Todella ikävää, jos koette minut niin häiritsevänä osallistujana. Ehkä sitten aloitin väärällä jalalla! Äitillenikin suosittelin teidän äitien ja muiden läheisten tarinoiden lukemista ja muuhun vertaistoimintaan osallistumista - mutta jättämään minut rauhaan, kun ei voi valintoihini vaikuttaa. Ainakaan toivomallaan tavalla.
Ei täällä varmastikaan ole tarkoitus ketään syrjiä. Mutta kun poistetussa viestissäsi annoit ymmärtää, että pyörität huumebisnestä edelleen, koin ainakin minä sen arveluttavana, milteipä mainontana. Henkilökohtaisesti enmyöskään koe kaipaavani neuvoja. Tiedän, miten pitäisi toimia mutten useinkaan siihen pysty. Lisäksi jokainen narkkari on oma ykslönsä joten yleispäteviä ohjeita tuskin löytyy. Tukea kyllä kaipaan niihin toimintamalleihin, mitä yritän noudattaa. Tukea ja ymmärrystä koen tällä palstalla saavani samoin kuin vertaisryhmissä, joissa aikanaan kävin useamman vuoden. Ja narkkaripuolen kokemuksia ja tuntemuksia kulen pojaltani ahdistumiseen asti niin, että pidän puhelinta usein kiinni. En oikein jaksa enää katsoa käytäjistä kertovia leffojakaan.
Mutta ei ole minun asiani arvostella täällä muiden kirjoituksia. Palstan ylläpitäjät huolehtivat siitä, että pysytään sopivuuden rajoissa.
Tsemppiä ja mielenrauhaa toivottelen läheisille ja käyttäjille. Ja terkut äidillesi Shaykh!
Miksei minulle tsemppiä eikä mielenrauhaa? Olen kyllä yhä mukana huumemaailman kuvioissa, mutten välttämättä siksi, että se olisi se mitä tahdon tehdä kauempaa kuin mitä teen. Kyllä mullekin tsemppi kelpais! Muistakaa, että todellsiuus ei ole niin mustavalkoinen, kuin päihdekirjallisuus ja poikienne kertomukset sekä niistä vedetyt päätelmät yleensä ovat.
Tzemii teille kummiskin!
Kun itsellään ei ole läheisiä, kaikkien hylättyä vain aineiden vuoksi ja minut ihmisenä unohtaen, ja omille ystävilleni vahvana olkapäänä ja melkein kuin suojelusenkelinä toimiessa, niin joskus sitä kaipaisi itselleenkin ymmärrystä ja lähimmäistä. Tai ainakin miettii tahtomattaankin parempia sanoja teille muille äideille, kuin mitä olen omaltani kuullut.
hali
Tarkoitin tsemppiä sinullekin, kuvittelin, että olet käyttäjä ja toivottelin heillekin.
Siksi meillä äideillä, ainakin minulla on paha olla, että rakastamallani ainokaisella lapsellani on paha olla. Nää äidintunteet on silleen tautisia etteiniistä tahdo päästä eroon. Tiedän, ettei hän halua olla käyttäjä, tuskin kukaan tahtoo olla, enkä tiedä nykyistä käyttöastetta. Tukea hän tarvitsisi käytännön asioiden järjestelyssä, velkasaneerausta, tukiasumista jne. Minä en oikein enää jaksa hänen sotkujaan hoitaa eikä se minulle kuulukaan. Monivuotisen korvaushoidon yhteiskunta on hänelle maksanut. Se tuotti hyvän tuloksen, Joka ikävä kyllä jäi lyhytaikaiseksi. Ikävä kyllä nykyisessä tuotannollistaloudellisessa yhteiskunnassamme tingitään ensimmäisenä narkomaanien ja mielenterveysongelmista kärsivien hoidosta. Sen tasoista hoitoa mitä pokani joitakin vuosia sitten sai, ei enää käsittääkseni saa. Ns ylläpitohoitoa hänen kohdallaan harkittiin, mutta silloin hän selvisi kuiville. Niin hyvin, että siitä luovuttiin. Nyt hän ei tahdo missään nimessä tahdo metadonihoitoa, väittää sen pilanneen aivojaan ja luulee selviytyvänsä omin voimin. Vaan eipä taida selviytyä. Olen toivottavasti antanut hänen ymmärtää, että rakastan häntä ihmisenä, mutta en narkomaania hänessä.
