöäni. Pari viikkoa sitten sain kuitenkin Kuningas Alkoholilta niin totaalisesti turpiini, että myönsin vihdoinkin, etten pysty kontrolloimaan alkoholin käyttöäni. Päinvastoin alkoholi on kontrolloinut kaikkia elämäni osa-alueita, eikä mitenkään hyvällä tavalla. En pärjää alkoholille. Viina vie ja minä vikisen.

Tällä hetkellä hävettää, kuinka ylpeä olenkaan ollut. Nyt on olo paljon nöyrempi, mutta en usko silti edelleenkään olevani aidosti nöyrä. Olen kuin ylpeä soturi, joka on aliarvioinut vastustajansa, mutta joka on tällä hetkellä niin perusteellisesti maahan lyöty, että vastustajan ylivoima on pakko tunnustaa, kun ei muutakaan voi. Ehkäpä tässä nöyryytyksessä on alkusysäys aidolle nöyryydelle. En tiedä, mitä nöyryys oikeastaan edes on, mutta aloitan vaikkapa siitä, että yritän olla - ainakin itselleni - täysin rehellinen. Yritän myöntää tosiasiat sellaisina kuin ne minulle näyttäytyvät. En tiedä miten hyvin onnistun, rehellisyys kun tahtoo olla aika vaativa laji…

Tällä hetkellä elämäni on kyllä niin solmussa, että en mielelläni sitä ottaisi vastaan sellaisena kuin se on. Mutta, kuten sanonta kuuluu: Asiat eivät ole koskaan niin huonosti, etteikö niitä saisi juomalla vielä huonommiksi. :smiley:

Mitä nyt?

Olen nyt ollut kaksi viikkoa juomatta. Se on saavutus, sillä en muista, milloin olisin viimeksi ollut edes viikkoa kuivilla. Mutta tämä on vasta alku. Tiedän, että jos haluan raitistua enkä vain olla kuivilla, minulla on pitkä ja kivinen tie kuljettavana.

Olen tunneperäisesti niin kehittymätön, että minulla on kyllä työsarkaa itseni kanssa, huhhuh. Joudun kohtaamaan elämän, itseni ja toiset ihmiset täysin selvinpäin; en voi paeta tuttipulloon. Tässä auttaa kuitenkin se, että lueskelen toisten Lopettajien tuntoja. Tällä hetkellä etenkin Basilican ketju on antanut aika lailla ahaa-elämyksiä. Olen siis kahlannut juttuja aivan alusta asti ja aion iltojeni ratoksi lueskella läpi kaikki 80+ sivua. :mrgreen:

Kävin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni A-klinikalla. Varasin onneksi ajan pari viikkoa sitten - viekkareissa, vapinoissa ja vainoissa kymmenen päivän putken jälkeen, kun hätä oli niin suuri, että olin valmis tekemään mitä tahansa, kunhan ei tarvitsisi enää juoda. Olin niin hädissäni, että se hätä oli suurempi kuin ylpeyteni ja häpeäni. (Ja tietysti myös mieheni pakotti…) Jos A-klinikkaan olisi pitänyt ottaa yhteyttä nyt, kun krapulahelvetti on jo takana, kynnys olisi ollut liian iso: eilen pelotti ja hävetti, toisaalta oli myös tunne, että pärjään jo yksin. En siis todellakaan olisi eilen enää hakenut apua mistään, ellen olisi varannut aikaa A-klinikalle jo aiemmin. Jotakin hyötyä siis siitä äärimmäisestä hädästä ja helvetistä oli…

Tiedossa on terapiaa ja ehkä lääkitystä lopetuksen tueksi, riippuu maksa-arvoista. Haluaisin katsastaa myös AA:n, koska se vaikuttaa ihan mun jutulta, mutta ujostuttaa ihan hirveästi. Pelkään, että siellä on tupa täynnä vanhoja ukkoja, enkä nuorena naisena sovi joukkoon. Annan kuitenkin AA-ajatuksen pikkuhiljaa kypsyä pääni perukoilla…

Olen nyt ryhtynyt toimimaan ja ensimmäisen kerran hakemaan apua ulkopuolelta, koska tiedän kokemuksesta, että 1) en pärjää omin voimin ja 2) sillä ei ole mitään väliä, mitä minä sanon tai suunnittelen. Vain se ratkaiseee, mitä teen. Niin monta kertaa olen suunnitellut ja luvannut, ja yhtä monta kertaa olen pettänyt itselleni ja miehelleni annetut lupaukset. Ei sanoihini voi enää luottaa. Mieheni ei luota enää tippaakaan, enkä minä itsekään luota itseeni. Koska teot ratkaisevat, yritän sitten taivaltaa lapsen askelin oikeaan suuntaan. Ja kun päässä oikein jyllää, oksennan tajunnanvirtaa tänne plinkkiin, ettei tarvitse koko ajan pyöritellä samoja ajatuksia päässä. Tämä on terapeuttista ja auttaa jäsentelemään ajatuksia, vaikka kukaan muu ei näitä jorinoita jaksaisikaan lukea.

Ja niitä ajatuksia jyllää, nyt kun etanoli ei ole aivosoluja turruttamassa. Yritän kerrankin antaa itselleni luvan olla heikko, avuton ja eksyksissä. Yritän antaa itselleni luvan istahtaa ja hengähtää, katsella rauhassa ympärilleni, ihmetellä maailmaa uusin silmin, antaa kärsivällisesti suunnitelmien kypsyä päässä, ottaa elämä vastaan päivä kerrallaan. Se on kylläkin vaikeaa. Minua pelottaa olla heikko. Ja minua ärsyttää kohdata omat tunteeni, kun ne myllertävät laidasta laitaan - jättäisivät minut rauhaan. Ja olen kärsimätön: haluaisin valmista heti paikalla nyt… mitä ikinä se “valmis” sitten onkaan.

Sen kuitenkin tiedän, että 1) korkki on pidettävä kiinni ja 2) minun on oltava rehellinen itselleni. Haluaisin olla rehellinen muillekin ihmisille, mutta häpeä on vielä liian suuri, joten aloitan itsestäni. Siinäkin on ihan kiitettävästi työsarkaa. Harjoittelen myös täällä plinkissä rehellistä avautumista, koska kukaan ei minua tunne. (Tai mistä sen tietää. :open_mouth:) Rehellisyys toivottavasti pitää ylpeyden ja omavoimaisuuden loitolla. Tiedän nimittäin, että kun tässä nyt olen vielä menestyksekkäästi juomatta, alan jossakin vaiheessa taas kuvitella olevani vahva, ja siinä piileksii retkahtamisen mahdollisuus.

