Mitä tuo asia tarkoittaa? Onko niin että nöyryys kiivastuttaa monet ihmiset? Jotkut se saa takajajoilleen ja toiset saa vaahto suupielestä valuen paasaamaan että minäpäs se tiedän nöyryydestä kaiken ja kuunteppas niin kerron sinullekin!
Mutta mitä se oikeasti tarkoittaa?
Minä olen alkanut avautumaan sille tosiseikalle, että se on ehdottomasti hyve. Varmaankin yksi suurimpia hyveitä joita ihmisen elämässä voi olla. Nöyryyden voi käsitteenä kuitenkin ymmärtää niin kovasti väärin. Kun se ei tarkoita sitä nöyristelyä joka saa ihmisen matelemaan toisten edessä.
Joskus tämmöinen toteamus on tullut suustani ulos että nöyrä ihminen tuntee oman arvonsa, mutta nöyristelevä ihminen ei sitä tee. Ja tässä on se tosi iso ero. Kun ihmisessä on nöyryyttä hän ikään kuin kulkee samalla silmäkorkeudella toisten ihmisten kanssa, eikä ole enää ylä- tai alapuolella. Nöyrän ihmisen ei tarvitse esittää mitään muuta kuin oikeasti on ja hän kykenee myöntämään itselleen tosiasiat joka johtaa omanlaiseensa vapauteen. Hänen ei myöskään tarvitse enää kilpailla toisten kanssa ja todistella oman olemassaolonsa oikeutusta kenellekään. Poikkeavia näkemyksiä saa esittää ja tämä on vain ehdotus asiasta.
Se että miten se tässä elävässä elämässä toteutuu tämä nöyryys on tärkeämpää kuin se että osaanko selittää sen asian jotenkin juurta jaksain puhki.
Terve nöyryys saa myös minussa olevan egon ja itsekeskeisyyden siirtymään sivuun. Sen hyväksymistä että tässä elämässä ei ole kyse siitä mieleni luomasta “minusta”, joka on siis vain tosissaan ihmismielen luomaa harhaa. Me ollaan kaikki täällä yhdessä.
Nöyryys onkin itselleen rehellisenä olemista ja itsensä pettämisen lopettamista?
Ja nöyryys lisää ihmisten keskinäistä hyvinvointia? Ja paras keino saada tietää että ihmisessä ei ole nöyryyttä jos hän itse kertoo sinulle kuinka nöyrä hän on? Onko tämä ihan hakoteillä?
Samaa mieltä Ikzun kanssa
Itse jo tunnistan itsessäni vielä tuon egon pullistelun,tarpeen olla oikeassa,ja paasata omaa totuuttani.
Se että tunnistaa omat virheensä vaikkei vielä onnistukaan täysin korjaamaan,on jo kuitenkin parempi kuin aika jolloin ei vielä edes tunnistanut /tunnustanut.
Lause:Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi,ehkä auttaa tässä opettelussa.
Näin olen alkanut huomaamaan, että elämän on minuakin pitänyt siihen koulia. Niinä raittiuden ensimmäisinä vuosina ei minulla ollut nöyryydestä mitään tietoakaan. Olin omavoimainen eli yhtä kuin yksinäinen ja pelokas. Kyllä minä itse tämän elämän selätän! Ei se vain taidakkaan mennä näin.
Omasta tilastanihan tuo avauspostaus hyvin pitkälti kertoo. Se nöyryys oli vastenmielinen käsite. Varmaan siksi että siinä olisi juuri pitänyt alkaa oikeasti rehelliseksi itselleen. Nyt se on kuitenkin vähän tainnut ruveta avautumaan, että miksi se on tärkeää ja mitäs se nyt ihan oikeasti tarkoittaakaan. En kai vain sitten niinä ensimmäisinä vuosina ollut vielä vain valmis tai kypsä siihen.
Nöyryys on tosiasioiden tunnustamista. Ovesta ei kuulu mennä sisään kynnyksen yli ryömien, eikä myöskään kamanoita kolistellen. Kynnyksen yli ryömiminen on nöyristelyä ja kamanoiden kolistelu leuhkuutta. Aika usein päihdeongelmainen suojautuu jonkinlaisen kovapintaisen ylpeyden taakse. Pitäisi selvitä omin voimin, eikä apua uskalleta pyytää. Hyvä niin, jos omat voimat riittävät. Jos ei omat voimat riitä, niin siinä onkin opettelemista, kun koettaa apuja pyytää ja apuja ottaa vastaan.
