Nuoren alkoholistin alamäki

Kotikanava
1

Olen jo muutamien vuosien ajan lueskellut vertaistueksi Kotikanavan keskusteluja aina pahimman ahdistuksen iskiessä, ja nyt päätin ryhtyä kirjoittamaan tilanteesta omassa kodissani. Ensisijaisesti päiväkirjaksi itseäni varten, jotta voin vuoden parin päästä palata takaisin katsomaan, miten tilanne on kehittynyt. Ne huonot jutut kun niin mielellään ja helposti tuppaa unohtamaan. Ehkä voisin joskus myös näyttää nämä tekstit miehelleni, kun muuten keskustelua aiheesta ei oikein pysty käymään. Joko mies ei reagoi puheisiini lainkaan, vaihtaa aihetta, tai väittää minun liioittelevan. Tai nalkuttavan.

Olen siis ollut useita vuosia parisuhteessa alle kolmekymppisen alkoholistin kanssa. Tai ainakin itse luokittelisin hänet alkoholistiksi. Suhteessamme on aina ollut paljon rakkautta, iloa ja kaikkea hyvää, mutta miehen vinksahtanut suhde alkoholiin rapauttaa tätä vahvaa pohjaa. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Olen miettinyt eroa useampaan otteeseen vuosien varrella, mutta tässä olen edelleen, koska hyvää on ollut enemmän kuin huonoa. Nyt olen kuitenkin havahtunut siihen, että kun mies puhuu tulevista häistämme “sitten kun” -muodossa, itse ajattelen “sitten jos”. Minusta ei tule alkoholistin vaimoa, ja sen olen sanonut myös ääneen. En ole varma, uskonko meidän pysyvän loppuikämme yhdessä, mutta samalla ajatus elämästä ilman tätä ihmistä tuntuu mahdottomalta. Näiden ristiriitaisten tunteiden ja pelkojen märehtiminen vie minulta paljon energiaa, jonka voisin käyttää paljon paremminkin.

Olen lykännyt tänne kirjoittamista siksi, kun en oikeastaan jaksaisi alkaa kirjoittaa kaikesta, mitä viime vuosien aikana on tapahtunut, enkä kaikesta siitä surusta ja huolesta, mitä ajoittain tunnen. En kuitenkaan halua jumittua tähän limboon, ja uskon kirjoittamisen auttaman selkiyttämään ajatuksiani pikkuhiljaa.

Suhteen alussa olimme molemmat todella nuoria. Itse en ole koskaan ollut kovin innokas juomari, mutta jossain kohtaa suhteen alkuvaihetta havahduin siihen, että mies oli saanut minut tissuttelemaan kanssaan arkisinkin. Muutama kalja tai siideri päivässä, ei sen enempää. Lopetin tavan omalta osaltani siihen paikkaan jo pelkästään turhaan rahankuluun vedoten. Nykyään mitä enemmän mies juo sitä vähemmän minun tekee mieli juoda. Viinanhuuruisia juhlia oli miehen kaveripiirissä usein. Joihinkin näistä lähdin mukaan, joihinkin en. Alkoholista johtuvia riitoja meillä ei ollut usein, mutta silloin kun oli, ne olivat räjähtäviä. Miehestä tuli humalassa aggressiivinen, hän joutui välillä tappeluihin ja osasi kännipäissään tai laskuhumalassa haistatella ja sanoa minullekin todella ilkeästi, hyökkäys on paras puolustus -tyyliin. Hän itketti minua jopa syntymäpäivänäni. Riidat sovimme kuitenkin aina nopeasti. Sittemmin tappelut ja ylenmääräinen aggressiivisuus ovat pikku hiljaa jääneet pois. Jotain edistystäkin?

Mies tykkäsi silloin ja tykkää edelleen lähteä pilkun jälkeen vielä jatkoille tai vaikka jatkojen jatkoille. Hän on töissä henkisesti ja fyysisesti rankalla alalla, jolta ei juuri taida absolutisteja löytyä. Kulttuuriin kuuluu usein työpäivän jälkeiset “nollaukset” työporukan kesken. Välillä alkoholia saattaa mennä muutama hörppy jopa työn lomassa, mitä ei ilmeisesti katsota pomojen osalta kovin pahalla. Tai voi mennä enemmänkin, mistä minä tiedän. Mies perusteleekin juomistaan työn raskaudella ja väittää vähentävänsä “sitten kun vaihtaa alaa, ennen kuin tämä vaikuttaa liikaa meidän suhteeseemme”. Mutta kyllä hän joi jo opiskelijana ennen alalle työllistymistään ja varmasti juo myös sieltä pois lähtiessään. Ja juominen vaikuttaa suhteeseen jo nyt, mies ei vain halua myöntää asiaa. Hän myös arvioi juomisensa alakanttiin ja joskus piilotteli avattuja tölkkejä minulta.