Elikkä tsemppiä ja hali sinullekin Skyahk.
Sorry, toinomimerkki on niin vaikee, siis Shaykh.
Sitä joko rakastaa lastaan vaikka jopa narkkarina tai minä tahansa - omana lapsenaan silti, tai ei ollenkaan. Rakkaus ei ole läheisriippuvuus tai muukaan häiriö tai sairaus, ei heikkous. Kaiken se kestää, muttei se tarkoita toisten huumevelkojen maksamista, moraalinvastaisensa hyväksymistä taikka itsensä myymistä lähimmäisen mieliteoille ja huumeille.
Tässä on rakkaudesta hyvin sanottu, meille uskosta osattomillekin: raamattu.fi/1992/1Kor.13.html
Lopetan osaltani argumentoinnin rakkaudesta tähän. Silti rakastan lastani. Ehkä rakkauteni ei ole tarpeeksi vahva kun olen ollut mahdollistamassa käyttöä. Yritän kuitenkin rakastaa itseänikin ja olla koko ajan kokematta syyllisyyttä teinpä sitä tai tätä. Armo on onneksi olemassa. Hyvää ja raihallista yötä täältä Andalucian tähtitaivaan alta kaikille.
Jotain sellaista koitin sanoakin ja sen oikeutta rohkaista. Ehkemme puhu aivan samaa kieltä. Samanlai kuiten ajatellaan.
Minä luulen ymmärtäväni Shaykhn ajatusta. Äidin ja lapsen keskeinen kommunikointi on usein molemmin puolin kireää, eikä kumpikaan oikein pääse neutraaliin ajatuksenvaihtoon, vaikka kuinka molemmat todella sitä koettaisivat. Siksi ajattelinkin, että kun joku ulkopuolinen nuori haluaa valottaa omia ajatuksiaan ja tunteitaan, ollessaan samassa tilassa kuin aikoinaan oma nuoreni, siitä voisi olla apua ajatussolmujeni aukaisuun. Vaikka lapseni on kuollut viisi vuotta sitten, yhä mielessä pyörii ajatus, miten olisin voinut auttaa, teinkö sen mitä olisi pitänyt, vai olinko täysin väärässä. NIin monet kuitenkin selviävät elämään, mutta miksi toiset luovuttavat, joutuvat luovuttamaan. Onko joku salaisuus, jota en keksinyt. Miksi lapseni kavereista monet ovat kiinni elämässä , ja minun ei siihen pystynyt. Siihen ei toinen äiti pysty omine kipukohtineen vastaamaan, vaan oletan että joku saman asian kanssa kipuillut nuori pystyy.
Huomenta täältä pohjoisesta!
Vapaapäiviä viettänyt koiruuden kans, mukava ulkoilla kun ei ole enää paukkupakkaset. Kesällä tulee kolme vuotta kun koiruus muutti miun luokse ja en osaisi kuvitella elämää ilman sitä. On pitänyt minut jaloillani silloin kun on tullut sellainen tunne että heitän hanskat pöytään ja “heippa” maailma.
Poika soittelee päivittäin, on ollut surullisen ja kärttyisen oloinen. Meinasi että tulee vankilan vaihto, ei ole sanonut mikä on syy. Sanoo keskustelevansa paljon vankilan papin kans ja lukevansa raamattua, mutta jotenki tulee sellainen tunne että ei saa niistä lohtua. Hänen äänensä on ollut samanlainen kuin silloin joskus ennen, kun päihteiden himo oli suuri. Ja juuri tuo ääni saa sydämeni pysähtymään ja tulee sellainen paha olo vatsaan ja päähän… huonoja muistoja tulee mieleen. Viimeisestä oikeudenkäynnistä ei ole vielä tullut päätöstä ja luulen että sekin ressaa poijan hermoja.
Viiniä en ole ottanut lainkaan pariin viikkoon. Luulen että se on vain sellainen opittu tapa “muka” helpottamaan ahdistusta. Täytän vuosia ensi kuun alussa ja silloin tietysti viini virtaa ja laulu raikaa. 
Päivä on kuitenki jo pitentynyt ja se ainakin itsesta tuntuu tosi mukavalta.
Voimia ja jaksamisia meille kaikille joiden elämää päihteet heiluttavat kuin tuuli pyykkejä naruilla 
Haluanpa vain uhallanikin kirjoittaa täältä elämäni keskeltä; minullakin on läheisiä, joista tosin ne välittävimmät tuntuvat tulevan muualta kuin verisuvusta!