Jepp, tämmöinen romaani. Kiitos ja anteeksi. Sanaripulia on odotettavissa runsaasti myös lähitulevaisuudessa.

2

Tervetuloa mukaan keskustelemaan! Olet päässyt avun pariin ja kannustan sinua myös katsomaan AA-tarjonnan.

Jokainen meistä on kuvitellut olevansa äärimmäisen yksin ja äärimmäinen yksittäistapaus. Ja kuitenkin kaikilla liikaa alkoholia käyttäneillä on yhteisiä piirteitä… Kärsimättömyys on yksi niistä. Omalla kohdallani kolmen päivän juomattomuudella piti kolmenkymmenen vuoden käyttö jo korjautua :slight_smile: Anna itsellesi aikaa ja yritä olla kärsivällinen.

Basin ketju on varmasti hyvää luettavaa. Lue, kirjota ja keskustele!

3

Loistava analyysi ! Minä olin samoissa fiiliksissä noin 25 vuotta sitten ja yht’äkkiä oivalsin että minun ei tarvitse juoda enää koskaan. Enkä minä ole sen jälkeen juonutkaan.Yksin en olisi kuitenkaan pärjännyt vaan varsinkin alkuvuosina oli hyötyä samassa tahtotilassa olevien ihmisten tuesta jonne sinuakin rohkaisen.

Kuningas Alkoholi on kuitenkin herrasmies (tai nainen :smiley: ) vastustaja ja ei se enää kiusaa sitä joka tappion vilpittömästi tunnustaa.Ei lyö lyötyä .

4

Olisiko nyt sitten niin, että nimimerkkisi on alkanut toteuttaa itseään, koska kyllähän tuota kuvaamaasi oivallusta voi hyvinkin NiksNaks-ilmiöksi kutsua. Kuvailet sitä äärimmäisen hyvin, mielestäni sitä on vaikea kuvata sanoin. Kerrot, että kyse on tunteesta, ei ajatuksesta tai aikomuksesta. Tunnistan tuon ja olen ollut saman kokemuksen äärellä. Uskon, että se on hyvä lähtökohta. Kuvaat hienosti myös sitä, että merkistystä ei ole ajatuksillasi ja sanoillasi, vaan sillä mitä teet. Näin se on ja siksi jokainen teko, joka vie sinua pois ja kauemmaksi addiktiosta on askel kohti pysyvää raittiutta. Rehellisyys liittyy juuri tähän ja jotenkin sen itsekin tajusin oman lopettamiseni alussa, että en voi luottaa sanoihini ja ajatuksiini eli minun täytyy toimia ja toimia jotenkin toisin kuin tähän asti. Nyt ei voi sanoa muuta kuin tuhannet onnen toivotukset ja lykkyä pyttyyn. Käy useammassa ryhmässä, jos sopivaa ei heti löydy. :smiley:

p.s osuvaa on myös tuo halusin haluta lopettaa juomisen. Siinä halussa moni riippuu kuin löysässä hirressä monet vuodet, jopa koko elämän. Niin itsekin, kunnes niksnaks, olin viimein juonut itseni tyhjäksi.

5

Ihana lukea ketjuasi juuri tänään Niksnaks!
Juuri töistä kotiin tulleena ja kamala ahdistus päällä. Tekisi mieli juoda. Ei onneksi ole juotavaa. Yksinäisyys, pelko, pettymys omaan itseensä, halu pärjätä yksin, tunne omasta heikkoudesta… Kaikki nämä ovat niin vahvasti läsnä.

Olen siis nuori nainen minä myös, vuoden, kohta parin ajan tajunnut olevani alkoholisti. Samoissa krapula-ahdistuksissa minä myös soittanut a-klinikalle pari kuukautta sitten ja ollut siitä lähtien enemmän raitis kuin pitkään aikaan ennen sitä. En silti ole pystynyt kokonaan olemaan juomatta. Nyt sain jopa antabusta pari viikkoa sitten. Jätin niitä alussa väliin vähän koska olin yötöissä (eli en kuitenkaan joisi) tai sosiaalinen tilanne jossa halusin ne pari viinilasia ottaa oli tulossa… Jopa sen jälkeen kun olin pari kertaa antabusta ottanut, iski ahdistus ja halusin niin kovasti juoda. Join naama punaisena ja sydän hieman tavallista kovempaa tykytti (antabusreaktio) mutta silti join. Nyt pelkään, että ei edes antabus pysty minua auttamaan, kun voin jopa juoda vaikka olen tabletin aamulla ottanut!?

En halua kohdata maailmaa. Olen niin pettynyt itseeni ja elämääni. Haluan paeta viinaan. Ainakin silloin kun ahdistaa. Tykkään tavallaan krapulastakin kun silloin on niin mätä olo fyysisestikin mitä minulla usein on psyykkisestikin. Olen etäännyttänyt itseni perheestä, monista ystävistä, oikeastaan kaikesta mistä ennen nautin. Niin monet kerrat olen ottanut yhteyden tai koettanut ottaa askelia oikeeseen suuntaan mutta joutunut tavallaan perumaan ne taas kun viina vienyt mennessään. Pelottaa elämä! Miten tästä oikein voi enää nousta?

6

Hei, NiksNaks!

Suomessa on joillain paikkakunnilla naisten AA-ryhmiä.
Niistä sekaryhmien vanhoista ukoista monet ovat saavuttaneet pitkän raittiuden. Raittius on alkoholistille sopiva tapa elää paremmin ja pitempään. Iän mukana saattaa myös kertyä viisautta, tai ainakin kokemuksia, joista nuoremmat voivat ottaa opikseen. Mukaan pääsee jos on halu lopettaa juominen.

7

Tässäpä hyvin kuvattuna oma tilanteeni 2,9 v sitten. Usein olen etsinyt sanoja miten kuvaisin sen ja tuossa on nyt yksi todella hyvä kuvaus hetkestä jolloin ihan rauhallisesti toteaa: tämä riitti, juominen on ohi minulta nyt.