Näin ulkopuolisen silmin näyttää siltä, että mies ei osaa käsitellä tunteitaan muuten kuin juomalla. Juhlaa ei ole ilman alkoholia, perheen kesken kokoontuessa viinit kuuluvat itsestäänselvästi ruokapöytään, saunaan on turha mennä ilman kaljaa, vitutukseen auttaa viina ja rentoutua voi parhaiten viskipullo kainalossa. Joitakin ystäviään hän ei ole koskaan nähnyt selvin päin. Täysin alkottomia päiviä on todella harvassa. Isommassa porukassa pyrkii monesti tyrkyttämään alkoholia muillekin, minäkin olen kuulemma mukavampi hiprakassa. Olen pitkään uskotellut itselleni, että kyse on vain opitusta tavasta eikä alkoholismista, mutta se taitaa olla itsepetosta.

Miehen isä jemmailee piilopulloja ympäri taloaan ja saattaa korkata kaljan ajomatkalla kotiin, jottei joutuisi kuuntelemaan vaimonsa nalkutusta aiheesta kotona. Miehenkään mielestä yksi kalja ratissa ei haittaa mitään, eli asennekasvatus ainakin mennyt siinä perille. Miehen vanhemmat ovat aivan ihania, sydämellisiä ihmisiä molemmat, mutta alkoholi on heidänkin suhteessaan ongelma. Mies joskus sanoi, ettei hänestä tulisi isänsä kaltaista. Minun “nalkuttaessani” mies onkin syyttänyt minua siitä, että olen muuttunut hänen äidikseen, vaikka sanoin etten sitä tekisi. No, mieskin petti lupauksensa, kun kuitenkin ryhtyi juomaan kuin isänsä. Miehen äiti on joskus huolissaan soitellut minulle poikansa juomisesta. Olen sanonut hänelle, etten minä voi asiaan vaikuttaa. Hän yrittää huonolla menestyksellä kontrolloida miestään, minä en jaksa enää yrittää samaa omani kanssa. En ole vastuussa toisen ihmisen juomisesta. Alkuun kyllä yritin ja sainkin kerran miehen pitämään kuukauden tipattoman – jonka hän päätti kolme päivää etuajassa, koska Lidlin kaljahylly houkutteli kauppareissulla liikaa. Tämä (lähes) kuukauden juomattomuus sitten todisti, ettei hän ole alkoholisti, eikä tissutteluun tarvitse enää puuttua, eihän.

Mies tuli juuri kotiin lauantain virkistysillasta. Sunnuntai-iltana. Olivat porukalla päättäneet lähteä vielä jatkojen päätteeksi päiväristeilylle. Tästä sain aamukuudelta tekstari-ilmoituksen ja mies soitti minulle heräiltyään hytistä puolenpäivän aikaan. Oli 12 tunnin juomisen ja pienten nokosten jälkeen lähdössä “parille kaljalle” laivan ravintolaan. Laiva olisi takaisin maissa iltaseitsemän jälkeen. Yhdeksältä laitoin viestiä, että mahtaako olla enää elossa. Oli kuulemma jossain lähiräkälässä kotimatkan sijaan. Tästä ei viitsinyt enää edes oma-aloitteisesti ilmoittaa minulle. Nyt yhdentoista maissa hoiperteli seiniä pitkin kotiin. Mikään ei pysy kädessä, kävely huojuu. Aamulla menee taas töihin seitsemäksi. Ei minua hauskanpito häiritse ja aluksi jopa ihastuin tuohon spontaaniuteen hänessä, mutta pitääkö aina juoda koomaan asti jos sattuu kavereita tapaamaan? Vähempi ei millään riitä?

Eihän tämä voi olla normaalia? Toisaalta mietin myös miehen argumentteja, että “mitä konkreettista haittaa” tästä on minulle? Hänhän juo ja törsää takseihin ja uhkapeleihin vain omia rahojaan, pitää hauskaa, pystyy käymään töissä, hoitaa vuokran yms. Minua ällöttää viinanhuuruinen hengitys ja hienomotoriikan katoaminen. Nukumme eri huoneissa ryyppyiltoina, koska minä en saa unta miehen hajun ja kuorsauksen vuoksi. Mies myös helposti katoaa tissutellessa omaan kuplaansa, jossa hän pelaa tietokoneella ja juo. Henkinen läsnäolo on kortilla ja tuntuu välillä, ettei mies oikein jaksa keskittyä minun asioihini. Hänen stressihuoliaan kuuntelen itse usein. Mieskin väittää kuuntelevansa minua, mutta minkäänlaista syvällistä keskustelua on vaikea saada aikaan. Minulla on välillä aika yksinäinen olo tässä suhteessa, vaikka viihdynkin normaalisti hyvin yksin. Kamalaa myös katsoa vierestä noin epäterveellistä touhua.