Olen tässä kuussa maksanut - ja mieliksenne tarkkaan laskenutkin ja varmasti osaan näitä laskea sen verran hyvin ettei tarvitse lasku- tai taloustaitojani edes kyseenalaistaa - omaani ja ystävieni päihteidenkäyttöä ja kaikkea muuta elämää siinä sivussa n. 3800 euroa - yhdessä kuukaudessa (joulukuussa); apua pyydetään päihteiden jälkeenkin ruokaan, tupakkaan, vuokraan yms. aidosti välttämättömään (pl. ehkä se tupakka) viimeisenä. Saatiin sitä taikka ei. Oletetaan, että välittömästä pidetään huoli kumminkin joltain taholta. Teidän äitien tehtävä ei ole olla se, joka rahoittaa tuhansia euroja kuussa poikienne ja varsinkin poikienne kaverien käyttöä!
Minulle soitettiin juuri lähipiiristäni, että tarvitsenko rahaa. Kerroin, että en tarvitse, ja pyysin antamaan minulle kuuluneetkin muutamat kympit tilinlainasta kauppojen yhteydessä sukulaiselleni. Sanoin, että pyydän sitten, jos tarvitsen (ruokaan, busseihin). Tällä hetkellä rahaa ei ole ollut viikkoon yhtään, mutta se ei ole pois douppaamisesta eikä juuri muustakaan. Ehkä kavereiden doupeista jos jostain - ja sitä kautta omastanikin, kun kaikkeni jaan. Mutta ei tässä rahan perässä ollakaan!
Kunhan kerroin, ja tällä tavalla minun moraalini toimii käytännössä ja käytöstä huolimatta!
Miten se nyt taas näin meni! youtu.be/X7Wvkqmgm0s?t=227
Iltaa täältä pohjoisesta!
Nyt alkoi meille koiruuden kans loma… ja sen kunniaksi koiruudelle puruluu ja mulle viinipullo. Ei onnistunut tipaton tammikuu, yhtä surkeasti onnistuin poikani kanssa. Poijalle oli tullut tänään tuomio viimeisestä oikeudenkäynnistä… monta, monta vuotta viettää vankilassa. Tuomio on pyttynä eli päivälleen istuu tuomionsa. Surullinen oli poika ja surullinen oon mieki.
Nyt en oikein jaksa ajatella mitään, oikeastaan haluasin unohtaa koko tämän elämän. Kummallinen on tämä äidin mieli, niin surullinen nyt, niin toivoton nyt…
Kaiken tekisin eri lailla jos saisin toisen tilaisuuden.
Voi sydän karrella, miten ikäviä kuulumisia sinulla. Mutta ole kuitenkin itsellesi lempeä, parhaasi olet yrittänyt, niin me muutkin. Ja muista, että yli puolet tästä tammikuusta olet ollut ilman viiniä, niin että voithan ihan hyvin nyt löhduttaa itseäsi.
Kyllä poikasi on itse vastuussa tekemisistään ja nythän hän on sovittamassa tekojaan vankilassa. Ja varmasti ihan oikea tuomio hänen rikoksistaan, ethän sinä ole niitä tehnyt, etkä ole niistä vastuussa. Nämä lapsemme aiheuttavat niin syvää surua ja pettymystä huonoilla valinnoillaan, meille vanhemmille, ettei kenenkään muun huonot valinnat satuta koskaan näin paljon. Lapsemme, vaikkakin aikuisia jo nyt, ovat aina meille niitä kaikista läheisimpiä ja aiheuttavat niin paljon lohdutonta surua huonoilla elämäntavoillaan. Onneksi poikasi on tallessa siellä vankilassa nyt, eikä voi ilmestyä kotiisi häiritsemään.
Paljon voimia sinulle, sydän karrella ja kirjoittele tuntemuksiasi.
Myötäeläen Särkynytsydän
Kyllä moninkertaiselle (tai vaikka toiskertaiselle) istujalle se vankilatuomio on useammin jonkinlainen, vähintäänkin hetkellinen, pelastus ja joskus pidemmällekin kantava herätys. The thrill is gone!
Olisi hölmöä, jos äitini tuntisi toivottomuutta tai millään tavoin syyttäisi itseään omista törkeistä huumetuomioistani ja niistä määrätystä vankeudesta. Äiti oli vain mielissään, jos edes kiinnostunut.