Minua tuo tunne on kantanut tänne asti ja kantaa jatkossakin, näin uskon.

ps. tämän tunteen valtaan voi heittäytyä ihan täysillä. :smiley:

8

Samaan tarttuisin, kuin jaana.muru. Itselläni tuli myös juuri samanlainen fiilis. Sen tietää vain se, joka on sen hetken kokenut: Se nimenomaa ei ole enää mikään jollekulle annettu lupaus tai itse tehty päätös, se on tunne. Ja mikä parasta, tunteethan on kaiketi loppupelissä se vahvin ihmistä ohjaava tekijä. Tosin, vaikka miten on se koko ajatuksen liikkeellelaittava tunne, voi se myöhemmin vaatia tietynlaisia päätöksiäkin. Itse jouduin ainakin kyhäämään jonkinlaisen päätöksen tämän tunteen lisäksi lopulta kuitenkin, ja se oli tietynlaisin kylkiäisin höystettynä pääasiassa, että “alkoholi ei ole enää vaihtoehto”. Ja sen kyljessä tuli lopulta mukana lupaus ihan huomaamatta ja varkain. Ei puolisolle, eikä periaatteessa edes itselleni, vaan elämälle. Ja minä valitsin yhden ainoan henkilön, jolle lupaukseni kerroin; suurimman idolini, jonka olen tuntenut jo ollessani viisivuotias nassikka. Tein siitä siis jollakin tapaa “elämää suurempaa”, nousin koko kynnyksen yläpuolelle ja keksin ihan omanlaiseni tavan selvitä tästä sopasta.

Itsekin olen nuorehko nainen, jolla hyvin samankaltainen tausta, kuin tämän ketjun aloittajalla.

9

Huomenta “NiksNaks” ja sorry jos leikkelin hyvää tekstiäsi liikaa.Onnittelut putken katkaisusta! Hyvä, että löysit rohkeutta tulla tänne takaisin. :smiley: Huonompi vaihtoehto olisi ollut jäädä baarikaappiin.Täällä on varmasti monia joille kertomasi on tuttua.Minua ainakin tarinasi puhutteli monella tasolla, koska tunnistan siitä omia vaiheitani.
Osaat harvinaisen hyvin analysoida tilanteesi ja olet myös tajunnut avainasiat selvästi. Sinulla on paljon pohdintaa takanasi. Kuulostaa myös siltä, että olisit uudella tavalla löytänyt kyllästymispisteesi.
Kommentoin hieman peilaamalla omia ajatuksiani.
Tärkeintä on tunnustaa alkoholisminsa ja ottaa se sairautena josta äärimmäisen harvoin selviää omin avuin jos jokin piste (“point of no return”) on ylitetty. Miksi muuten pitäisikään selvitä yksin? Ammattilaiset ja tukiverkostot ovat olemassa. Todella oikein, että otat näihin yhteyttä ja muutat aikeiden julistukset teoiksi.
Erityisesti minua miellytti asenteesi lupauksiin. Vielä juovana aikana lupauksilla ei ole mitään arvoa. Olimmehan täysin Kuningas Alkoholin vallassa. Ulkopuolelta tulevaa vaikutusta pahimmillaan. Tosin en tänä päivänäkään “lupaa” mitään. Toiveitten maailmassa elän.
Kysyit mitä “nöyryys” on. Itselleni se on oman rajallisuuden ja voimattomuuden kaunistelematonta myöntämistä alkoholin suhteen. Tärkeä pointti on, etten tunne itseäni (enää) suinkaan kaikilla muilla elämänalueilla avuttomaksi. Pähdeongelmassa kyllä- ja pysyvästi elämäni loppuun asti.
Heitit “soturin” peliin. Ja oivalsit, että vahvempaa vastaan ei kannata lähteä tappelemaan. Parempi välttää koko tappelua.
Minäkin joskus kuvittelin “surutyön” olevan tarpeen vanhasta totutusta ja omalla (väärällä) tavalla varmasta elämäntavasta luopumisessa. Väärää ajattelua. Miksi vihollisen kuolemaa pitäisi surra?
“Valmiiksi” en tule koskaan. Kun yksi etappi on selätetty, toinen alkaa. Ja kuka sitten mua vaatikaan olemaan täydellinen - jos en minä itse?
Hilppase vaan sinne AA- kerhoon ja pue jotain seksikästä päällesi niin saat “vanhat ukot” kuolaamaan ja pasmat sekaisin! :laughing:

Täydennys: Nöyryyteen kuuluu tietysti myös kiitollisuutta olemassaolevasta. Sekään kun ei ole niin itsestään selvää!

10

Tervetuloa NiksNaks!

Kuullosti todella tutulta…samoja yrityksiä, pettymyksiä, valheita, itsepetosta minunkin viime vuoteni koostui. Lukuisia lopettamisia ja aina alkoholirumba alkoi uudestaan…tahdon voimaa minulla oli ja uhosin , mutta hävisin alkoholille aina.

Tulin tänne, avasin oma ketjun, hakeudun lääkäriin ja sain antabukset, avauduin täysin miehelleni, ja menin AAhan, naisten ryhmään naapuripaikkakuntaan. Kun avasin AAn oven, se oli elämäni paras ovi.

On minulla ollut heikot hetkeni, ei ole ollut kaikki auvoisia päiviä, mutta tämä on ollut elämäni paras päätös. Ja jokaikisena aamuna olen herännyt selvään päivään tuntien valtavaa ylpeyttä itsestäni.

Hienoa, että olet täällä!

