Moi kaikille ja kiitos neuvoista @Teme70 ja @kaaosteoria66 , kirjoittaminen tänne on tosiaan uutta ja outoa… mutta myös todella pelottavaa. Joskus vuosia sitten kirjoittelin eräälle palstalle tunteistani ja elämästäni… Se oli virhe, koska sain paljon lokaa niskaani ja tuntui että viimeisetkin itsetumtoni rippeet revittiin riekaleiksi. Mutta se siitä, se on mennyttä ja ilmeisesti se vain oli väärä paikka avautua asioista.
Olen 55v ikinuori mies ja asun yksin kahden kissani kanssa pääkaupunkiseudulla, kotoisin olen kuitenkin etelä-pohjanmaalta. Minulla on täysi-ikäinen poika, joka asuu muualla mutta on nytkin n. 1,5 vuotta melkeinpä asunut luonani ja ollut tukenani. Meillä on aina ollut todella hyvät välit, vaikka hänet huostaanotettiinkin teini-iässä lähinnä juomiseni ja jaksamiseni takia.
Juomisen lopetin 2v 3kk sitten omasta halustani ja päätöksestäni. Loppuaikoina meni 2 pulloa vodkaa päivässä ja siihen vielä siiderit ja lonkerot päälle. Juomisen lopettamisen seurauksena subutexin käyttöni lähti kuitenkin aivan lapasesta. Ensin oli vain viikonloppu käyttöä, sitten joka toinen päivä ja lopuksi päivittäistä käyttöä (jopa 8-12mg/vrk). Eihän yksinäisen työttömän talous sellaista käyttöä kestä. Kämppä meinasi lähteä alta vyokrarästien takia, onneksi sain jotain pientä apua sossusta, sekä tehtyä maksusuunnitelman rästien maksuista. Siinä tilanteessa ymmärsin, etten yksin lopettamisesta selviä, joten loppukesästä hakeuduin miepä asemalle hakemaan apua lopettamiseen. Nyt olen ollut reilu kaksi kuukautta opioidi korvaushoidossa, eikä retkahduksiakaan ole kuin yksi (hoidon alussa), koska paineet vaan olivat liikaa, lähinnä kelan päätösten viivästymisten vuoksi. Selkeytän hieman, etten ole koslaan käyttänyt suonensisäisesti. Onneksi omaan niin pahan piikkikammon, ettei siitä ole päässyt tulemaan itselle tapaa. Vuosia sitten kokeilin pistämistä (kaveri pisti, itse en pysty) kerran ja se jäi siihen. Kaverikin kuitenkin oli “ammattilainen” niissä hommissa ja silti oli vaileuksia löytää pelosta vetäytyneitä suonia. Seuraavana päivänä molemmat käsitaipeet mustelmilla ja reikiä täynnä. Lopulta oli onnistunut kämmenestä löytämään suonen ja se oli siinä mun “tikkuilu”.
Lapsuuteni, nuoruuteni, eikä aikuisuutenikaan ole koskaan ollut mitään ruusuilla tanssimista. Päinvastoin.. tuntuu että koko elämäni on ollut menetyksiä, pettymyksiä, kuolemaa, taistelua olemassa olosta, köyhyyttä, vanhempien ero… lista on loputon. Ehkä pahimmat asiat ovat olleet äidin menehtyminen syöpään 1997 (vajaa vuosi diagnoosin saamisesta), isän yllättävä menehtyminen 2015 (monien sairauksien yhdistelmä), sekä tietenkin poikani huostaanotto 2018. Olinhan kuitenkin parhaani mukaan yrittänyt pitää hänestä yksin huolta vuodesta 2007, hänen äitinsä ja minun eron jälkeen. Eroaminen itsessään oli ainoa oikea päätös (äidin juominen ja pettäminen, hänen väkivaltaisuutensa, vuokrien maksamatta jättäminen…).
