Olen tässä saanut täältä vähän huonoja kokemuksia viimeaikoina kun tuntuu että saa seinille puhua. Päätin nyt vielä antaa yhden mahdollisuuden tälle kun en muutakaan enää keksi.
Olen siis tähän mennessä pysynyt viikon selvänä Antabuksen avulla mutta tuntuu että nämä möröt eivät mielestä vieläkään hellitä. Aion jatkaa Antabuksia nyt säännöllisesti kuten olen jo monta kertaa luvannut. Nyt tämän on kuitenkin loputtava koska tiedän että mieleni ei enää kauaa tällaista rääkkiä kestä. Juominen kun on minulla tosiaan sitä putkijuopottelua, josta seuraa sitten karmeat pelkotilat ja ahdistukset. Nytkin ne ovat siis päällä.
Ajattelin kokeilla vähän nyt puhdistautua sisäisesti juomalla paljon vettä. Tuntuu joskus siltä että se auttaa myös mielen kirkastamisessa. Liittyneekö jotenkin nestehukkaan ja sitä kautta masennukseen kun kroppa huutaa nestettä. Kai ne aivokemikaalitkin suurimmaksi osaksi nestettä on. Mene ja tiedä. Masentaa ja pelottaa kuitenkin.
Lähinnä tässä nyt on se mielenpäällä, kun otin tänäänkin Antabuksen niin vastahakoisesti, koska tuntui että olen luopumassa nyt jostain minulle tärkeästä, vaikka paskan marjat olen luopumassa vain itseäni tuhoavasta aineesta. Silti se tunneside siihen alkoholiin pysyy vahvana, kun juopottelusta on niin lyhyt aika takana.
Nyt kaipaisin lähinnä lohtua ja lohdutusta. AA:sta minulle on tunnetusti turha tulla lässyttämään kun en sinne aio todellakaan enää jalallani astua. Tarvitsen vain toivoa paremmasta.
Olen muutamaa yritystäsi seurannut, ja huomannut että hyvää tarkoitat niin itsellesi kuin muillekin. Ja se on yksi elämän tärkeistä asioista.
Ehkä voisit sen itsekin myöntää itsellesi? Että olet ihan hyvä ilman mitään suorituspaineita tai jatkuvaa tekemistä tai kilpailemista itsesi ja muiden kanssa.
Toivottavasti tämä keskustelu täällä toimii myös sinulle tukevana elementtinä -varmasti kirjoittajat lähes sataprosenttisesti ovat ihan myötätuntoista porukkaa.
Mutta… ehkä sinun rauhoittumisesi ja tasapainon löytyminen -myös päihteiden merkityksen haihtuminen taivaan tuuliin kaipaakin enemmän hyväksymistä itseltäsi… ehkäpä se ei olekaan riippuvainen toisten mielipiteistä ja selityksistä ja korulauseista?
Kovin mielelläni muuten minäkin haluaisin olla vaikuttamassa siihen että huominen olisi sinunkin kohdallasi eilistä parempi -mutta eipä ole käytössäni työkaluja sen kummempaan kuin että voin ihan rehellisesti ja sanomastani varmana todeta että kyllä sinulta löytyy voimia ja mahdollisuuksia muutokseen. Luota itseesi ja usko että olet ihan hyvä, ilman mitään todistelua ja näyttämistä!
Rauhallisesti vaan, niin kyllä se siitä hiljalleen muuttuu.
Niihin yht´äkkisiin kertavalaistumisiin ja taivasten aukenemisiin en jaksa uskoa, ehkä pääsee vähemmällä kun ei niitä odota. Mutta, huominen voi olla ihan pikkuisen parempi kuin tämä päivä.
Nämä on juuri ne keskeisimmät piirteet mitä minusta pomppaa esiin. En osaa arvostaa itseäni hyvänä ihmisenä. Kotona semmoista kun ei lapsena tuettu. Olin aina jotenkin väärässä tai tekemässä väärää. Sama jatkuu nyt aikuisiällä joidenkin kavereiden toimesta. Ehkä se epävarmuus ja heikkous sieltä sitten paistaa niin selvästi läpi.
Hyvää toki tarkoitan kaikille enkä koskaan pahansuopa ole ollutkaan.
Hieman samanlainen tausta on minullakin lapsuudesta ja siitä on itselle jäänyt päälle jonkinlainen “ylivirittynyt” tila tulkita toisten ihmisten puheita ja eleitä. Minulla tuo aiheuttaa sen, että kaikessa tuppaa näkemään kritiikkiä, arvostelua, tahallista kiusantekoa ja ties mitä, jota vastapuoli ei kuitenkaan ole usein miten tarkoittanut.
Toinen seuraus on ollut jonkinasteinen jatkuva riittämättömyyden tunne, josta on seurannut jatkuva tarve ylisuorittaa ja ylisuoriutua lähes kaikesta. Nopeasti, virheettömästi, täydellisesti.
Oletko huomannut itsessäsi samansuuntaista? Ehkäpä kyse ei olekaan sinun epävarmuudesta ja heikkoudesta. Ehkäpä niitä piirteitä ei ole sinussa sen enempää kuin muissakaan.
