Tänään tuli sellainen tilanne eteen, että oli pakko vihdoin todella tajuta olevansa alkoholin suurkuluttaja. Riskirajat paukkuvat yli niin että raikaa ja juomisen lopettaminen on hankalaa kun sen kerran aloittaa. Nyt tähän on tultava muutos.
Olen teinistä asti käyttänyt alkoholia säännöllisesti. On puistoörvelletty, on pidetty hurjia kotibileitä, aina on vedetty känniin asti. Vain silloin alkoholinkäyttöni oikeastaan oli suhteellisen normaalia, kun seurustelin pari vuotta alkoholistin kanssa… Alkoholismihan on tunnetusti tauti joka sairastuttaa myös läheiset. Minusta se taisi tehdä läheisriippuvaisen lisäksi myös itsekin alkavan alkoholistin. Tai siis oma vikahan se aina on, ei kukaan viinaa väkisin kurkusta kaada alas, mutta kai seurausta on helpompi hoitaa kun tiedostaa syyt. Ehkä.
Erottuani alkoholistimiehestä, jonka kanssa seurustelun aikana olin hylännyt kaikki ystäväni ja eron jälkeen olin aivan tyhjän päällä. Mutta minäpä fiksuna tyttönä löysin uudet ystävät ja uuden yhteisön johon kuulua. Valitettavaa vain että uudet ystäväni viettivät ja viettävät suurimman osan vapaa-ajastaan pubissa. Sinne minäkin siis olen päätynyt.
Kohta pari vuotta olen nyt notkunut kapakassa, enemmän tai vähemmän päivittäin. Eräs syy tähän on se, että minulla ei ole muuta elämää iltaisin. Taustalla on mielenterveydellisiä ongelmiakin (joita viina tietysti pahentaa…), mutta yksin oleminen pelottaa. Kärsin unettomuudesta jne. Olen alkanut sitten ihan huomaamattani hoitaa ahdistusta ja unettomuutta alkoholilla. Jokunen tuoppi kaljaa, kyllä sen jälkeen on mukava kontata kotiin ja sammua sänkyyn. Ei turhaa murhetta mistään.
Vaan tänään tuli eteen todella pysäyttävä tilanne. Tajusin, että olen valintatilanteen edessä. Nyt on aika joko lopettaa viinalla läträäminen tai sitten menetän miesystäväni. Ei hän jaksa katsella tällaista, minkä ymmärrän varsin hyvin.
Nyt on aikamoinen tunnemyrsky päällä. Muistan ne ajat kun itse seurustelin alkoholistin kanssa. Sen epätoivon, tuskan, surun kun ei toista voi auttaa. Vihan ja suoranaisen voimattoman raivon siitä miksen minä voi olla tärkeämpi, ja miksi toinen ehdoin tahdoin tahtoo pilata koko elämänsä. Syyllisyyden, koska tuntuu kuin pitäisi tehdä enemmän. Tällä hetkellä minä vain olen sillä puolella, joka aiheuttaa toiselle osapuolelle kaikki ne negatiiviset tuntemukset, ja sitä en todellakaan halua. Tahdon olla miesystäväni kanssa, joten on aika opetella käyttämään alkoholia kuten sitä kuuluu käyttää.
On tilanteita jolloin helposti pystyn ottamaan vain vähän. Voin ottaa yhden saunakaljan, vaikka enemmänkin olisi tarjolla. Pystyn juomaan lasillisen viiniä ruuan kanssa ilman että kittaan yksin koko loppupullon jne. Yksin kotona juomista en ole onneksi koskaan harrastanut, nytkin on yksi skumppapullo ollut puolisen vuotta avaamattomana jääkaapissa. Mutta oikeastaan se ainoa tilanne, jossa en pysty itseäni kontrolloimaan, on kantakapakkaani meno. Jos otan yhden, otan aivan varmasti vielä viidennenkin.
Kokonaan en haluaisi pysyä poissa kantapaikastani ja erossa ystävistäni. Juoppojahan ne kaikki ovat, mutta siitä huolimatta… Kuinka uskottavalta tuntuu, että kykenisin käymään siellä, mutta olisin juomatta viinaa? Olen viettänyt tämän parin vuoden aikana pari tipatonta kuukautta, jolloin en ottanut lainkaan alkoholia, vaan join limsoja. Se ei tuntunut erityisen haastavalta, sosiaalisesta paineesta huolimatta, mutta kuinka helppoa se on silloin kun ei ole selkeää aikamäärettä? Ja kuinka helppoa ylipäänsä on pysytellä erossa alkoholista, kun tietää ettei ryyppyputki jää päälle vaan sitä voi ottaa vain sen yhden illan? Kuinka todennäköisesti käy niin, että “ei tämä yksi kerta haittaa…”
Vielä kerrottakoon sen verran, että täältä Päihdelinkin kautta sain avun silloin, kun minun piti päästä eroon alkoholistimiehestä. Vertaistuki auttoi aivan suunnattomasti. Sen vuoksi käännyin tämän palstan puoleen nytkin, eri alueelle vain.