Meri, 2 kk, 27 päivää ja todella iloinen näistä raittiista päivistä

11

Isot kiitokset kommenteista! Täällähän on kommentoitu niin vilkkaasti, että en edes tiedä, mistä suunnasta lähtisin itse kommentoimaan kommentteja. Niin paljon olette antaneet aivoilleni rouskuteltavaa, te ihanat immeiset. Eipä kaduta, että uskaltauduin takaisin plinkkiin häntä koipien välissä. Nyt se häntä jopa heiluu hiukan. :smiley:

Päällimmäisenä jäi mieleen ihmetys ja kummastus, miten niin moni pystyi samaistumaan kirjoittamaani, ja miten paljon itse pystyn samaistumaan toisten kirjoituksiin. Tiedän toki järjellä, että koska taudinkuva on sama, myös kokemukset ovat samanlaisia, mutta jaksaa se edelleen äimistyttää. On ihmeellistä, miten paljon voi oppia ihan vain kuuntelemalla (tai siis lukemalla) toisten kokemuksia. Siksi yritän pitää mielessä, että ne, joilla on jo kuukausia tai vuosia raittiutta takana, ehkäpä kenties saattavat tietää mistä puhuvat, joten ehkäpä kenties minunkin olisi syytä kuunnella, ettei aivan kaikkea tarvitse oppia kantapään kautta. Mulla on jo kantapäät aika verillä. :unamused:

Siispä heitän kysymyksen teille, jotka olette olleet jo pidempään raittiina: kun olitte tässä tilanteessa, että oli aito halu lopettaa juominen, ja pari juomatonta viikkoa oli jo takana, mitä teitte seuraavaksi? Ja auttoiko se?

Kovin moni kannustaa AA:han, joten ilmeisesti se on hyväksi havaittu keino saada hauras raittiuden siemen itämään. Yritän siis kerätä rohkeutta, vaikka kokouspaikan kynnys on metrin korkuinen ja ovi painaa tonnin… ja sen takana vartoo pelottava armeija vanhoja ukkoja. :laughing: Itsekeskeisyydestähän tämä ujous pohjimmiltaan kumpuaa; olen liian huolissani siitä, miltä Minä näytän siellä muiden joukossa ja sovinko sekaan ja mitä he mahtavat Minusta ajatella.

Noh, kypsyttelen ajatusta ja annan sen muhia päässä; kyllä se ajatus tästä vielä muuttuu teoksi, kun halu mennä palaveriin kasvaa suuremmaksi kuin pelko ja ujous. Ja tietty jos noudatan Andanten neuvoa ja laitan seksikkäät kuteet päälle, pappojen pasmat menee sekaisin, eivätkä osaa ihmetellä enää! :laughing:

Helpottaa muuten vähän, kun naureskelen omille peloille ja ennakkoluuloille. Tottahan se on, mitä Lomamuisto sanoi, että monella niistä vanhoista ukoista (ja tietty akoista myös) on takana vuosikausien kokemus raittiudesta, joten sellaisiltahan sitä parhaiten oppii. Miksi pitääkin olla näin huolissaan siitä, sovinko joukkoon ja miltä mä siellä porukassa näytän… ettei vaan olisi alkoholistisen alitajunnan tepposia tämä seksismi ja ikärasismi. Enkä mä nyt enää niin kauhean nuori itsekään ole… Ja onhan niitä vanhoja ukkoja täällä plinkissäkin, eikä yhtään pelota!

Tuttuja ovat tuntemuksesi. Tuo teksti voisi olla suoraan omalta näppäimistöltäni. Tekisi mieleni sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu, vaikka en tietenkään voi sitä täysin tietää. Mutta hei, olet myöntänyt ja tiedostanut ongelmasi ja hakenut jo siihen apua, vaikka antabus ei kohdallasi täydellisesti juomista estäkään! Siitä se lähtee, ongelman tiedostamisesta. Se on jo askel eteenpäin. Niin se oli minullakin.

Hyvin muuten sanottu, että pelottaa elämä. Mietin nimittäin täysin samaa tuossa jokunen kuukausi sitten! Oivalsin, että pakenen oikeastaan kaikkia voimakkaita tunteita. Jopa voimakkaat positiiviset tunteet, kuten onnen ja rakkauden tunteet, tuntuivat liian… intensiivisiltä. Myös oma fyysinen kehoni ja sen tuottamat aistimukset olivat joskus liikaa. Elämä, arki, sen kiemurat… kaikki tuntui olevan jotenkin liikaa. En uskaltanut kokea sitä kaikkea avoimesti. Juomalla pakenin paitsi ongelmiani, myös itse elämää. Halusin turruttaa itseni. Vain turtuneena tunsin olevani turvassa siltä järjettömän intensiiviseltä tunteiden ja tapahtumien sarjalta, jota elämäksi kutsutaan.

Nyt, kun alkoholi ei ole enää vaihtoehto, joudun opettelemaan tästä pois. Ei se helppoa ole, mutta jos elämä tuntuu liian intensiiviseltä, voin tarvittaessa paeta johonkin muuhun kuin juomiseen, esimerkiksi kirjojen lukemiseen, nettisurffaukseen, kirjoittamiseen tai ihan vain juomiseni analysointiin. Tai ruoanlaittoon… olen taas innostunut ruoanlaitosta. Kun keskityn täysillä kokeilemaan vaikkapa uusia raaka-aineita tai menetelmiä, unohdan murheeni ja ahdistukseni vähäksi aikaa. Sitäpaitsi selvinpäin syöminen on kivaa, kun maistaa kaikki sapuskan vivahteet paremmin!

Hyväksyn sen, että haluan edelleen paeta todellisuutta. En vain enää hyväksy alkoholia pakokeinoksi. Yritän opetella elämään täydemmin ja ottamaan tyynesti vastaan, mitä elämä tarjoaa, ilman pakenemista. Tällä hetkellä päätavoitteeni on kuitenkin olla juomatta. Itseni kehittämisessä yritän olla armollinen itseäni kohtaan ja edetä hitaasti. Jos kiirehdin, tunnen epäonnistuvani, ja saatan sortua juomaan.

12

Tältäkö tuntuu olla selvinpäin?

Jo kahden viikon juomattomuuden jälkeen näen asiat ja ongelmat hiukan eri tavalla. Ei, juomattomuus ei todellakaan ole mikään taianomainen ratkaisu ongelmiini, siksihän se alkoholin käyttö on niin vaikea lopettaa. Elämäni tuntuu edelleen aika paskalta. Minua väsyttää aamuisin enkä haluaisi nousta ylös sängystä ja mennä töihin. Tietyt tilanteet, kuten esim. se A-klinikalla käynti maanantaina, pelottavat ja jännittävät. Raha-asiani ovat päin helvettiä, ja se ahdistaa. Parisuhde ei voi hyvin, ja sehän vasta masentaakin.

Noissa tilanteissa olisi niin helppoa “lääkitä” itseäni alkoholilla.