Vuonna 2012 olin jo pääsemässä elämän syrjään kiinni. Sain vuodeksi työpaikan terveysasemalta, vaikkakin tukityöllistettynä, mutta kuitenkin. Silloin minulle määrättiin psyk. polin kautta diapamit, diagnooseina sosiaalisten tilanteiden pelko, keskivaikea masennus, määrittämätön ahdistus ja paniikkikohtaukset. Kaikki meni hyvin töiden loppumisen jälkeenkin, kävin kuntouttavassa työtoiminnassa ja yritin pyörittää yksin arkea kotona. Tuolloin juomiseni lähti kuitenkin kasvuun jotenkin huomaamattani. 2015 isäni kuoleman jälkeen juominen repesi täysin, perintöä kuitenkin vähän sain. Käytin myös satunnaisesti amfetamiinia, kannabista, subutexia, rauhoittavia omien pamieni lisäksi. Voisi melkein sanoa, että kaikkea meni mitä oli tarjolla. Tästä taas seurasi lastensuojelu ilmoitukset (aiheelliset ja aiheettomat), sekä lastiksen asiakkuus. Pakollisissa seuloissa kun näkyi subu ja kannabis, niin lähtö kahdeksi viikoksi katkolle oli edessä. Sen suoritettuani lastis kyttäämällä kyttäsi tilaisuutta iskeä. Yli puolet ilmoituksista oli täysin perättömiä. Esim. minä baarissa juomassa ja poika yksin kotona ilman ruokaa. Soittivat minulle ja kehottivat tulemaan välittömästi kotiin, haluavat tarkistaa minun kunnon ja pojan hyvinvoinnin. Jos en suostuisi, paikalle soitettaisiin poliisi ja asuntoon mentäisiin vaikka väkisin. Vastasin työntekijälle, että saattaapi mennä huomiseen ennen kuin kerkeän kotiin, mutta älkää turhaan asuntoon tunkeutuko, sillä olen poikani kanssa pohjanmaalla sukulaisissa. Ensin ei meinannut uskoa asiaa, mutta annoin puhelimen pojalle ja pyysin juttelemaan tädin kanssa. Muutaman miniutin tenttauksen jälkeen poika antoi puhelimen takaisin ja heitti hyvän kommentin “toi tätihän on aivan sekasin, se luuli et mä oon yksin kotona ja sä oot jossain baarissa.” Voisin heittää lukemattomia esimerkkejä niistä turhista ilmoituksista, jotka kaikki tietenkin nimettöminä tehtyjä. No mutta se kerta joka ratkas kaikki, oli taas yllätyskäynti vkonloppu iltana. Olin pari lonkeroa ja drinkkiä juonit, kun ovikello soi. Lastishan se siellä ja puhallutus, viisari värähti ja se riitti. Olivat jo viemässä poikaa väkisin, kun sanoin etten todellakaan ole niin juovuksissa, etten asioita pystyisi hoitaan ja pojasta huolta pitämään. Lopulta suostuivat, että poika menee Virolaiselle naapurin kaverille yöksi, niin kuin usein muitenkin. Hänen isänsäkin piti tulla näyttäytymään, että on selvinpäin. Tämä kaksi metrinen Virolainen “kaappi” antoikin sitten lastiksen kuulla kunniansa, kuinka he kiusaavat meitä perättömien ilmoitusten vuoksi ja kuinka hyvä isä olen, pojalla ei ole koskaam ollut mitään hätää, pojat on kavereita ja vähän väliä yökylässä toistensa luona, jos olisimme nyt Virossa, niin saattaisin teidät henk.koht. sinne missä pippuri kasvaa ja varmistaisin että tuo kyttääminen ja ahdistelu loppuu. Tädit lähtivät hyvin vähin äänin autoon ja pois paikalta. Sovittiin naapurin kanssa, ettei mitään kiirettä huomenna, poika voi olla nion pitkään kun haluaa, saavatpahan taas leikkiä ja riehua. Sinä iltana edellämainituista syistä ahdistukseni ja pelkoni jysähtivät päälle ja lopulta vielä paniikkikohtaus. Tein väärin ja päätin juoda lisää, koska pamit oli loppuneet, enkä niistä voinut saada apua. Seuraavana päivänä iltapäivällä poitsu tuli naapurista ja innosta pinkeänä kertoi mitä olivat tehneet ja kuinka taas oli ollut hauskaa. Melkeinpä heti pojan selityksen jälkeen soi ovikello ja ajattelin naapurin pojan tulevan vuorostaan meille. Yllätys ovella olikini aika iso, koska siellä olikin lastis, taas, tällä kertaa ihan neljän työntekijän voimin. Puhalluksessa näkyi tietenkin eilisestä kovat käryt, niin lastis oikein tyytyväisenä hymyillen ilmoitti että olet taas humalassa ja poika lähtee nyt heti meidän mukaan. Siinä ei auttanut mitkään selitykset, että eilisiä höyryjä. Ainoa mikä merkkasi, oli mittarin tulos. Poika tietenkin itkemään ja takertumaan tiukasti minuun “Isi mä en halua lähteä mihinkään, mä haluun olla kotona sun kanssa…” Silloin