Olen ainakin omalla kohdalla huomannut, että vaikka noista tunnetiloista ei ehkä koskaan pääse kokonaan eroon, niitä voi lieventää, huomattavastikin. Niiden kanssa oppii elämään.
No minä vähän luulen että se hylkäämisen tunne ja epävarmuus sieltä lapsuudesta, kun ei tiennyt milloin se tilanne taas räjähtää ja isä hakkaa äidin tai muuta, niin se varmasti on juurtunut tuonne takaraivoon jo niin syvälle että se seuraa minua mustana varjona koko lopun ikäni. Se on luonut minulle sellaista sietämätöntä epävarmuutta itsestäni ja enhän minä kovin varma mistään olekaan.
Toi retkahduksen jälkeinen kärvistelyvaihe voi olla vmäinen mennä läpi, tiedän tunteen. Mutta kyllähän se vaan niin meidän alkoholistien kohdalla on, että kannattaa vaan “kiltisti” lusia - luovuttaa tavallaan sen tiedon edessä, että viina ei meille voi enää tarjota sitä, mitä se joskus kenties on tarjonnut. Ja mikäli sille antaa periksi ja tarttuu pulloon, sama skeida on kuitenkin edessä, elämä kiertää kehää, eikä itsellä ole mitään saumaa kasvaa henkisesti/päästä eteenpäin elämässä. Tavallaan ihelleni näitä asioita palauttelen samalla tässä mieleen, vaikkei mulla kärvistelyä nyt olekaan
Niin, ja voihan sitä itsekin tehdä asioita sen sijaan, että istuisi himassa pinna kireällä (huom. en siis väitä että sinä näin olisit toiminut vaan ihan vertauskuvallisesti). Mä liputan aina liikunnan puolesta, ja mitä paremmat jumpat sitä enemmän irtoaa addiktille mieluisia ja terveellisiä endorfiineja sosiaalinen kanssakäyminen voi myös viedä ajatuksia pois pullosta ja oikeastaan mikä tahansa keskittymistä vaativa puuhastelu.
Kannattaa myös muistaa, että itsestä se voima lopulta lähtee kääntää elämänsä suunta - se voima on sinussa, samoin kuin minussa ja meissä kaikissa. Itse alan tuon nyt vasta kunnolla sisäistää kuten myös sen, että loppupeleissä tässä on kyse valinnoista ja siitä, mitä ihan oikeasti on valmis tekemään raittiuden eteen. Joskus esim. Antabuksen nappailu voi maistua paskalta, mutta se on sun oma päätös kuitenkin heitätkö napin huiviin vai teetkö sen toisen valinnan, mikäli juomatonta viinaa on yhä jäljellä. Tsemppiä!
Toisen viikon ensimmäinen päivä aluillaan. En ole vielä kerennyt Antabusta napata kun vasta heräsin, mutta aamukahvin jälkeen sen kyllä otan.
Nukkumisen kanssa ei ole ollut ongelmia. Uni on tasaista ja syvää mutta aamut tuntuu kyllä tosi vaikeilta heräämisen kanssa vaikka minä normaalisti olen kyllä heräillyt ihan ajoissa. Johtuu varmaan tuosta uudesta Brintellix lääkkeestä, kun sen aloittamisen jälkeen minulla on alkanut tuo sikeäunisuus. Minulla siis on monia mielen sairauksia kuten ahdistuneisuutta, mielialahäiriöitä, add-oireita ja diagnoosina erilaistumaton skitsofrenia. Tuo Brintellix auttaa näistä kaikkiin muihin paitsi skitsoon. Siihen minulla on sitten omat lääkkeensä. Joten se kyllä helpottaa ainakin tätä raitistelua niiltä osin.
No, silmät ristissä tätäkin kirjoittelen niin taidan nyt keskittyä aamukahviin ihan rauhassa.
Kyllä luin mutten ole kerennyt vastata siihen. Pidättäydyn nyt tässä profiilissa taas. Hyvin menee kuitenkin toistaiseksi. Möröt vainoavat vielä mutta vähemmän kuin eilen.
Nyt on velvollisuudet tältä päivältä hoidettu, vaikka oli ihan järkyttävän vaikea päivä. Meinasin taas seota. Alkoi ahdistamaan joka helvetin asia yhtäkkiä ja mieli meni sekaisin. Oli vieläpä tytär kylässä niin ei kyllä ole yhtään hyvä homma jos sekoaa tuollalailla. Otin rauhoittavaa ja sillä se meni sitten ohi ajan kanssa.
No, nyt tytär lähti kotiin ja tulee takaisin perjantaina. Toivotaan että pää pelaa siihen mennessä jo paremmin. Nyt kyllä tuntuu juuri nyt että olen ihan pihalla. Väsyttää jatkuvasti ja ajatus on aivan jumissa. Nytkään ei meinaa tekstiä tulla sitten mitenkään pihalle vaikka kuinka tekee mieli kirjoittaa.