Vastapainoksi meillä on kuitenkin hauskaa yhdessä silloin, kun en jää yksin kotiin baarileskeksi. Miehen kautta oma sosiaalinen piirini on kasvanut. Äitini on miehen suurin fani. Mies on saanut minut ulos kuorestani, nauramme paljon yhdessä, hän kokkaa minulle, harrastamme ja matkustelemme yhdessä. Reissussakin pitää tosin käydä drinksuilla tai vähintään pakata eväsviinapullo mukaan, vaikka menisimme vain päiväksi rannalle, puistoon tai ulkoilemaan. Olenkin viime vuosina alkanut matkustaa myös yksin. Silloin voin tehdä vain mitä itse haluan. En enää käy miehen kanssa baareissa Suomessa. Tietyn humalatilan saavutettuaan hän jättää minut helposti huomiotta, enkä viihdy baarissa ilman seuraa. Tai en enää oikeastaan seurassakaan.

Tulipas tästä pitkä ja sekava kirjoitus. Ärsyttää, että olen käyttänyt taas loppuillan miehen tekemisten murehtimiseen. On vaan saatava jotain tallennettua, että saisin myöhemmin perspektiiviä asiaan. Silloin kun miehen äiti huolissaan soitti minulle vuosia sitten, muistan sanoneeni, että jos tissuttelu koskaan menee siihen pisteeseen, että 6-pack kuluu päivässä, silloin lähden. 6-pack per päivä tuntui silloin täysin absurdilta ajatukselta. Eihän kukaan juo niin paljon! Nykyään ei tietääkseni mene vielä 6-päkkiä päivittäin, mutta pari kolme, neljäkin annosta helposti. Plus megaryyppäjäiset silloin tällöin, joskus useamman kerran viikossa. Riskirajat ainakin paukkuvat kevyesti viikottain. En halua unohtaa sitä ajatusta, että joku raja, tai ajatus normaalista, minullakin oli alusta asti, vaikka se normaalin käsite suhteen kestäessä alkaakin venyä ja vanua joka suuntaan. Ei tämä tilanne ainakaan paremmaksi ole vielä mennyt.

Pitäisi varmaan taas keskustella asiasta miehen kanssa, mutta keskustelusta tulee vanhojen kokemusten perusteella joko täysi hiljaisuus tai lihava riita. En jaksaisi kumpaakaan. Helpompi jatkaa elämää tällaisenaan, tehdä omia juttuja ja nauttia niistä hyvistä yhteisistä hetkistä kun niitä on. Välillä kuitenkin mietin, että haluaisin ja ehkä ansaitsisinkin raittiin miehen. Ikävää, jos nykyisestä ei siihen ole.

2

Tervetuloa kirjoittelemaan, Baarileski! Kirjoitat selkeästi ja käsittelet asiaa useammasta näkökulmasta; ja vaikutat tasapainoiselta ja tervejärkiseltä ihmiseltä :slight_smile:

Kirjoittaminen on hyvä keino käsitellä asiaa ja nähdä itsekin tilanteensa myös vähän ulkopuolisin silmin. Ja kuten mainitsetkin, hyvinä hetkinä ne huonotkin helposti unohtuvat. Ja niille sokeutuu. Minäkin olen kirjoitellut tänne vuosikausia: aloittaessani olin hyvin ahdistunut… nyt olen löytänyt tasapainon keskittymällä omaan elämään, omalla tavallani. Jokaisella on omanlaisensa tarina eikä täällä toista voi neuvoa… paitsi ehkä sen verran, että älä unohda itseäsi. Ja siihenkin kirjoittaminen auttaa: kun lukee omia tekstejään (ja muidenkin) ja miettii vaikkapa, millainen arvioi tilanteen olevan vaikkapa viiden vuoden päästä - ja onko se arvio yhtäpitävä sen kanssa millaista elämää itse toivoo.

En nyt jaarittele enempää, enkä tyrkytä ratkaisuja: jokainen tarvitsee oman aikansa ja prosessinsa. Muista: elämäsi tärkein ihminen katsoo peilistä :slight_smile:

3

Kiitos vastauksestasi, Rinalda! Olen lukenut aiemmin myös sinun kirjoituksiasi, ja hyvä kuulla, että olet päässyt ahdistuksesta ja löytänyt tasapainoa elämääsi. Tuo ajatus siitä, millaista haluaisin elämäni olevan viiden vuoden päästä inspiroi osaltaan minua käymään sen ikävän keskustelun miehen kanssa eilen illalla.