MUTTA. Kaikki nämä potutuksen aiheet on helpompi kohdata, kun ei ole krapulaa. Aamulla sängyssä vetkutellessa ajattelen, että väsymys olisi kahta kauheampi, jos minulla olisi krapula. Töihin meno ottaisi pannuun vieläkin enemmän, jos pitäisi vielä normaalin potutuksen päälle pelätä, haiseeko viina. Itse asiassa olen useana aamuna suorastaan hämmästynyt siitä, että hetkinen, minulla ei ole krapulaa! Unenlaatukin on parantunut huomattavasti ja uniongelmat ovat tiessään.

Matkalla A-klinikalle ajattelin, että jännitykseni ja pelkoni olisi 10 kertaa pahempi, jos olisin krapulassa ja saisin pelätä paniikkikohtausta ja käsien tärräystä. Raha-asiani ovat päin helvettiä, kyllä, mutta juomisella vain pahentaisin tilannetta. Parisuhdeongelmat kylläkin häviäisivät juomalla: mies lähtisi lätkimään, joten enää ei olisi parisuhdetta ongelmineen.

Elämäni ei siis tunnu kovin hauskalta, mutta en koe, että juomalla parantaisin sitä ollenkaan. Pahentaisin vain. Oloni on kestoketutuksesta huolimatta hiukan keveämpi. Ongelmani ja ahdistukseni tuntuvat aavistuksen verran helpommilta kohdata, kun ei ole krapulaa hankaloittamassa asioita (tai humalatilaa tekemässä niistä ah niin dramaattisia). Tuntuu, että nyt kun on yksi murhe vähemmän käsiteltävänä, muitakin on hiukan helpompi käsitellä.

Yritän hyväksyä sen, että aina ei ole kivaa. Elämä tuntuu joskus paskalta, mutta ei sitä tunnetta ole pakko paeta. Sen voi vaan antaa tulla ja olla, ja siitä huolimatta tehdä ne asiat, jotka on tehtävä. Tämän pitäisi olla itsestään selvää kaikille aikuisille, mutta minäpä en ole vielä aikuiseksi kasvanut. Olen kuin pahainen murrosikäinen. Harmi vain, että olen liian vanha kiukuttelemaan kasvukipujani…

Juomattomuuden myötä jopa ihmisten kohtaaminen on alkanut tuntua paljon helpommalta, kun ei tarvitse murehtia, huomaako toinen että olen kännissä tai krapulassa. Olen alkanut olla paljon vapautuneempi ihmisten seurassa. Paradoksaalista, sillä ujouden ja sosiaalisten estojen poistuminen oli yksi niistä syistä, miksi Kuningas Alkoholiin niin tulisesti rakastuin!

Juomisen loppuvaiheissa aloin kuitenkin automaattisesti luimistella ja hävetä ihmisten seurassa, koska pelkäsin kännin tai krapulan paljastuvan. Nytkin, kun kohtaan vaikkapa asiakkaita töissä, huomaan että alan vaistomaisesti vanhasta tottumuksesta luimistella, mutta sitten tajuan, että hei, eihän mulla ole enää mitään salattavaa ja hävettävää, ei tarvitse pelätä haiseeko vanha viina! Voin olla vapaasti oma itseni ja nauttia ihmisten kanssa jutustelusta. Jos käy niin, että olen tyhmä, johtuu se siitä että satun nyt vain olemaan tyhmä, ei siitä että olisin juonut. :smiley:

Minun ei enää tarvitse todistella, että pystyn alkoholin käytöstäni huolimatta olemaan “hyvä” ihminen. Minun ei tarvitse esittää “parempaa” kuin olen. Näköjään juominen on takonut takaraivooni jonkin pysyvän häpeän, tunteen siitä että olen huono ja minun tulee esittää parempaa kuin olenkaan. Nyt kun en ole juonut, en tunne enää samanlaista kokonaisvaltaista häpeää!

13

Moikka “NiksNaks”. Seuraavia askelia? Miten pitkä odotusaika sulla on terapiaasi pääsyyn asti? Siis koko prosessi anomuksesta myöntämiseen? Sinuna kokeilisin ainakin tämän ajan ylittämismielessä AA:ta. Voi olla.että löydät laakista sopivan ryhmän. Tai joudut hieman etsimään. Tärkeintä olisi tiedostaa , ettet ole ongelmiesi kanssa yksin. Kuten et olekaan. Plinkkitsemppauksen lisänä olisi vain hyvä olla joku taho joka -sisällöstä riippumatta- auttaa sinua rakentamaan uutta viikko- ja kuukausirytmiä. Tai vaikka päivärytmiäkin. Keskity päihdeongelmaan.

14

Kahden viikon päästä on ensimmäinen käynti pipolääkärillä. Jatkosta en ole varma, se selviää sitten ekalla käynnillä.

Tässähän se olennainen on. Se tärkein asia, johon keskittyä. Vaikka tiedän sen varsin hyvin, välillä huomaan, että se kärsimätön “kaikki mulle heti nyt” -asenne nostaa päätään, ja iskee käsittämätön tarve ratkaista kaikki elämäni ongelmat kertaheitolla.

Nyt siis jalat maahan. Alkoholiongelmani kehittymiseen meni vähintään 7 vuotta, joten tuskinpa niitä tuhoja ihan parissa viikossa korjataan… :unamused:

Pakko kyllä uskaltaa sinne AA:han. Hui. Noh, asun onneksi sen verran suuressa kaupungissa, että valinnavaraa löytyy ryhmien suhteen… eiköhän sieltä sellainenkin ryhmä löydy, joka alkaa tuntua omalta.

15

On kulunut 2 viikkoa ja 2 päivää siitä, kun otin viimeisen ryypyn. Päässä myllertää juomiseen, omaan elämään ja lapsuuteen liittyviä asioita aivan jatkuvalla syötöllä. Työni on sellaista, että siinä ei tarvitse kauheasti keskittyä, joten mulla on ollut päivät pitkät aikaa pyöritellä hitonmoista rumbaa ajukopassani. Ajatukset eivät kuitenkaan ahdista; otan myllerryksen merkkinä siitä, että aivoni ovat alkaneet työstää asioita. Ehkä palaset alkavat loksahdella paikoilleen, kun niitä oikein kauan sekoittelee.