Masennus jatkuu. En ymmärrä mikä tässä nyt on. Ei kiinnosta mikään ja tuntuu että kaikki kaatuu päälle. Liikaa velvollisuuksia ja huolia jatkuvasti, vaikka normaalisti olisin selvinnyt tällaisista heittämällä.
Sain varattua lääkäriajan tälle päivälle, mutta tuntuu että onkohan lie tuostakaan mitään hyötyä. Tuskin sieltä mitään apua saa. On vaan niin synkkää kaikki että ei jaksa enää.
Olen raittiuden alusta lähtien kuunnellut hengellistä ja muutakin musiikkia tosi paljon, varsinkin kun meinaa masennus iskeä, alakulo ja itsesääli.
Tänään kuuntelin “Isä pitää huolen”- laulua, löytyy “juutubesta”.
En kuuntele kaikkea, toiset laulut saavat minut vain masentumaan entisestään, oli sitten hengellinen tai ei. Mutta tuo laulu on tosi ihana ja keveä kuunneltava ja tulee varmuus etten tarvi yksin olla vaan minua rakastetaan, rakastetaan ihan tällaisena kuin olen. tai olin.
Minulle oli ennen, kaikki mikä vain viitasikin isän rakkauteen, kuin musta aukko. Putosin aina surkeaan itkuun ja suruun siitä etten tiedä mitä isän rakkaus on. Ihmeellistä on, että tänään ei enää tarvi itkeä, oma isäkin on ihanan rakas ihminen. kykenen jo näkemään ihmisinen hänen tekojansa takaakin ihan rakastettavana, vaikka terapeutti kyllä yritti kovasti saada minua vihaamaan isääni. Luojan kiitos löysin jotain muuta parantavaa voimaa kuin vain terapia, niitäkin kun on vaikka minkälaisia, ei aina niin tervehdyttäviä.
Ollaan Taivaan isän kämmenellä, kuka haluaa olla:))
Max, kävitkö lääkärissä? Ei kai siinä mitään menetä, vaikka käynnistä ei aina niin hyötyä olisikaan. Sekin voi jo mielialaa kohentaa, että tekee jotain olonsa parantamiseksi.
Max, mä en yhtään ihmettele, että on paha olla. Olet lopettamassa juomista eikä edellisestä kerrastasi ole kovin kauaa. Älä jää liikaa kiinni niihin fiiliksiin, noteeraa vaan, että jahas tällaista tänään ja suuntaa itsesi jonkin puuhailun pariin, vaikka ei kiinnostaisi. Joskus pitää pakottaa itsensä toimimaan tai vaikka ulos kävelylle. Tai sitten vaikka nuku, jos pystyt, tai katso leffoja. Väljyyttä sinne mieleen ja muuta ajateltavaa. Vaikeaa, mutta ei mahdotonta! Itsekin kokenut ja tehnyt niin lukemattomia kertoja. Voimia!
Kävin tänään psykiatrin juttusilla ja lääkitykseen tehtiin muutoksia. Nukuin myös koko päivän tämän jälkeen niin nyt on jo vähän parempi mieli. Vielä vähän on paha mieli mutta ei läheskään niin paha. Olin vaan niin väsynyt kaikkeen.
Oli minulla jopa ihan kuumeinenkin olo kun lihaksia särki juuri sillain. En tiedä onko kroppani ihan yli väsynyt vai johtuuko tämä uudesta lääkkeestäni mikä aloitettiin muutama viikko sitten.
No, joka tapauksessa toivon kipinä paremmasta on taas syttynyt. Unta se vaati pirusti.
Lääkäri varmasti teki sen, minkä voi. Jos lääkitykseen tuli muutoksia, niin se voi hyvinkin olla askel oikeaan suuntaan. Lintuannalta taas erittäin hyvä kirjoitus. Itsekin olen sitä mieltä, että oma panos on tärkeä. Tuki ja apu voi tulla ulkopuolelta, mutta muutos voi lähteä vain itsestä.
Noniin. Kaksi viikkoa ja yksi päivä takana raittiina ja olo on kuulkaas aiempaan verrattuna melkolailla mainio. Ei ahdista eikä väsytä tai masenna. Osittain varmaan johtuu hyvästä lääkityksestä jota tosiaan vähän kevennettiin tuossa aikaisemmin.
Olen myös saanut aloitettua lenkkeily harrastuksen pitkästä aikaa ja käynkin nyt joka päivä 3-5 km kävelemässä. Juoksukunnossa en vielä ole. Kyllä kuulkaa on mahtava olo kun ensinnäkin henkisesti tietää tekevänsä itselleen hyvää ja mieli pysyy virkeänä, ja toisekseen fyysisesti jaksaa jo muutaman päivän lenkkeilyn jälkeen helposti hoitaa arjen askareet kuten siivoamiset yms.
Tuhat miljoonaa kertaa mielummin tätä fiilistä kuin sitä pelonsekaista paska krapulapöhnää, kun sitä pahimmillaan ajattelee jo itsemurhaa kun on niin mieli maassa. Nevö egein.
Olen myös alkanut syömään kunnolla ja terveellisiä ruokia, joka varmasti vaikuttaa sekin mielialaa ja jaksamista kohottavasti.
