Olen usein kertonut ystävilleni kamalasta lapsuudestani. Ystäväni ovat tavallisista, hyvistä ydinperheistä. Jossain vaiheessa tajusin, ettei ystäväni voi ymmärtää mitä perhe-helvetti tarkoittaa, jos sitä ei ole elänyt. “Pumpulissa” kasvaneet ystäväni pyörittelevät silmiään, kun terapeuttisesti avaudun kokemuksistani oman äidin kanssa, joka joi, joi, joi joka päivä, aina vaan. Juo se vieläkin. Mutta enää ei tarvi kestää sen väkivaltaa ja alistamista, koska olen jo 38v. Mutta traumatisoitunut tyttönen minusta tuli. Ja siskostani.
Meillä kävi sosiaaliviranomaiset 80-luvulla… ilmoittivat tulostaan etukäteen ja äiti siivosi ja oli dokaamatta sen päivän. Ja meillekään siskon kanssa ei tullut turpaan koko päivänä. Sossut tulivat ja lähtivät. Ketään ei huostaanotettu, kukaan ei joutunut avohullon tukitoimien piiriin, lasta ei kuultu. Ne vain lähtivät ja jättivät minut sinne. Niinpä jäin hirviö-äitini luokse, joka piinasi minua 17v asti, kunnes sain oman asunnon. Vieläkin mietin, miksi minun piti jäädä sinne kotiin, jossa en päivääkään tuntenut oloani turvalliseksi. Jokainen piinaava yö kännisen äidin puhuttelussa ja kaikki se kaamea väkivalta mitä koin on jäänyt ikävä kyllä mieleeni; olen ajatusteni vanki. Äiti opetti, että ongelmat ratkeaa hakkaamalla ja voi pojat, sitä minä teinkin. Löin lapsena kaikkia ja kaikkea mikä vähänkin pelotti. Enää en onneksi ajattele näin, mutta perinnöksi sain surun siitä, että en saanut lapsuuttani elää vapaana ja huolettomana. Yhdyn kuitenkin Furmanin sanoihin “koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus”, joten elän sitä nyt ja en suostu koskaan olemaan niinkuin äitini.
Hei,
On hienoa että pystyt elämään lapsuuttasi uudelleen, toivottavasti pääset vielä surustasi, josta puhut perintönä, perinnöstä kun voi kieltäytyä 
Itsellä meni vuosia ennen kuin vapauduin lapsuuden kodin tunnelmasta, vieläkin saatan havahtua siihen, että minua pelottaa kaikista eniten silloin kun kaikki on hyvin, mutta tämä taitaa olla yleistä lasisen lapsuuden kokeneiden kesken.Kaikkea hyvää sinulle elämässäsi.
Hei A.Karenina!!
Koskaan ei todellakaan ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus!! Itse olen löytänyt apua itselleni vertaistuen kautta koska ne jotka eivät ole samaa kokeneet eivät aivan voi ymmärtää mistä on kyse.
Suosittelen tutustumaan www.aal.fi sivustoon.
Itse voit päättää minkälainen loppuelämäsi on vaikka alku onkin ollut karu itsestäsi riippumattomista syistä.
-Vilppu-
Voimia, piipu! Ymmärrän ainakin jossain määrin, miltä sinusta tuntuu.
A.Karenina: toivotan voimia sinullekin. Minuun äidin juominen jätti elinikäisen neurologisen merkin, johon nikkinikin viittaa. Olen iloinen, että olet löytänyt oman tiesi. Minäkin olen löytänyt omani. En koskaan tule hyväksymään sitä, mitä se nainen minulle teki, mutta sen teon seurausten kanssa minun on pakko elää, vaikka en tahtoisi. Minulla oma tie tarkoittaa naimatonta ja lapsetonta, mahdollisimman rauhallista ja tasaista elämänkulkua. Toivotan teille molemmille voimia ja jaksamista.