Nämä pari viikkoa ovat kuluneet tajuttoman nopeasti. Vielä jokunen aika sitten jopa kolme juomatonta päivää tuntuivat ikuisuudelta. Oli pakko oikein kalenterista tsekata, olenko tosiaan ollut vasta kolme päivää juomatta, kun tuntuu vähintään viikolta. Neljäntenä pitikin jo korkata. :unamused: Mutta ei mulla tuollaisia tilanteita kovin usein ollut, kun jo kolme tipatonta päivää putkeen oli aika harvinaista mulle.

Nyt on aivan päinvastainen olo. Ihan kuin olisin ollut paljon vähemmän aikaa alkotta. Yhdet kosteat bileetkin on tässä ajassa ollut (ehkä kerron niistä joskus tarkemmin) eikä olisi tullut mieleenkään koskea viinaan. Päinvastoin, oli oikein vapauttavaa sekoilla selvinpäin, kun ei tarvinnut miettiä juomista. Ei tarvinnut laskea annoksia, ei jarrutella juomatahtia, ei kärvistellä viinanhimossa kun omat juomat on loppu ja vielä janottaisi. Toisten ihmisten juomisen katselu ei ole saanut janottamaan, mutta vähän on kirpaissut, kun se on taas muistuttanut siitä, että olen erilainen ja minulla on vamma, jota kovin moni normaali ihminen ei edes ymmärrä.

Vieläkään ei juominen tunnu edes vaihtoehdolta, mutta päähäni on yhtäkkiä pulpahtanut täysin käsittämätön, järjenvastainen ja suorastaan vaarallinen ajatus. Minulle on iskenyt jonkinlainen tarve “vielä kerran” ottaa vaikka lasi viiniä. Ihan vain siksi, että muistaisin vielä kerran, miltä se maistuu ja tuntuu. On sellainen käsittämätön olo, että pitäisi sillä tavalla “jättää jäähyväiset” entiselle ystävälleni, Kuningas Alkoholille. En halua edes vetää kännejä enää, vain juoda yhden jäähyväismaljan vanhojen aikojen kunniaksi, vähän niinkuin rituaalina. En siis osaa oikein vieläkään täysin tuntea alkoa viholliseksi, vaikka järjen tasolla tiedän, että se on. On jopa olo, etten pysty lopullisesti päästämään irti alkoholista, ellen tee tuota.

Huhh. Älytöntä. Tiedän kyllä, mihin jo yksikin annos voi alkoholistilla johtaa. Olen siitä lukenut ihan tarpeeksi kokemuksia. Minulla on myös runsaasti omakohtaisia kokemuksia siitä, mihin “vielä yksi” -ajattelu voi johtaa. Silti päässä takoo se ajatus, että ehkä minä nyt tässä asiassa ja tällä kerralla olen se erityispoikkeustapaus. Vielä yksi lasillinen, ja sitten alkaa alkoton loppuelämä. Tämä on niin järjetöntä ajattelua, että aivan hävettää tunnustaa se tänne, mutta tunnustinpa nyt kuitenkin. :blush:

Mitä ihmettä tälle järjettömälle pakkomielteenomaiselle ajatukselle voisi tehdä? Tuntuu, että niin kauan kuin tämä ajatus kiertää päässä, en voi täysin luovuttaa, päästää irti ja heittäytyä suureen tuntemattomaan. Tähän asti minua on kantanut (ja kantaa kyllä vieläkin) se tunne, että olen juonut tarpeeksi, mutta silti tuntuu, että jonkinlainen päätös olisi tehtävä sen tunteen tueksi, enkä voi vielä täydestä sydämestä sitä päätöstä tehdä. Alkaa oikein epäilyttää. Tiedän juoneeni riittävästi, mutta aivan kuin sitä juomatonta viinaa olisi kuitenkin muutama tippa jäljellä.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen ollut tämän ajan juomatta ainoastaan Jumalan armosta (kuka hyvänsä tämä jumala lieneekään). Oma tahdonvoima ei olisi kantanut; siitä kai todisteena nämä älyttömät ajatukset.

Pahimmassa helvetissä, kun join ainoastaan pitääkseni vieroitusoireet loitolla enkä halunnut mitään niin kovin kuin olla selvinpäin, aloin itkeä lohduttomasti, kun tajusin tilanteeni toivottomuuden ja sen, että en ehkä saa putkea poikki omin voimin. Huusin yksikseni apua (onneksi ei ole seinänaapureita). Huusin katkerien kyynelten seasta: “Apua! Auttakaa mua! Kuka tahansa, auttakaa! Teen mitä tahansa, jotta saan olla taas selvinpäin! Jumala, jos olet olemassa, auta!”

Helvetistä pääsin pois, ilman katkoa jopa mutta vieläkin kauheamman helvetin jälkeen, ja olin sen jälkeen kiitollinen jokaisesta promillettomasta hetkestä. Luulen, että Jumala kuuli avunhuutoni ja siksi en ole vieläkään juonut. Toivottavasti Jumala ei ihan heti kyllästy minuun.

En ole uskonnollinen ihminen, hengellinen tosin jollakin tasolla, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna tuo taisi olla aika mystinen kokemus.

16

Moikka. Sama koettu useita kertoja. Yritä nyt, tällä hetkellä siirtää itsesi tilanteesta pois. Jätä syvällisemmät pohdiskelut hetkeksi väliin. Kestää aikansa ennenkuin edes fysiikka on kunnossa. Tsekkaa tämän viestin saadessasi oletko HALT- tilassa. Ja sitten poista se- esimerkiksi syömällä tai juomalla niin paljon vettä kun pystyt. Vedellä nielemismekaniikka voi rauhoittua. Lähde ulos- ihan sama mihin vuorokauden aikaan. Pakene.
En tiedä, auttaako sinua tällä hetkellä idea juoda “viimeinen lasisi” huomenna. “Huominen” kun on yhtä vähän todellisuutta kuin “viimeinen lasikin”. Huominen on nimittäin eilistä ylihuomiselle.

