Mitäs se semmoinen on, nöyryys?
Itse ajattelen (ja moni muukin), että nöyryyden vastakohta on ylpeys
Isossa Kirjassa sanotaan, että AA:n kaikkien askelten tarkoituksena on nöyryyden lisääminen, nöyryys on arvo itsessään.
Haluaisinkin viritellä keskustelua siitä, mitä liiallinen ylpeys saa aikaan. Mitä haittaa ylpeydestä on itselleni ja läheisilleni?
Omalla kohdallani olen havainnut että ylpeys on este jo ensimmäisen askeleen edessä. Ylpeys estää myöntämästä voimattomuutta.
Ylpeys on myös minun ja korkeamman voiman välissä. On vaikea myöntää että on olemassa joku, joka on minua korkeampi.
Samainen ylpeys estää suorittamasta rehellistä itsetutkiskelua, koska en halua/pysty myöntämään heikkouksiani edes itselleni, saati puhua niistä toisille jne.
Ylpeys saa minut vaatimaan. Minua ja mielipiteitäni pitää kunnioittaa. Jos joku on kanssani eri mieltä, se on mielestäni henkilöhohtainen loukkaus minua kohtaan ja hyökkään tai puolustaudun.
Vaadin myös elämältä; olen ansainnut paremman työn, suuremman palkan, hienomman talon, paremman auton jne.
Uskon että aidosti nöyrä ihminen ei juurikaan riitaannu muiden kanssa, vaan on helposti lähestyttävä ja ystävällinen, vaikka muut olisivatkin erimieltä tai haluaisivat toimia eri tavoin. Nöyrä ihminen ei koe ympäristöään uhkana.
Uskon, että ylpeys on suurin ongelma raittiuden tiellä alusta loppuun saakka. Ylpeys estää alkuun pääsyn päihteettömässä elämässä sekä pääsyn todelliselle tielle kohti tunne-elämän raittiutta, sisäistä eheyttä, todellista rehellisyyttä itselle.
Ylpeys on kohdallani myös kiitollisen mielen tiellä.
Kun mietin toimintani perimmäistä tarkoitusta, huomaan varsin usein sen olevan jotain muuta kuin pyyteetön auttamisen halua, joka kai pitäisi olla nöyrän ja kiitollisen (toipuneen) ihmisen päämäärä.
Nöyryyttä on mielestäni positiivista ja negatiivista sorttia, aivan kuten ylpeyttäkin. Koska rajanveto on hankalaa ja yksilöllistä, totean vain että raittiina elämisen kannalta on mielestäni hyvä asia, jos ihminen pyrkii olemaan rehellinen.
–kh
Ylenkatsetta, suvaitsemattomuutta, kielteisyyttä, negatiivisuutta, halua pysyttäytyä entisessä/sissä ongelmissa…
Onko meillä varaa enää kaikkeen siihen mitä liialliset tai ylenpalttiset jutut tuo tullessaan, olivat ne mitä tahansa?
Kyllä mä ajattelen et näin on. Kunnioittaa on ehkä hiukan voimakas sana, sanoisin ennemmin et ottaa huomioon.
Kahvilla oli aika hyvä argumentti.
Nöyryys on yksnkertaisuudessaan tosiasioiden tunnustamista. Elämistä itselleen rehellistä elämää. On kovin inhimillistä, että pyrimme rakentamaan itsellemme julkikuvaa. Jos tuo julkikuva on kovin paljon eri, kuin todellisuus, joudumme siitä kärsimään. Jos alamme itsekin uskoa tuohon julkikuvaan, joudumme kärsimään paljon. Itsensä vähättely ei ole nöyryyttä sen kummemmin, kuin itsensä ylentäminenkään.