Oikeastaan siinä kävi niin, että kotiin tultuani mies puhui enemmän ja minä kuuntelin. Olivat työporukan kesken kuulemma nyt itsekin tajunneet homman levinneen käsiin. Kerroin rehellisesti siitä, etten näe meillä yhteistä tulevaisuutta, jos hän jatkaa samalla polulla. Mies vaikutti hieman epäuskoiselta ja ehkä jopa säikähtäneeltä, kun kuuli minun harkinneen eroa, vaikka sanoi tajunneensa olleensa aika huono poikaystävä viime aikoina. Kysyin myös, onko tämä parasta mitä hän uskoo voivansa minulle tarjota. Kuulemma hän pystyy paljon parempaan. Käytin myös suoraan sanaa alkoholismi, eikä reaktio ollutkaan puolusteleva tai aggressiivinen, kuten aina aiemmin. Mies jopa myönsi, että on tainnut käyttää alkoholia tunteidensa säätelyyn. Ennen olen vähän väistellyt asiaa ja yrittänyt pehmittää sanojani. Nyt lopetin sellaisen.

Muiden tarinoista viisastuneena ymmärrän, että nämä ovat varmaan tutun kuuloisia puheita. Lupauksia on helppo tehdä krapuloissaan mutta vaikea toteuttaa. Nyt oikeastaan vain odotan ja katson, palaako sirkus entisiin uomiinsa vai tapahtuuko tilanteessa oikeasti jotain muutosta. En ala jatkossakaan vahtimaan tai kontrolloimaan miehen tekemisiä, mutta teen niistä sitten omat johtopäätökseni. Oma oloni on kuitenkin rauhallisempi. Tuli mitä tuli, olen vastuussa vain omista ratkaisuistani.

4

No, eipä siinä kauan mennyt ennen kuin pääsin tänne taas.

Mies oli loppukuun kokonaan juomatta. “Eiks oo ollut kiva, kun en oo juonut kahteen viikkoon?” Olihan se ihanaa, vaikka 2 viikkoa oli vähän pyöristetty luku. Ja helmikuun 1. päivän koittaessa lähti taas työkavereidensa kanssa juhlimaan, oletettavasti pitkän kaavan mukaan. En tiedä, koska en ollut itse kotona. Lauantain vietti vanhemmillaan ja vähintään saunakaljat meni varmasti.

Sunnuntaina tissutteli myös pitkin päivää. Kaveri kävi kylässä ja mies korkkasi viinipullon, josta kaveri ja minä joimme lasilliset. Pullo on nyt tyhjä ja pari pitkää kaljaa hävinnyt jääkaapista. Mies pelaili aamukuuteen asti. Heräsin astioiden kevyeen kilinään, kun mies yritti varovasti mässyttää yöpalaa, enkä saa enää unta. Nousin sängystä kun mies tuli nukkumaan. Olohuoneessa leijuu alkoholihengityksen huuru. Tänään alkuillasta miehellä on taas menoa työporukan kanssa, ja yllätyn jos palaa kotiin ennen tiistaita. Pyysi myös juuri ulkomaille reissaavia perheenjäseniä tuomaan tequilaa tuliaisiksi.

Kumman nopeasti ollaan täysin samassa tilanteessa kuin ennen keskustelua, jossa mies vakuutti ettei palaa enää samoihin tapoihin. Itkettää ja vituttaa. Silti edelleen on sellainen olo, että liioittelen ongelmaa. Se siitä zen-tilasta.

5

Hmm. Noinhan se tuppaa menemään. Olettaisin, että alkoholiriippuvainen on aika sokea omalle toiminnalleen ja elää itsepetoksessa ja tietyntyyppisen ristiriidan repimänä. Toisaalta haluasisi satsata parisuhteeseen/perheeseen ja toisaalta silti pitää poikamieselämän rilluttelun. Kävin itse lukemattomia keskusteluja ex-puolisoni kanssa ja hän siinä yhteydessä tuntui ymmärtävänkin tilanteen ja aikoi “vähentää”. Yllätys, yllätys, muutos ei ollut pysyvä. Ulkoapäin asian tupiuttaminen on kuin koittaisi tunkea käärmettä pyssyyn. Mulle vaikeinta oli käsittää, että mun on itse päätettävä, mitä siedän ja mitä en; tehtävä eropäätös, jos en enää jaksa. Ex-puolisoltani ei missään vaiheessa tullut päätöstä tai vastausta yksinkertaiseen kahden vaihtoehdon valintaan:

  1. jos haluaa jatkaa mun kanssa, alkoholinkäyttö täytyy lopettaa tai se on saatava vähentymään tasolla, ettei se haittaaa jokapäiväistä elämää, koska MINÄ en henkisesti kestä sitä menoa
    2.eroamme ja hän tekee juomisensa suhteen mitä haluaa

Elämäni oli kuin ketjutetuissa lyhyissä työsuhteissa, odottamista ja toivomista; epävarmuutta. Katsotaa aika X, alkaako elämä ja raittius sujua. No ei suju. Hänellä toiveena taas uusi pätkä, että nyt hän vähentää, katsotaan taas aika X. Helposti oma elämä jää seisomaan ja omia ratkaisuja joutuu venyttämään. Mulla nyt lastenhankinta ei ollut koskaan suunnitelmissa, mutta monella on mennyt siihen nähdenkin liikaa aikaa tässä “odottelussa”.

