Ei kipua, ei voittoa. Niinhän se taitaa olla. Helppoa tästä ei tule, sen tiedän. Mutta ehkä minua odottaa sellainen voitto, jonka vuoksi olen valmis kärsimään kipua ja jota kohti tässä lähdetään nyt pienin askelin tarpomaan.
Olen lueskellut Plinkkiä enemmän ja vähemmän säännöllisesti muutaman viime vuoden ajan. Muutama vuosi sitten olin aivan kypsä tämän juomisen kanssa, mutta vähentämis- ja lopettamisyrityksistä huolimatta mikään ei muuttunut. Nyt koen olevan se hetki, jolloin minun juomiseni on juotu. Viime viikon la join viimeksi, eli 8 päivä nyt juomatta. Olen aina tykännyt kirjoittamisesta, joten koitan olisiko siitä apua myös tässä, siksi siis tämä ketju. Ainakin jo teidän muiden tarinoita ja kokemuksia lukemalla olen saanut paljon voimaa ja uskoa myös itseeni, vaikka monia pelkoja mieleen hiipiikin.
Miten tähän sitten on tultu? Olen nyt 27-vuotias, avoliitossa elävä, työssäkäyvä nainen. Juomiseni ei varmaankaan koskaan ole ollut normaalia. Juominen alkoi teininä, jolloin se oli satunnaista ja melko pientä. 18-vuotiaana baareissa ravaaminen oli yleistä ja melko isoja määriä tuli juotua. Hieman alle parikymppisenä tapasin nykyisen avomieheni, jonka kanssa juominen on valitettavasti aina ollut enemmän tai vähemmän säännöllistä. Ero meidän välillä on vaan se, että vaikka miehenikin välillä juo mielestäni runsaasti, ei hänellä ole silti samanlaista ongelmaa kuin minulla. Minulle kun harvoin, jos koskaan, on riittänyt se yksi tai kaksi saunajuomaa. Ei, jos juon, niin useampi on oltava.
Viime aikoina olen juonut viikonloppuisin joko yhtenä tai kahtena päivänä. Aika ajoin tulee ajankohtia, jolloin olen tissutellut myös viikolla, harvemmin kuitenkaan enää. Joskus viikolla tissuttelu oli yleisempää, ennen kokopäivätyötä.
Määrät ovat viikonloppuisin olleet sellaisia, että tulen humalaan, enemmän tai vähemmän. Pari kertaa tämän vuoden aikana olen yrittänyt lopettaa, mutta sitten kun en olekaan pystynyt, en ole jaksanut liiemmin yrittää vaan selitellyt ja valehdellut itselleni, että eihän tässä mitään ongelmaa ole jne. Sitä tyypillistä itsenä kusettamista.
Totuus on kuitenkin se, että olen täysin loppu ja kypsä alkoholin käyttöön. En jaksa enää väsymystä, alakuloa, vetäytyvyyttä, itsetunnon ja -luottamuksen murenemista, fyysisiä oireita kuten vatsavaivoja, menojen sovittelua juomisen mukaan, en jaksa yhtään mitään, mitä tämä juominen minussa aiheuttaa. En näe muuta mahdollisuutta kuin lopettaa kokonaan, nyt, vielä kun en ole kaikkea pilannut. Pilannut ja säheltänyt ties yhtä jos toista kun olen kyllä ehtinyt humalassa ollessani sen verran, että saan olla tyytyväinen, että tuo mieskin vielä tuossa vieressä on. Lapsetkin kuuluvat haaveisiimme, mutta liekö oman kroppani toimintaan alkoholi jättänyt jälkensä kun se ei ole ollutkaan niin itsestään selvää. Toisaalta, tälläkin on varmasti tarkoitus. Ehkäpä ja toivottavasti niiden aika on sitten, kun olen saanut itseni kuntoon.
Lapsuudessani perheessäni käytettiin melko runsaasti alkoholia ja kärsin siitä. Tällöin ajattelin, että en varmasti tule ikinä juomaan itse. No, toisin kävi. Nyt kuitenkin huomaan itsessäni jotain tapahtuneen, sillä koen, että tässä on nyt minun mahdollisuuteni ja se tulee käyttää.
Juominen aiheuttaa minulle masennusta, ahdistusta, ärtymystä, unettomuutta eli näitä perusongelmia. Unettomuuteen olen joskus hakenut pillereitä, syynä ollut muka työstressi. Olen siis kyllä muutenkin melko huono nukkuja ja todella herkkä uninen, mutta kyllä juominen on selvä syy viime vuosina tähän ongelmaan ollut. Oli muuten aika luksusta tämä kolmen päivän vapaa, kun sai nukkua hyvin, ei kovin pitkiä unia, mutta hyvää ja virkistävää unta. Onpa vaan eri fiilis mennä huomenna töihin verrattuna normaaliin maanantaifiilikseen.
Voisin tässä ensimmäisessä viestissä kirjoittaa vaikka kuinka, mutta taidanpa jättää jotain toiseen hetkeen. Mm. juomisen syiden pohdintaa olisi hyvä saada purettua, mutta tämä vaatii oman hetkensä.
Ne herkuista kieltäytyjät on muutenkin vähän nihkeitä tiukkapipoja, sietäisivät vähän höllentää otettaan ja relata hei.