Omalla palstalla jo tähän jotain sanoinkin. Vaikka Mies Metsän Reunasta näkikin asian hieman eri tavalla, uskalllan olla samaa mieltä itseni kanssa edelleenkin. Pyyteetön hyvyys on tietynlainen itsepetos ja illluusio. Kun nöyryys on rehellisyyttä totuuden edessä, on hyvä tunnistaa itsessään tämäkin näkökulma.
Tuo Buddhalaisuuden ydin;
“Buddhalaisuudessa ei ole synnin käsitettä eikä siten ole hyvää tai pahaa toimintaa. Toiminta on sen sijaan taitavaa tai taitamatonta. Taitava toiminta vie pois kärsimyksestä kohti vapautumista, kun taas taitamaton toiminta lisää kärsimystä.”
“Taitavuus” on tavalla tai toisella tavoitteellista elämää. Kun tavoittelen taitavuutta, saan itsellni vastineeksi vähemmän kärsimystä. Sellaisessa elämäntavassa “toimin niinkuin oikein on” ja saan itselleni “sen mitä minulle on tarkoitettu”.
Buddhalaisuuden toinen ohje - Tulee pidättyä ottamasta mitään mitä ei ole vapaaehtoisesti annettu, on sananmuodoltaan kauniisti muotoiltu.Tämä ei tarkoita pelkästään tavaraa tai rahaa, vaan esimerkiksi toisten herkkäuskoisuutta tai vieraanvaraisuutta ei tulisi käyttää hyväksi.
Pohjimmiltaan oma itsekkyys on kuitenkin syytä hyväksyä, se on sitä nöyryyttä.
Loppujen lopuksi toimin ehkä ylevästi, mutta vain saadakseni sitä, mitä minulle on tarkoitettu. Jos vain olen riittävän ylevä, oma osani on oleva runsas - jopa runsaampi, kuin mitä välttämättä tarvitsen - enkä tällä tarkoita mitään tuonpuoleisia.
Vaikken buddhalaisuudesta piittaa voinkin tätä lausetta hieman pyöritellä mielessä näin alkoholistilapsen näkökulmasta.
Aika hankalan heitit. Ajattelen, että ylpeys ja nöyryys eivät ole toistensa vastinpareja, mutta kavereita kyllä. Tyhmän ylpeyttä esim. on olla myöntämättä itselleen ja ympäristölleen vahingollista toimintamallia, tervettä ylpeyttä on seistä tarvittaessa itsensä ja näkökantojensa takana. Nöyryys taas on taitoa erottaa nuo kaksi toisistaan.
Tämä kuitenkin on mielestäni ‘tulkittua buddhalaisuutta’ eli siirretty länsimaiseen ympäristöön, meidän maailmaamme. En vastusta näkemystäsi, mutta ‘taitava toiminta’ on toisenlaista buddhalaisessa elinympäristössä - siellä munkit ovat korkeasti arvostettuja, kuuluvat jokapäiväiseen elämään ja he antavat toisille ihmisille ‘mahdollisuuden toimia taitavasti’. Koska munkit ovat luopuneet kaikesta maallisesta, yhteisö vastaa heidän tarpeisiinsa ja mm. ruokkii heidät.
Buddhalaisessa ympäristössä siis kuuluu tehdä oikeita asioita, toimia oikein. Se vie lähemmäksi valaistumista. Omassa länsimaisessa elämässäni ajattelen, että jos teen oikeita asioita ja toimin oikein, minulle todennäköisyyden mukaan tapahtuu myös oikeita asioita 
Mutta minun pitää ‘vartioida ajatuksiani’ ja olla tinkimättömän rehellinen, sillä vain ‘puhtaat ja vilpittömät’ ajatukset ja teot vievät kohti oikeita asioita.
Joo, minua, kuten monia alkoholisteja, on vaivannut narsistisen itsekekseinen ylpeys, josta olen pyrkinyt eroon ja halunnut korvata ylpeyden kiitollisuudella. On totta, että pääsääntöisesti haluan muuttaa ajatus ja toimintamallini oman itseni takia.