Ja ihminenhän saa juoda jos haluaa. Ei mulla ole tarvetta määrätä, miten kukin elämnsä elää. Kaikki asiat ei vaan ole yhteensovitettavissa ja jos juopottelu on kovin rakas jollekulle, puolison osasta tulee lähinnä jalkavaimo, sivusuhde, jolle liikenee aikaa silloin kuin ykköskullan Alkoholin raaskii hetkeksi jättää. Haluaako oikeasti sen osan, jos ei ole pakko? Helpompaa on, jos ratkaisunsa tekee ennenkuin on sitonut itsensä asuntolainoilla ja lapsilla juoppoon.

Olen aika varma, että alkoholiriippuvaiselta ihmiseltä ei ikinä saa sellaista kommenttia, että “en luovu juomisesta ja ymmärrän, että sun elämää tämä rasittaa, en siis vaadi, enkä oleta että jatkat tätä suhdetta. Ehkä meidän elämäntyylit ei sovi yhteen, kiitos ja hei”. Yleisempää on kerjääminen ja painostaminen toista jatkamaan itselleen erittäin vahingollisessa ja raskaassa suhteessa. Juopolla on toivomansa säännöllinen seksielämä, ehkä kotitöiden tekijä ja pikamieselon rilluttelu kavereiden kanssa. Hänenlle kaikki on (nalkutusta lukuunottamatta) täydellistä. :smiley:

Minusta itsestään kannattaa pitää huoli, rakastaa itseään ja vaalia terveyttään ja keskittyä sellaisiin ihmissuhteisiin, joissa on hyvä olla; enemmän iloa kuin itkua. Helpommin sanottu kuin tehty. Olet itsekin tunnevammautunut jo lapsuudenperheessä ja tunkemalla tunkenut suhteisiin, joissa saan samaa traumaa kaivaa ja osaksseni juuri samaa kohtelua mihin totuin. Hoivaan ja autan, itse jään yksin, eikä mulla tai mun tarpeilla ja toiveilla ole väliä. :wink: Tai joo, nyt keski-iässä on tämä kelkka kääntynyt ja olen sisuuntunut hiukan ja alkanut pitää puoleni. Uskon, että kun oppii rakastamaan oikealla tavalla itseään, jatkossa ihmissuhteetkin on mukavampia ja järkevämpiä.

Voimia sinulle baarileski. Mulla humalainen säkki makasi enempi sohvalla sammuneena, mikä sinänsä oli hyväkin. Meillä ei ilmeissti pettämistä esiintynyt, kun tyyppi kännäsi kotona.

6

Palasin vielä lisäämään, että olen jonkinverran ex-puolisoni kanssa tekemisissä ja yhdessä ollessakin aikanaan asuimme välillä eri asunnoissa, mikä mahdollisti mulle jotain omaa rauhaa kuitenkin. Näin jälkeenpäin mietin, ettei meillä oikein ollut edes kauheasti mitään yhteistä. Ja kuten Rinaldallakin, mullakin oli sitä omaakin elämää eikä toisen juominen “pilannut” kaikkea.

Siltikin harmittelen, että hukkasin aikaa juuttumalla vääränlaiseen ihmiseen liian pitkäksi aikaa. Olen nyt tuntenut hänet 15v ja ensimmäinen alkoholisairaus iski hiljattain. Sekin on hyvä ottaa huomioon, että raskaalla ryyppäämisellä myös terveysongelmia on edessä… Itse haluaisintehdä kaikkiea, toinen on aina vetämätön, sairas ja haluaa vain juoda. Olisin minäkin oikeastaan halunnut jakaa asioita ja harrastuksia, että toinen olisi lähtenyt mukaan retkille luontoon ja tapahtumiin. Meillä jos lähtikin, naama oli nurinpäin koko ajan ja kiire pois. Päihderiippuvaisen kanssa usein jää jotenkin yksin. Nyt tämä ensimmäin sairaus ei sekään hänen mielestään ole juomisen syytä ja kuulemma pää ei kestä selvänä… :frowning: Mitään apua ei halua mielialaongelmiin, eikä viesti siitä, että kenties masennus-olo onkin liian juomisen syytä, tavoita häntä millään tasolla. Nykyään en liikaa mieti, miten hänen käy. Suomessa kuolee alkoholiin koko ajan ihmisiä, enkä voi sillekään mitään. Useimmalla on tai on ollut läheisiä, jotka ovat kaikin tavoin koittaneet heitä pelastaa ja “saada järkiinsä” tuloksetta. Helpompi on yrittää antaa se vapaus kullekin elää elämänsä miten itse haluaa.