Nöyryys on tosiasioiden tunnustamista. On se mullakin ollut kova paikka mennä pitkästä raittiudesta uudemman kerran pudonneena takaisin ryhmään. - Kyllä mä pitkään taistelin sen asian kanssa itsekseni, hävetti, vitutti jne. No nehän oli vain mun omia olotilojani! Onneksi pääsin vielä takaisin!
Nöyryys. Nöyrästi tunnustan olleeni jo 10 päivää raittiina ja harkitsen AA:ssa käyntiä, vaikka itsestä puhuminen ei ole mukavin olotila, vaikka täällä palstalla voikin kirjoittaa vapautuneesti.
Mutta entäpä jos nöyryydestä tulee ylpeilyn aihe? “Katsokaapa kuinka nöyrä MINÄ olen!”. Onko se sitten enää nöyryyttä laisinkaan?
Joku muinainen ajattelija arveli, ettei ihminen voi olla tietoisesti nöyrä, sillä jos ihminen tiedostaa nöyryytensä, hän tulee siitä vääjäämättä hieman ylpeäksi, jolloin se ei enää nöyryyttä olekaan.
On kuitenkin paljon asioita, joista oikeasti vapauttavasti voi puhua vain kasvotusten ja kahdenkesken samoja kokeneen ihmisen tai ammattiauttajan kanssa. Esimerkkinä vaikkapa ylikorostunut seksuaalivietti tai jotkin itsekkyyden, vihan, ahneuden, kateuden tai välinpitämättömyyden ja hylkäämisen ilmenemismuodot lähipiirin kanssa.
Joku täällä on aiemmin todennut, että mukavat ratkaisut eivät aina tuo mukavia tuloksia.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Oppimiskykyä ja etenkin oppimishalua arvelen ja toivon itselläni riittävän, päivieni hamaan päätökseen asti. Tai ainakin siihen asti, kun pörröinen pääni pystyy tietoa vastaanottamaan ja sitä käsittelemään.
Nöyräksi en lähde itseäni kuitenkaan luokittelemaan, koska kuten sanottua, siihen sisältyy suuri nöyryydellä ylpeilyn riski. Jos olen nöyrä, olen sitä mieluummin tietämättäni, saati ääneen julistamatta.
Ylpeäksi on jotenkin rehellisemmän tuntuista itsensä nimetä, ja ylpeyttäkin on myönteistä. Eli jos nöyryys ei ole sama asia kuin nöyristely, myöskään ylpeys ei ole sama asia kuin ylpeily.
Myönteinen ylpeys olkoon jotain samaa kuin itsekunnioitus, ja omanarvontunto.
Nöyrä ihminen tunnustaa olevansa oman elämänsä päähenkilö, mutta ymmärtää, ettei ole maailmankaikkeuden tai edes Yli-Kiimingin keskipiste eikä näe tarvetta pyrkiäkään sellaiseksi.
Kaiken kaikkiaan nöyryyden ympärille tuntuu nivoutuvan se että kykenee olemaan rehellinen itselleen.
Tässä tulee aika vakuuttuneeksi siitä että terve nöyryys on kaiken hyvinvoinnin kivijalka. Se liittyy hyvin olennaisesti semmoiseen sisäiseen arvokkuuden kokemiseen, jota ei tarvi ostaa mitenkään ulkoa päin. Silloin ihmisellä on varaa nähdä sama arvokkuus toisissa ihmisissä ja se oma arvokkuuden kokemus heijastuu takaisin itseensä ikään kuin siitä, miten kohtelee muita ihmisiä.
Mutta nyt tulee kysymys. Voiko ihminen ruveta nöyräksi vain päättämällä että nyt rupean olemaan nöyrä? Toimiiko se ollenkaan sillä tavalla? Meneekö se juuri sillä tavalla vain nöyristelyksi? Vai onko elämä se joka opettaa ennemminkin siihen nöyryyteen?
Joillain ihmisillähän on terve nöyryys imetään jo lapsuudessa, mutta sitten on koko joukko meitä muita joiden tarvii ensin vähän kolhiintua.
[/size]