Nöyryys on mielestäni keino parantaa omaa elämänlaatua, osin itsekästä siis. Uskon kuitenkin, että nöyrän minun kanssa läheistenkin on mukavampi elää.
Olen useammankin kerran ollut riitatilanteessa, jossa nöyrtyminen, sovinnon teko ja anteeksipyyntö on johtanut alunperin odotettua ja toivottua mieleisempään lopputulokseen. Vaikka olen alunperin ollut oikeassa olen päässyt päämäärääni paremmin nöyryydellä kuin ylpeällä omasta kannasta kiinni pitämisellä -tästäkin on kokemusta…
Kun koen aiheettoman (tai aiheellisen) hyökkäyksen mutta onnistun kuitenkin hillitsemään ylpeyteni enkä lähde riitelemään, oloni on jälkeenpäin parempi.
Toisinsanoen muiden väärät teot ja sanat eivät oikeuta minua toimimaan väärin.
Raittiuteni alkutaipaleella tietyt mielipiteet ja asenteet esim. ryhmissä, (ne tyhmät siis) vituttivat minua niin, että jouduin niitä vielä kotonakin pohtimaan miten saan tyhmät ihmiset ymmärtämään miten asia oikein on. Ilmaisin itseäni usein provosoiden ja hyökkäävästi. Metsä vastasi kuten huudettiin ja lopputulos oli se paska fiilis pitkään jälkeenpäin.
Minä -kuten useimmiat ihmiset- peilaan asioita omien kokemusteni kautta. Ihmiset, jotka ovat olleet nöyristeleviä lähestyvät nöyryyttä varmaankin eri tavalla.
Mielenkiintoinen ajatus pyrkiä olemaan tietoisesti nöyrä. Meneekö nöyristelyn ja jeesustelun puolelle? Jos auttaa muita omaa nöyryyttään ja hyvyttään, eihän se ole pyyteetöntä. Immeinen saa siitä sen olon että on nöyrä ja hyvä.
Ei raittius enkeliksi tee.Ja auttamisen halulla on aina itsekkäät lähtökohdat.
Olipa kerran autokoulun opettaja jolla oli taipumus ottaa liikaa ja ajaa humalassa. Opettaja uskoi omaavansa loistavat ajotaidot. Mielensä sopukoissa hän ymmärsi että humalassa ajaminen kertoo isommasta ongelmasta ja niinpä hän päätti liittyä anonyymien rattijuoppojen nettiyhteisöön.Aikansa vatvottuaan ajo-opettaja päätyi siihen tulokseen ettei hänellä ole ongelmaa. Hänhän ajaa humalassa vain silloin tällöin eikä ollut koskaa liian humalassa.Koska hänellä oli mielestään pyyteetön auttamisen halu, hän ryhtyi valistamaan keskustelupalstalla muita anonyymejä rattijuoppoja humalassa ajamisen vaaroista. Kun muut keskustelijat eivät ymmärtäneet hänen pyyteetöntä halua auttaa,opettaja hermostui kovasti. Kiittämättömät, ajo-ongelmaiset ihmisrauniot. Olivat kai kateellisia kun hän pystyi ajamaan autoa pienessä sievässä.
Tietysti on parempi yrittää olla hyvä kuin ilkeä kuspää. On hyvä alku aidon nöyryyden tiellä että pystyy myöntämään ongelmansa. Kun tajuaa oman tilansa voi jopa oppia ymmärtämään muita samassa tilassa olevia.se kai tekee vertaistuesta hyvän apuvälineen. Kukaan vertainen ei alenna tai ylennä itseään vaan puhuu samaa kieltä.
Auttamista voi koettaa myös harjoitella, esim. tehdä salaa jollekin jotakin mitä tietää hänen tai heidän tarvitsevan. Tuleeko siten enkeliksi? En usko, mutta ehkä siten löytää jotain itsestään, miksi auttaa tai olla auttamatta.