Mutta jokaisen on itse mietittävä elämänsä suuntaa ja ongelmaisen lähelläkin voi koittaa keskittyä omiin harrastuksiin ja touhuihin. Ajatukset helposti kiertää sen toisen ongelmissa koko ajan ja itse masentuu. Jos onnistuu säilyttämään omia ystäviä ja harrastuksia, puolison juomisongelman merkitys vähenee kun aikatauluissa ja mielessäkin on muutakin. Helpompi sitten halutessan irtaantuakin, jos parisuhde ei ole ollut “koko elämä”.

7

Kiitos sinulle, pohdiskelija, näistä ajatuksistasi.

Tämä kolahti. Olen lueskellut aiheeseen liittyviä artikkeleita ja alan uskoa olevani jonkin tason läheisriippuvainen. Tuo lainaamani pätkä jotenkin tiivistää koko asian: tässä tosiaan kaipaisi alkoholistilta toivonkipinän sammutusta ja “lupaa” lähteä syvässä yhteisymmärryksessä, vaikka oikeasti lopullisen päätöksen taakka lepää vain omilla harteilla. Minua on helppo syyllistää ja koen olevani vastuussa paitsi itsestäni myös kaikesta muustakin. Töissäkin minun on vaikea hyvällä omallatunnolla kieltöytyä esimerkiksi ylimöäräisistä vuoroista, joita en haluaisi tehdä, koska tuuraajia on niin vaikea löytää. Mutta eihän sekään ole minun ongelmani, en ole paikan omistaja. Silti syyllistyn, yleensä jopa aivan oma-alotteisesti.

Olen samaa mieltä oman elämän vaalimisen tärkeydestä, ja olen tietoisesti pyrkinyt hankkimaan omaa tekemistä ja viettämään aikaa ystävieni seurassa. Tämä suhde ei onneksi ole koko elämäni, mutta edelleen valtava osa sitä. Tunnistan kuitenkin tuon mainitsemasi tunteen siitä, että alkoholiriippuvaisen kanssa jää helposti aika yksin. Erityisesti henkisellä tasolla. Aivan kuin välissämme olisi lasiseinä, jota en saa rikki.

Illalla katselimme miehen kanssa Netflixiä, kuten yleensä teemme. Pyysin höntä ottamaan haisevan nuuskan pois huulestaan, eikä edes siihen pyyntööni suostunut. Aikaisemmin lupasi olla nuuskaamatta minun seurassani,.mutta nyt jos sanon asiasta, niin siihenkin tulee vastauksena vain “älä viitti ny”. Nikotiini, alkoholi, tietokone- ja rahapelit - kerää koko sarja. Kun näitä kirjoittaa ylös, niin ihmettelen itsekin miksi olen näin usein itsensä epäviehättävään tilaan saattavan ihmisen kanssa. Ja sitten muistan taas kaiken sen hyvän, ja kierros alkaa alusta. Todella turhauttavaa itselleni, ja varmasti yhtö turhauttavaa ulkopuolisten lukea.

8

Huomenta!
En tiedä muista, mutta itse en pidä turhauttavina muiden kirjoituksia, enemmänkin mielenkiintoisena osoituksena, että alkoholinhuuruisissa parisuhteissa on kaikissa paljon samaa. Jos riippuvuutta ajattelee sairautena, ehkä taudin kulku vain on aina suunnilleen sama ja oireet. Ehkä myös vakka kantensa valitsee, eli jotenkin yhteen päätyy aina itsekeskeinen ongelmainen ja sitten “kiltti”, jolla on taipumusta asettaa muiden etu ja asiat omiensa edelle.
Jonnekin kirjoitinkin täällä Marianna Stolbowin kirjoista, koska mulle ne on olleet hyödyllisiä lukea. Itsestäni ainakin huomaan sen, että koska sain hyväksyntää lapsena suorittamisesta, kiltteydestä, muiden hoivaamisesta, olen aikuisenakin rakastuessani alkanut “tarjoilla” tätä kumppaneilleni… Viereen jää sitten se vetelys, joka haluaa tulla hoivatuksi. Se jolla on omat traumansa ja vaille jäämisensä ja joka mieluusti haluaa puolison lisäksi jonkinmoisen äidin hoitelemaan asioita. Olisiko mun luo hakeutunut/jäänyt mies, joka kantaa itsensä? Eihän kai henkisesti tasapainoinen ihminen halua aikuisena “äitiä”, vaan hoitaa mieluusti omat asiansa itse. Mulla on ystävyyssuhteissa ollut sama; tungen itseni kuuntelijaksi tai ainakin annan vanhvoja signaaleja, että on ok jatkuvasti avautua pelkästään huolista ja pyrin sitten niissä auttamaankin.

Olen nyt ymmärtänyt sen, että kun muutan toimintaani ja itseäni, mulle ehkä syntyy tasapainoisempia ihmissuhteita, joissa on vastavuoroisuuttakin enemmän. Mutta tosiaankin tähän on ollut pitkä matka. Oma äitini on syyllistämisen mestari ja elänyt elämänsä marttyyrimaisesti itseään uhraten ja siitä muita syyllistäen ja mitätöiden. Mun toipuminen alkoi ja elämä on mennyt paljon parempaan suuntaan, kun otin asian puheeksi ja kun muutosta ei tapahtunut, olen käytännössä katkaissut välini häneen.
Minusta hyvä merkki siitä, että ongelmia on, on se, jos jonkun ihmisen seurassa tai jossain paikassa on lähes aina suunnattoman paha olla ja mieliala laskee. Sitten voi miettiä, onko vika toisessa, itsessä, molemmissa vaiko vaan siinä, ettei nämä kaksi ihmistä sovi yhteen persoonaltaan ja vetää sitten omat johtopäätöksensä, varsinkin jos puheeksiottaminen ei johda mihinkään.

Jos tykkäät lukea, mun viimeisin löytö on tämä:
Vihainen nainen- Hyvä, paha aggressio. Tekijät Heli Pruuki ja Terhi Ketola-Huttunen

Oman vihansa voi valjastaa palvelemaan hyvääkin ja voimaksi tehdä muutoksia. Mielenkiintoista on myös, miten eri tavoin miehen ja naisen aggressioon on suhtauduttu. Naisen avoimelle aggressiolle ei ole ollut sijaa ja usein se sitten kääntyy joko itseen (vaikka syömishäiriöinä) tai ilmenee peitellymmillä tavoilla.

Minusta on hyvä, että aloit kirjoitella tänne. Ajatukset saattaa selkiintyä ja löydät itsellesi sopivat ratkaisut. Ongelmaisen ihmisen lähellä helposti käy niin, että fokus onkin koko ajan siinä toisessa ja olo helpottuu, kun saa sen edes osin käännettyä itseensä. Mitä minä haluan, miten mua saa kohdella, miten minä voin… Helposti homma menee siihen että ongelmaisen tekemiset ja mielentila vaikuttaa kaikkeen ja itse ei ole enää jotenkin aktiivinen toimija vaan pelkästään reagoi toisen tekemisiin. Joko siivoaa sotkuja, vaihtaa suunnitelmia toisen mukaan, itkee pettymystään jne. Usein kestää aika kauan,että ymmärtää toisen muuttaminen tai saaminen muuttumaan on turhaa. Onko siihen oikeuttakaan lopulta? Jos hankkii kissan, yrittääkö sitä huutamalla muuttaa koiraksi? Helpompaa hankkia se koira suoraan. Eihän sitä itsekään halua olla aihio, muovailuvahaa, josta joku alkaa väkertää mieleistään… Eikä siihenkään muuten kannata suostua! (Onhan näitäkin esimerkkejä kuinka varakkaampi mies muokkaa ihan konkreettisesti nuorempaa naista kauneusleikkauksin ym.)

Itseään on helpompi kehittää ja toimintaansa muuttaa, jos siihen löytää motivaatiota. Ehkä elämä muuttuu paremmaksi ja lähipiiriin tarttuu sitten itselle sopivampia ihmisiä. Tai ainakin oppii elämään hankalien ilmiöiden keskellä uhraamatta itseään. Mulla se on ollut suht hidasta, mutta eteenpäin on menty. :wink:

Elämä on tässä ja nyt, yritetään saada jokaisen päivään jotain mukavaa, edes pientä! Elämistä ei kannata jättää eläkepäiviin tai siihen “sitkun” puoliso on raitistunut…

9

Nyt en vaan kestä enää. Olen ollut viikko- ellen kuukausikaupalla todella stressaantunut omiin opiskeluihin ja työprojekteihin liittyvien, lähes absurdienkin tapahtumaketjujen vuoksi. Joka päivä on tullut jokin uusi käänne, jossa minun niskaani kaatuu lisää huolehdittavaa ja selvitettävää ennen hyvää vauhtia lähestyviä deadlineja. Lisäksi lähipiirissä on ollut myös kaikenlaista harmia. Stressi on mennyt niin pitkälle, että olen viime viikkoina kärsinyt rankoista fyysisistä oireista (vatsakivut, pahoinvointi, huimaus) ja jopa saanut muutaman ahdistuskohtauksen, joiden aikana pelkään kuolevani.