Toivokaa vain, että poikanne todella ottavat vankilassa tukitoimet ja muun avun tosissaan vastaan, ja heräävät huomaaman pidempiaikaisestikin, että entinen elämäntapa ei ole se mielekkäin. Vuosien tuomiolla unohtuu sekin tarve kovistelulle! Tällainen voi olla - ja melko usein onkin; ainakin sitten seittemännellä kerralla - se todellinen askel muutokseen, vasta.
En usko pojillanne hirveästi olevan rahkeita tai rahaa käyttää päihteäitä vankilaympäristössä entiseen verraten, mutta ‘poikkeuksellinen’ mahdollisuus miettiä persoonaansa ja saada mielekästäkin toimintaa ja sisältöä arkeensa. Tiedän miehiä, jotka tuntuvat ennemmin elävän vangittuina - tai ainakin paljon paremmin tulevan toimeen - kuin siviilissä. Sitten kun poikanne tai nyt poikasi joskus aikanaan vapautuu, niin on äidin tärkein paikka tukea vapautumisen jälkeisiä mahdollisuuksia kiinnittyä takaisin yhteiskuntaan ja vankilassa opittuun säännönmukaiseen yleensä terveehköön arkeen. Varsinkin lopputuomiosta ja sitten koevapauden koittaessa. On myöskin erityisen hyvä, että viimeinenkin tuomio on viimein luettu. Tiedän itsekin, millaista on odotella vuosia varsinaisia tuomioitaan.
On pojalle itselleenkin iso pettymys epäonnistua ja tuottaa pettymys taas kerran - itselleen ja läheisilleen. Mutta niin vain usein näyttää käyvän, jos perheen tuki vapautumisprosesissa on olematon, ja ainoa tukeva taho jää viranomaiseksi tai kristilliseksi yhdistykseksi. Teidän pojillanne on toivottavasti yhä muutakin kuin kris.fi.
Levähdelkää tekin nyt, kun poikanne ovat tuomiotaan suorittamassa kontrolloidussa ja turvallisessa ympäristössä. Pidemmälle tuomiolla sitä vasta oikeasti herää, jos on herätäkseen. Sieltä tullaan usein ulos hyvässä kunnossa ja täynnä uutta toivoa - valmiina aloittaman uusi päihde-elämä kaiken konkreettisen tuen ja välittämisen puuttuessa.
Pimenevää iltaa kaikille täältä pohjoisesta!
Poika odottelee päätöstä mihin vankilaan menee suorittamaan loppu tuomiota. Toivomuksena on hänellä päästä mahdollisimman lähelle lastaan, tapaamisten takia.
Olen huomannut itsessäni pohjatonta väsymystä aina välillä, tulee sellainen olo että onko millään mitään merkitystä. Poika ja hänen lapsensa ovat kaukana, rahaa ei ole kuin välttämättömimpään. Ilman tuota koiruutta olisin varmasti täysin hunningolla. Koiruus pitää minut maan pinnalla, sitä ei voi olla noteeraamatta
Tuossa taannoin särkynytsydän sanoi että voisi tehdä parit murhat… niin kiukkuinen oli. Itteäkin ihan hirvittää miten nuo tunteet vaihtelevat 
Mutta voimia meille kaikille, mulle ja sulle…
Tervehdys, edelleen täältä etelästä. Viikon päästä paluu eteläisen Suomen mustaan talveen. Takkikelit täälläkin on ollut, vaikka aurinko paistaa. Oot, Sydän karrella ollut mielessäni paljon. Ja Shaykh kirjoitti viime viestissään ihan asiaa.
Pojalla on ollut tänään taas oikeudenkäynti. Ei ole vielä ilmoitellut, miten kävi. Sen verran paljon hän on ihan jokapäiväisiä asioitaankin sotkenut ja toistuvasti mulle niistä itkenyt, että huusin eilen puhelimessa toivovani vähintään 2 vuoden kakkua. Sitähän olen toivonut jo pitkään, koska hänen tilanteessaan uskon sen olevan ainoa tie elämänmuutokseen. Ehdollinen on edelleen menossa. Uskoisin, että vankilassa terveydentilastakin pidetään huoli, ruokailu on säännöllistä ja ennen kaikkea on mahdollisuus henkiseenkin tukeen. Siviilissä hän ei tällä hetkellä pysty asioitaan hoitamaan, vaikka ehkä niin uskoo. Syksyllä hän vaikutti pettyneeltä, kun tuli vain ehdollinen, oli valmistautunut vankilareissuun. Ja pettynyt olin minäkin. Kun istumista käsittääkseni on tulossa, se tulisi panna toimeen välittömästi. Se olisi kaikkien etu.
Mutta porskutellaan kukin tahollamme. Koiruudelle rapsutus.
Iltaa täältä pohjoiseta!
Olemma koiruuden kans harrastanneet yöjuoksua aina kun on vain mahdollista… Minusta on mukavaa liikkua yöaikaan kun koiruus voi juosta vapaana, eikä tarvitse miettiä että pelkääkö joku vastaantulija kun ketään muita ei ole liikkeellä
Poijasta ei ole kuulunut mitään kahteen päivään, en tiedä että siirretäänkö jonnekki vai eikö ole vain puheaikaa. Poijan ex-hellu ei ole vastannut mitään kun olen kysellyt kuulumisia. En siis tiedä mitä hänelle kuuluu. Poijan lasta meinaan ajella ensi kuussa tapaamaan. Hieman tietysti mietityttää että missä poika on silloin 
Aurinkokin jo pikkasen piristää meitä säteillään, voimia ja jaksamisia meille kaikille.
Iltaa jälleen täältä pohjoisesta!
Meillä on ollut sellainen ihana aurinkoinen ilma tänään. Töissä mietin että mikä miun korvaa vaivaa kun kutittaa ja muutenki tuntui että siellä jottain vaivaa … Tutkimuksen jälkeen paljastui että siellä oli koiruuden karva… niin se tykkää minusta että töissäkin on mukana 
Poijasta ei ole kuulunut nyt mittään, luulen että siirretään vankilaan missä viettää loppu tuomionsa.
Tapaamista olin suunnitellut mutta katsotaan miten kaikki järjestyy hänen osalta.
Voimia ja jaksamisia meille kaikille, päihteet vievät meidän lapsia ja omaisia ja me vain sinnitelemme mukana…
Keskipäivää eteläisestä Suomesta! Palattiin kotiin eilen. Vähän pöllämystynyr olo 3 kuukauden andalusialaisuuden jälkeen. Mutta olen iloinen, että on sentään vähän lunta maassa, pelkäsin, että on ihan mustaa.
No joo, ei päässyt poika vankilaan vieläkään. Tuli sakot taas. Ihan älytöntä. Millä nää maksuhäiriöiset, velkaantuneet tyypit sakkojaan maksavat. Ulosotossa on jo niin paljon, että en viitsi edes arvailla niitä summia. Viikko sitten poika oli taas pidätettynä 2 päivää ja kuulemma tällä viikollakin jossain kuulustelussa. Odotetaanko tässä, että rötöstelee vielä lisää ja laitetaan lukkojen taakse vasta sitten istumaan pitemmäksi aikaa. Hän väittää, ettei myymälävarkauksista tule enää muuta kuin merkintä, joten voi jatkaa näpistelyä tarpeen mukaan. Enkä usko hänen olevan ainoa lajissaan. Jotain on pielessä maamme rangaistuskäytännössä. Määräisivät yhdyskuntapavalua tai pakkotyötä näille. Kun olin nuori, joutuivat rattijuopot täällä etelässä lentokenttää rakentamaan, asuivat parakeissa kentän laidalla. Sitä sanottiin Kanarian matkaksi. Siellä moni ns kunnon kansalainenkin uurasti. Nuo näpistyksetpoikani kohdalla tietysti ovat pientä verrattuna siihen, mitä hänkin huumediilereiden palveluksessa tekee annostensa eteen. Poliisi on tekemisistä varmasti tietoinen. Yritetäänköhän poikaa seurailemalla päästä kiinni isompiin tekijöihin. Mutta vankilaan pääsyä hänelle toivon sydämestäni. Pojan toisessa kaupungissa asuva murkkuikäinen poika toivoi tässä kerran, että iskä pääsisi vankilaan hänen lähialueelleen. Olisi helpompi tavata. Onneksi pojanpojan ja hänen äitinsä elämä on aika hyvässä järjestyksessä nykyään.
Jotenkin tähän kaikkeen turtuu. Kohta en enää jaksa reagoida pojan juttuihin pätkän vertaa ja hyvä niin.
Terkut Sydämille ja kaikille muillekin.
Tsemppaillaan!