17

Moikka,
minulla oli juuri tuo sama “pakkomielle” kahden viikon jälkeen, paitsi minulla se oli “vielä kerran yksi kunnon känni”…pääsin siitä juuri tuolla Andantenkin mainitsemalla konstilla eroon, että päätin siirtää sen kännin seuraavaan päivään!
Ja sitten seuraavana päivänä, joka oli lauantai, siirsin sen seuraavaan perjantaihin (kännäilin viikonloppuisin), ja sitten seuraavana perjantaina…halu oli paaaljon lievempi!

Se on alkoholismia se, se laittaa sanat suuhusi ja pakkomielteet päähäsi, jotta et pääsisi eroon.

Ole viisaampi, tsemppiä!

18

Hyvää huomenta ja hyvää pääsiäistä!

Enpä olisi uskonut, että herään vapaapäivänä klo 7, pirteänä kuin peipponen. :smiley: Ei ollut edes herätyskelloa soimassa, mutta heräsin viisi minuuttia ennen sitä kellonaikaa, jolloin se olisi arkipäivänä soinut! Uskomatonta, miten näiden parin viikon aikana unenlaatu on parantunut ja unirytmini on muuttunut säännölliseksi. Tai siis, ei se uskomatonta ole, osasin tätä tyypillistä tipattomuuden seurausta odottaa, mutta tuntuu se silti uskomattomalta. Oli ihanaa herätä levänneenä, ilman krapulaa, keitellä rauhassa kahvit ja nauttia aamuauringosta.

Mulla oli jo useamman vuoden ajan ollut univaikeuksia: vaikea nukahtaa, uni on ollut katkonaista, olen heräillyt aamuyöllä. Söin yhdessä vaiheessa nukahtamislääkkeitä, ja auttoihan ne, mutta lopulta kaikki oli näköjään viinapirun vika. Nyt simahdan illalla jopa 10 minuutissa sänkyyn menon jälkeen, kun ennen sain pyöriä sängyssä vähintään 30 minuuttia, joskus jopa tunnin tai kaksi. Herään yöllä korkeintaan yhden kerran, aina en sitäkään. Aamulla väsyttää kyllä aivan tolkuttomasti, mutta väsymys taitaa pitkälti olla henkistä: ei kiinnosta herätä töihin. Nyt vapaapäivänä oli paljon helpompi nousta sängystä ylös.

(Ja heti kun mulle on asettunut vuorokausirytmi, jolloin herään vaivattomasti klo 7, joku perkele varastaa multa kohta tunnin. Joo, annetaan se syksyllä takaisin, mutta ei se paljon lohduta. Kellon siirtäminen tunnilla taaksepäin ei tunnu oikein missään, kun taas siirto tunnilla eteenpäin vaikuttaa haitallisesti pitkään, jopa viikon tai pahimmillaan kaksi. Se on oikein tutkittu juttu. Kesäajan voisi jo heittää kaivoon. Tai tunkea jonkun hanuriin. :imp:)

Niin, ja unet. Olen aina nähnyt varsin eläviä unia ja muistan ne melko hyvin, mutta nyt unetkin ovat alkaneet tuntua jotenkin… selkeämmiltä ja kirkkaammilta. Kuulaammilta, kevyemmiltä. Juovana aikana unet, siis iloisetkin sellaiset, tuntuivat jotenkin raskailta ja mutaisilta. Olen viime aikoina nähnyt unia, joissa ihan selkeästi alitajunta työstää kaikenlaisia elämääni liittyviä asioita. Lentokone- ja laivaunia, joiden symboliikka on minulle täysin selvä. Unia lapsuuden kokemuksista ja skitsosta äidistäni. Unia uskonlahkosta, johon minut lapsesta pitäen aivopestiin. Mutta ei, ainakaan vielä, unia kännisekoiluistani. Onneksi. En kestäisi niitä nyt.

En juonut eilen enkä juo tänäänkään.

Oli helpotus kuulla, etten ole ainoa, jonka päässä on pyörinyt ajatus “vielä yhden” ottamisesta!

Eilisestä kirjoituksestani sai ehkä käsityksen, että kirjoitin sen akuutin juomishalun vallassa, kun sanoin, että päähäni on yhtäkkiä pulpahtanut ajatus “vielä yhden” ottamisesta. Tarkennetaan siis, että ajatus kyllä tuli aivan puskista, mutta se on jyskyttänyt takaraivossani ties kuinka monta päivää, yli viikon, ja olen todella kyllästynyt siihen. Onneksi se ei ole koko ajan mielessä, mutta eilen se kyllä tuli voimakkaana, varmaan siksi, että olen miettinyt näitä juomisjuttuja ihan liikaa.

Kiitos kuitenkin Andante ja Die Fee nopeista vastauksista ja tuesta - jos olisin ollut todella voimakkaan juomahimon kourissa, vastauksenne olisivat todennäköisesti lievittäneet sitä ja ehkä jopa auttaneet minua olemaan sortumatta. :slight_smile:

Kyllä, kyllä, kyllä. TÄMÄ.

Tällainen ajatus on auttanut minua pakkomielteeni kanssa. Että ei minun tarvitse miettiä eikä toteuttaa asiaa nyt, voin tehdä sen vaikka huomenna. Sekin on auttanut, että voimakkaita juomahaluja ei ole ollut. On vain ollut ajatus, että joskus tulevaisuudessa minun on otettava “vielä yksi” lasillinen, mutta ei nyt, tällä hetkellä ei tee mieli enkä koe siihen tarvetta. Ajatus tuottaa kuitenkin levottomuutta. On olo, että haluaisin toteuttaa sen mahdollisimman pian, jotta pääsisin siitä yli ja saisin rauhan - vaikka en edes halua alkoholia elimistööni tällä hetkellä. :open_mouth:

Tuo “huomenna”-ajattelu on kyllä yksinkertaisuudessaan nerokasta. Sama ajatteluhan on niin monta kertaa estänyt juomisen lopettamisen. “Huomenna alkaa uusi elämä”, “Juon vielä tänään ja huomenna lopetan”…

Yritän nyt ylipäätään mennä päivän kerrallaan. Minä kun tuppaan niin helposti ylianalysoimaan ja kiirehtimään asioiden edelle, että nytkin tekisi mieli tehdä joku vuoden suunnitelma siitä, miten raitistun… ja miten siinä samalla ryhdyn superterveelliselle dieetille, alan käydä kuntosalilla, hankkiudun eroon nikotiini- ja kofeiiniriippuvuudesta, liityn Mensan jäseneksi, hankin mustan vyön judosta, alan astronautiksi ja lennän raketilla Marsiin perustamaan siirtokunnan. :unamused:

Ei minun tarvitse. Voin olla ja elää tässä hetkessä, hengitellä rauhassa. Suurten suunnitelmien sijaan voin keskittyä niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa nyt. Esimerkiksi siihen, että en juo tällä hetkellä. Kaikki tulee aikanaan; minulla on koko tulevaisuus aikaa tehdä suunnitelmia. Ei niitä tarvitse tehdä nyt, ellei tämä hetki sitä välttämättä vaadi - ja tämä hetki vaatii yllättävän vähän suunnitelmia.