Ja tänään (no, eilen) rakas alkoholistini päätti hämmentää soppaa vielä lisää. Olimme puhuneet menevämme yhdessä saunaan hönen iltavuoronsa jälkeen. Puoli tuntia ennen vuoron loppumista hän soitti minulle, että töissä on ollut aivan karmea päivä ja että “tarvii pari kaljaa” työkavereiden seurassa. Lupasi kuitenkin tulla ajoissa ja hyvässä kunnossa kotiin.

Kolisteli kotiin kuusi tuntia myöhemmin aamuyöstä aivan ympäripäissöön, vaikka itse oli sitä mieltä, että kyseessä oli sivistynyt punaviinihumala. Oli sitten vielä kotimatkalla poikennut yksin lähiräkäläämme ottamaan joltain juopolta turpaan. Huuli on auki, nenä mustana ja silmälasit rikki. Olisi halunnut vain mennä nukkumaan, mutta vein hänet itse puoliväkisin taksilla ensiapuun. Sanoi pärjäävänsä perille itse, mutta sitä en uskonut kun hädin tuskin pystyi seisomaan suorassa. Perillä selvisi ettei hänellä olisi edes ollut tarpeeksi rahaa taksiin, joten minä maksoin. Yritti kovasti veistellä vitsiä koko jutusta, mutta sattuneesta syystä ei naurattanut.

Hän jäi sairaalaan odottamaan tikkausvuoroaan, olen itse jo takaisin kotona. Ja nyt mietin, millä tavalla pyydän häntä hakeutumaan hoitoon myöhemmin iltapäivällä, kun hänkin on kotona ja puhumme tästä.

Tämä ei vain voi enää jatkua näin. En voi jäädä katselemaan vierestä ja mahdollistamaan tällaista, eikä voi olla niin, että oma parisuhteeni tuo lisästressiä elämääni, kun asian pitäisi olla juuri päinvastoin. Ei tietenkään ole hänen vikansa, että joku käy päälle, mutta tätä(kään) ei olisi tapahtunut, jos juominen pysyisi kontrollissa. Eikä ole ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, kun tavalla tai toisella loukkaa itsensä ryyppyillan päätteeksi.

Jos mies ei lähde hoitoon, en vain voi jäädä tähän. Minulla on jo valmiiksi miljoona asiaa hoidettavana ennen ensi viikonloppua, enkä tiedä miten ihmeessä lisään erojärjestelyt vielä listaan. Mutta tästä ei ole enää muuta ulospääsyä, jos ja kun mies ei suostu ottamaan ammattiapua vastaan.

En itse asiassa tiedä, miten tästä on mahdollista selviytyä. Meidän kummankaan. Onneksi minulla on perhe ja muutama hyvä ystävä, joiden tukeen voi luottaa. He vain eivät edes asu samassa kaupungissa. Pelkään myös miten miehelle vielä käy, kun ero vie maton alta.

10

Huomenta. Minä nyt olen innostunut tuosta “assertiivisista oikeuksista” listaan jonka olen joskus saanut jostain luennolta. Lähde siihen on kehitystaito.com/assertiivisuus.htm 21.9.2005.
Sitä kun luen niin virkistän muistiani siitä mihin minulla on elämässä oikeus. Oikeastaan se on ollut minulla huoneentaulunakin, ihan sen takia, että kun siihen katson en unohda omia oikeuksiani/velvollisuuksiani ja mene liikaa toisen ongelmiin.
Hyvää päivän jatkoa!

11

Erohan tästä tuli. Aivan pohjaton suru sydämessä, kun kaikki hyvä valuu näin turhan asian takia viemäriin. Eikä rakkaus ole hävinnyt, sietokykyni raja vain tuli vastaan.

Mies ei oikein tunnu edes uskovan, että olen tosissani. Tuntuu edelleen ajattelevan, että tämä on vain uusi riita, jonka voi sitten huomenna puhumalla korjata. Mutta puhetta meillä on ollut riittämiin, ei tämä puhumalla enää muuksi muutu. Ja koskaan ennen ei olla oikeasti sanottu, että erotaan sitten. Mies ei ole varmaan edes maininnut tästä kenellekään koko päivänä, kun odottaa minun leppyvän ja unohtavan. Mitähän sitten sanoo, kun on aika mennä nukkumaan ja pyydän häntä jäämään toiseen huoneeseen.

Toki toivon, että kaikesta huolimatta puhumme vielä asiat läpi ja toivottavasti kykenemme hoitamaan järjestelyt hyvissä väleissä. Vaikea kyllä pysyä päätöksessäni tiukkana, kun asutaan saman katon alla.

P.s. Anteeksi, kun en tässä hädässä osaa vastata kommentteihinne, pohdiskelija ja sinisilmä. Olen kyllä lukenut ne ja samaistun moneen asiaan.