Mun mielestä nöyryydestä ei voi puhua ottamatta huomioon, että nöyryys ja nöyristely on kaksi eri asiaa.
Nöyryys on aitoa ja tulee ihmisen sisältä -ja siihen voi kyllä tietoisesti pyrkiä- nöyristely taas on ulkoisia tekoja, joiden päämäärä on korottaa itseään. Se on monesti meidän alkoholistien vaimojen laji, itsensä korottaminen alistumalla.
Samanlainen sanapari on usko ja uskonto; usko on ihmisen sisällä ja aitoa, uskonto on raamit, jotka on muita ihmisiä varten ja joista voi pitää kiini ilman pienintäkään sisäistä sydämen uskoa.
Usko ja nöyryys on hyviä, uwskonnollisuus ja nöyristely pahoja. (paitsi että nöyristely on aina paha, uskonnollisella kai voi oikeastikin olla uskoa mukana touhussaan, kuitenkin olen taipuvainen kallistumaan sille kannalle, että aidosti uskova ei kovin vahvaa uskonnollisuutta suojakseen tarvitse).
Mä en ymmärrä, millätavalla tuo on tulkittua budhalaisuutta? Tuohan on selkeä elämänfilosofia, joka löytyy myös kristillisestä perinteestä: kohdelkaa muita, kuten haluaisitte itseänne kohdeltavan.
Budhalainen filosofia vain on armollisempaa, tosiaan ei ole syntiä eikä jumalaa, vaan pyrkimys taitavaan toimintaan ja tuota filosofiaa voi toteuttaa kuka hyvänsä missä hyvänsä yhteiskunnassa. Jostain syystä se on paljon helpompaa kun taistella isojen “ÄLÄ” listojen kanssa. Ihmisellä kuitenkin on sisällä käsitys oikeasta ja väärästä, siitä mikä on taitavaa ja mikä taitamatonta, joten oman sisimpänsä kuuntelu riittää. Se rehellisyys itselle. Ei tarvita uskonnon tuomia raameja, selkeä ohje pyrkimyksestä taitavaan toimintaan mielenrauhan saavuttamiseksi riittää hyvään elämään.
Kiitokset kommentistasi. Hieman emmin, olenko asian suhteen eksyksissä, mutta sanasi rohkaisevat minua ajattelemaan eteenpäin.
Tulkintaapa tietenkin. Onko mitään muuta ymmärrystä olemassakaan, kuin tulkinta? Ymmärtääkö se Buddhalainen munkki nuo ajatukset sen paremmin tai huonommin, kuin minäkään? Tuskin sillä on merkitystä ainakaan minulle. Ja tuota munkkia en aio lähteä opettamaan. Tapaaminen toki voisi muutoin kiinnostaa, mutta ei ole juuri nyt ajankohtaista.
Mitä siitä sitten seuraisi, jos oman uskomma kohdalla käyttäisimme synti sanaa taitamattomuuden synonyyminä? Molemmissa uskonnoissa valehtelua ja huorintekoa pdetään taitamattomuuden merkkeinä. Muuttuuko se sinällään miksikään, jos se puetaan ÄLÄ-muotoon. Buddhalaista voi aivan yhtä paljon pelottaa syntymä seuraavassa elämässä käärmeen muotoon, kuin koti-uskovaista helvettin joutuminen. Juuri tämän takia olen utelias muita uskontoja kohtaan. Tuolla käärmeeksi uudelleensyntymisellä minua ei ole lapsena peloteltu. Jotenkin osaan suhtautua asiaan tyynemmin, kuin omaan uskoomme liittyvään musta-valkoisuuteen.
Toisaalta - voisihan se ihan kotimaassakin olla hyvä, jos papeilta lakkautettaisiin kuukausipalkka. Tulisipahan ainakin uskon aitous ja puhtaus koeteltua sillä, riittääkö se pitämään papin ravittuna.
ÄLÄ- toimii paremmin vallankäytön välineenä kun ystävällinen kehoitus taitaviin tekoihin 
Budhalainen munkki on muuten varsin usein ihan “tavallinen” mies, joka vaan viettää jonkin aikaa luostarissa -alueelliset erot on tosin suuria. Jokainen muslimi haluaa matkata Mekkaan kerran elämässään, jokainen budhalainen mies haluaa elää jonkin aikaa munkkina.Ja se budhalainen munkki haluaa puhua filosofiastaan muille ja myös kuunnella, budhalaisuushan perustuu juuri siihen, jaetaan tietoa sanallisesti, koitetaan syventää omaa ymmärrystä filosofoimalla ja meditoimalla.
Eikös sana nöyryys ole sanakirjan mukaan “oppimiskykyä ja totuudelle avointa mieltä”, tuo on käsittääkseni myös budhalaisen elämänfilosofian avain.
Tuohan on oiva ajatus. Jos Suomessakin papin virka olisi määräaikainen. Hieman samaan tapaan, kuin asepalvelus. Joutuisi jokainen hetkeksi pysähtymään ja pohtimaan mitä saarnassaan sanoisi.
My bad - ilmaisin itseäni huonosti ja yritin vieläpä olla pikkunokkela Siinä ei käy hyvin…Köh. Siggekin oli eksyä polulta!
Tarkoitin sitä, että buddhalaisuus on toisenlaista omassa elinympäristössään, koska se on buddhalainen elinympäristö ja siis toisenlainen kuin länsimainen Dalai Lama sanoo usein, ettei länsimaalaisten pitäisi yrittää omaksua buddhalaisuutta vaan ‘jalostaa’ omia uskontojaan omassa (kulttuuri- ja)elinympäristössään. Buddhalaiset polut ja ajatukset sinänsä ovat minullekin tärkeitä ja antavat paljon sielun- ja mielenruokaa.
Täytyy varmaan itsekin alkaa perehtymään vanhoihin uskontoihin ja elämänoppeihin, kun aina noista budhalaisistakin pamlataan. Aikaa se vaan vaatii, mutta sitähän meillä on päivä kerrallaan, jep.
Liekö polulta eksyminen kovin vaarallista. Valmiiksi tallatuilta poluilta on jo rikkaudet korjattu talteen. En toki vieläkään ymmärrä mitä ajat takaa 
Liekö nämä asiat minulle liian vaikeita vai liian yksinkertaisia. Tarkoittaneeko Dalai Lama sitä, että Buddhalaisten poluilla voi joutua aivan samalla lailla eksyksiin, kuin kristittyjenkin poluilla. Kristittyjen poluilla saatana kääntelee suuntaviittoja, mutta Buddhalaisten poluilla ne ovat vain taitamattomasti pystytettyjä.
1 Mooseksen kirjan luvussa 14 on mielenkiintoinen kuvaus hahmosta nimeltä Melkisedek (1 Moos.14:17-20). Tämä pääsi kirjoihin ja kansiin ensimmäisenä pappina. Tästä Melkisedekistä kerrotaan vain, että hän antoi ruokaa nälkäisella matkamiehelle ja sai siitä runsaan kiitoksen. Raamatussa tällainen pappeus ylennetään esikuvaksi Jeesuksellekin. Ne, jotka vieläkin odottavat oikean Jeesuksen syntymää odottavat nimenomaan Melkisedekin vertaista pappia. Jeesukseen uskovathan ovat sitä mieltä, että Jeesus oli Melkesedekin veroinen.
Tästä voisi tehdä sellaisen hengellisen päätelmän, että ruuan antaminen nälkäiselle on jotenkin ylevää. Ehkäpä Buddhalaiset ovat oivaltaneet saman asian vieläkin syvällisemmin. Ruuan vastaanottaminen nälkäiseltä on vieläkin ylevämpää. Antaahan se köyhällekin mahdollisuuden kokea ylemmyyden tunnetta.