Minulla oli vähentely-yritysteni aikana välillä myös tuo pakkomielle, että “vielä kerran kunnon känni” ja sitten voin ryhtyä kohtuujuojaksi. Kummasti se “vielä kerran” paisui aika moneksi kerraksi… eivät vissiin olleet tarpeeksi kunnollisia kännejä ne edelliset. :unamused:

Ajatus oli vielä suhteellisen hiljattain mielessä. Päätinpä sitten (jälleen kerran) toteuttaa sen, ja seuraavana päivänä piti vähän korjailla oloa, mutta kas, korjailu lipsui uuden kännin puolelle, ja siitä alkoi elämäni järkyttävin putki. Noh, sen seurauksena olen nyt tässä. Ehkä sitten lopultakin onnistuin vetämään sen maagisen “kunnon kännin”, kännin joka lopettaa kaikki kännit. :mrgreen: Olisin kyllä voinut tämän kokemuksen jättää väliinkin, niin paljon tuhoa se sai aikaan, mutta taisin tarvita sitä… joten jollakin sairaalla tavalla olen asiasta kiitollinen.

Tämä on akuuttiin juomishimoon hyvä neuvo. HALT-tsekkaus todellakin auttaa, koska yleensä olen juonut juuri noiden asioiden takia. Erityisesti minulla on ollut tapana korkata työpäivän jälkeen, väsyneenä ja nälkäisenä yksin kotona…

Sen päässä takovan “vielä yksi” -ajatuksen lisäksi minulla on toki ollut pieniä, äkillisiä mutta onneksi yhtä äkisti poistuvia, juomisajatuksia. Välillä rupeaa tekemään mieli ihan vain jonkin alkoholijuoman makua; välillä muistelen nousuhumalan tunnetta ja mietin, miltä se mahtaisi tuntua. Ajatukset ovat onneksi olleet kovin lieviä ja menneet muutamassa minuutissa pois. Jos eivät, olen huomannut, että erityisesti syöminen auttaa.

Niin, syöminen. Olen huomannut, että nyt kun en ole juonut, olen alkanut mässyttää karkkia. En siis ole aikaisemmin harrastanut karkin syömistä ollenkaan - ehkä pari karkkipussia vuodessa, jos sitäkään - mutta nyt sitä menee joka päivä. Samoin olen alkanut vetää nikotiinipurkkaa ihan liian paljon. Tämä on selkeästi korviketoimintaa juomiselle: yleensä mulla oli se tuttipullo suussa, nyt on mässyä. Muutenkin ruokahalu on ollut suunnaton. Pelkään lihovani jos tämä jatkuu, mutta uskon, että kyllä se tästä tasoittuu, kun totun juomattomuuteen. Minulla on nyt tärkeämpiäkin ongelmia korjattavana.

Jos ei tasoitu, mieluummin lihon vaikka 20 kiloa kuin palaan takaisin siihen märkään helvettiin, jossa olen jo ihan tarpeeksi kauan elänyt. Ja vaikka nikotiinipurkan mässäys ei todellakaan ole terveellistä, mieluummin olen sitten siitäkin riippuvainen kuin alkoholista. Ei enää ikinä etanolia. HYI.

19

Huomenta “NIksNaks”. Yksinkertaiset asiat ovat yleensäkin hyviä. Vaikeutena on vain huomata niiden yksinkertaisuus. Ylläoleva liittyy ajattelun suhteuttamiseen oikeaan ajanjaksoon. Esimerkki: Ei kukaan osta tänään vaatteitaan sen koon mukaan joka ehkä on vuoden päästä ajankohtainen, vaan todellisen, tämänhetkisen kokonsa mukaan." :mrgreen: Suhteuta ajattelusi “koko” ja “laajuus” tämänpäivän todellisuuteen. Silloin homma toimii - kuten erittäin hyvin olet todennutkin!
Viimeiseen kappaleeseesi: Aikaa on ja sitä tulee koko ajan lisää! :smiley:

20

Tässä on hienosti kiteytettynä niin suuri viisaus, että taidanpa oikein kirjoittaa sen itselleni ylös. Melkein voisin laittaa sen allekirjoitukseeni tänne foorumille, jotta muistaisin.

Lausahdus kolahti täysillä, koska olen tunnistanut itsessäni taipumuksen tehdä yksinkertaisistakin asioista hirveän monimutkaisia. Ihan helppo ja yksinkertainen asia paisuu päässäni niin monimutkaiseksi vyyhdiksi, että Tokion metrokarttakin on peruskauraa siihen verrattuna. Seurauksena on, että vaikeudet tuntuvat monimutkaisemmilta kuin ne ovatkaan, ja yksinkertaisetkin asiat jäävät toteuttamatta, kun olen paisuttanut ne mielessäni niin monimutkaisiksi, että kaikki tuntuu vaikealta ja pelottavalta… ja jossakin vaiheessa ennustus toteuttaa itsensä, jos olen lykännyt jonkin tärkeän asian tekemistä ja se on lykkäyksen takia aivan oikeasti paisunut vaikeaksi korjata. Tai sitten tunnen itseni ihan tyhmäksi, kun lopulta teen asian: näinkö helppoa ja yksinkertaista tämä olikin.

Tämäkin on hyvä huomio. Sukua sille on ex-työkaverini usein viljelemä toteamus “Mihin sitä kiire valmiissa maailmassa.” Helposti kyllä ajattelin, aina kun työkaverini tuon laukoi, että eihän tämä maailma valmis ole: täytyy tehdä tuo ja tuo ja tuokin asia, ja kiire tulee. :mrgreen: