Tässä nyt ajattelin avautua omasta tilanteestani. Lukee ken jaksaa tai tahtoo.
Olen addikti. Lähinnä ruoka-aineisiin(kahvi,ruoka/herkut). Alkoholi toki maistuisi mutta en ryyppää, enkä ole tissutellutkaan kuukausiin. Ei huumeita/lääkkeitä.
Ulkopuoliset ei yleensä määrittelisi minua addiktiksi, kun kuulee kertomukseni/määrät/ja ne mille olen addikti. Mutta se ei ole totuus, se on vain näkyvä valheellinen verho. Kyse on aivoista ja persoonasta…siitä millainen olen(addikti), millaisena persoonana elän elämääni, mikä on aina mielessä(addiktiot), mikä on selviytymiskeinoni(addiktiot), minkä takia jaksan nousta(liian myöhään)sängystä=addiktiot, mikä motivoi ym…ehkäpä tiedätte… ja paljon on henkistä ja fyysistä pahoinvointia ja masennus ym.
Nyt kuitenkin tällä kertaa puhun näkökulmasta: parisuhde ja mahdollinen avioliitto. Uskon avioliittoon kristittynä. Olen siis parisuhteessa ja olen jakanut kumppanilleni todella rehellisesti ongelmistani, addiktioistani, sairauksista, mielenterveysongelmista, tunteista, peloista….yms. Keskustelu ei kuitenkaan enää auta. Tai se ei enää riitä, minulle. En jaksa elää parisuhteessa tällaisena iljetyksenä, kuten koen itseni. Addiktion orjana.
Addiktiivinen toiminta minun kohdalla menee kaiken edelle elämässäni…se aiheuttaa kroonista häpeää ja syyllisyyttä, masennusta, pelkoja…mutta olen huomannut myös miten haluton olen suhteessa kumppaniini. En puhu nyt seksistä(jota emme harrasta), vaan yleisesti koko paketista: minua ei kiinnosta. Ei kiinnosta kumppani, läheisyys, halaus, pussaus. Haluan olla yksin. Yksin kahvini ja ruokani kanssa. Tuntuu että elän sitten parisuhdetta ihmitoiden sitä miten mun tulisi elää. Hymyilen, keksin meille tekemistä, pussaan, what ever…mutta sisimmässä tiedän että addiktioni on mulle rakkaampi. Se on pidemmän päälle sietämätöntä. Ja kumppakista/suhteesta on tullut taakka. Vaikka hän ei todella ole minulle mitään taakkaa aiheuttanut. Päinvastoin. Hän on upea tyyppi ja haluaa mulle parasta. Aina valmis auttamaan, ei tuomitse…kuuntelee, rakastaa.
Mutta mä en rakasta. Olen aina ollut läheisyyskammoinen. Läheisyys ahdistaa. Jo pienenä tyttönä löysin rakkauden sokeriin, ja mm. se on ollut kumppanini vuosikymmenet. Turva. Tsemppaaja. Ei enää kovin paljon, mutta nyt se on esim kofeiini…hurjina bilevuosinani se oli alkoholi (tämä on taakse jäänyttä elämää).
Miksi en vain eroa? No, erosin hänestä jo kerran ja koin sen virheeksi. Palasimme pian yhteen. Nyt en halua tehdä sitä heti tai hosuen… Mutta ajatus avioliitosta(tai edes aidosta parisuhteesta)tuntuu valheelliselta ja toivottomalta ollessani addikti.
En voi heittää addiktiotani mereen?