repesin täysin, itkin enemmän kuin koskaan, halasin poikaa ja yritin selittää kuinka hänen on nyt pakko lähteä lastisten mukaan ja että hän ei ole tehnyt mitään väärää - päinvastoin, hän on maailman ihanin ja kiltein poika, mutta tilanne nyt vain on tämä ja että kyllä me kohta taas nähdään. Poika ei meinannut irrottaa otettaan minusta, vaan itkien sanoi ettei aio lähteä “noiden” mukaan. Yksi lastis rupesi jo uhkailemaan poliisin tulolla ja pojan väkisin viemisellä, samalla kun mieslastis rupesi vääntämään pojan käsiä irti minusta ja repimään häntä irti minusta. En todellakaan ole väkivaltainen ihminen, vihaan kaikenlaista väkivaltaa ja vääryyksiä. Mutta se tilanne laukaisi jotain sisälläni ja itkien tuijotin mieslastista silmiin ja rauhallisesti ilmoitin hänelle, että jos vielä kerrankin koskee poikaani, se on viimeinen kerta kun koskee mitään käsillään, koska revin ne aivan kohta irti, jos ei päästä pojasta irti. Perääntyivät kaikki eteiseen ja rupesivat taas uhkailemaan poliisilla, niin sanoin ettei poliisia tarvita, me tarvitaan pojan kanssa vaan pieni hetki kahdestaan. Omneksi suostuivat, niin kaikki meni hyvin kaikkien lannalta. Siinä sitten jäin yksin istumaan keittiöön ja itkemään silmät päästäni. Ilmoittaisivat kuulemma myöhemmin missä poika on ja milloin voidaan nähdä. Siitä hetkestä alkoi mun elämän pahin alamäki, jo hetken päästä olin pyytänyt kaverin juomaan seuraksi, koska en yksin ehkä enää jaksaisi. Juominen ja huumeet tulivat osaksi jokapäiväistä elämää, olin aivan rapakunnossa, enkä välittänyt enää mitä vedin, kunhan sain turrutettua tunteet jotenkin. Eräänä selvänä hetkenä pääsin lääkärin juttusille ja annoinkin tulvaporttien aueta. Kerroin kaiken mitä tunsin ja mitä päässä liikkui. Omalääkärini oli juuri lomilla, joten jouduin ylilääkärin jutusille. Sain häneltä ymmärrystä, lohdutusta ja tukea, hän jaksoi kuunnella. Jossain vaiheessa pyysinkin häneltä anteeksi, koska olen jo yliajalla tässä yrittämässä selittää miljoonaa asiaa. Lääkäri kommentoi vain “Me istutaan tässä niin kauan kuin sinä haluat jutella, vaikka menisi sotten loppu päivä.” Se käynti oli anoita kertoja elämässäni, kun olen kokenut lääkärin todella välittävän, kuuntelevan ja haluavan auttaa. Käynnin loppupuolella hän katsoi pyytämättäni lääkelistani ja totesi ettei nykyinen lääkitykseni ole riittävä, varsinkaan tapahtuneen jäljeen. Jo olevien iteroitujen diapamien 2 x 5mg/vrk ja muiden lääkkeiden lisäksi hän kirjoitti iteroituna xanor 2 x 1mg/vrk. Lähtiessäni vo:lta hän vielä laittoi käden olkapäälleni ja sanoi “Usko vain, kyllä kaikki vielä järjestyy, anna vain aikaa itsellesi.” Mikä uskimaton lääkäri! Lähdin vo:lta ja päätin totella lääkäriä ja antaa aikaa itselle. Nythän se olisi vielä helppoa, koska olin yksin, poitsu oli viety mutta tiesin että hän on turvassa ja näin häntä viikoittain. Kahdet bentsot päällekkäin ei ole mikään suositeltu asia, muttei kiellettykkään. Pikkuhiljaa kun sain mieleni rauhoittumaan, sain levättyä ja käytyä asioita rauhassa läpi tuntui jo vähän helpottavan. Vähän ajan kuluttua huomasin myös, etten juonut enää kuin joskus vkoloppuisin ja kannabistakin vain kerran tai kaksi kuukaudessa. Kuitenkin jonkin ajan kuluttua, reseptin uusinnan yhteydessä minut pyydettiinkin omalääkärin juttusille, joka oli lomansa pitänyt. Koko vastaanottoajan hän puhui taukoamatta niitä näitä, aivan turhia asioita ja vo:n lopulla rupesi huutamaan ja raivoamaan, ettei kukaan muu lääkäri saa kirjoittaa minulle PKV-lääkkeitä, eikä hän uusisi enää xanoreja. Lähdin lääkäristä niin ihmeissäni, mietteissäni, kummissani, pettyneenä, että meinasin jäädä auton alle, keskittymisen herpaantuessa. Mikä syy tällä lääkärillä oli huutaa minulle toisen- ja vieläpä ylilääkärin päätöksestä kirjoittaa minulle xanorit, huutaisi sille ylilääkärille. Ja vielä vei pois sen lääkkeen, josta selvästi oli apua minulle. Alkoholin ja muiden aineiden käyttö oli jäänyt melkein kokonaan pois, pystyin olemaan normaalisti yleisillä paikoilla, suunnittelin jo kuntouttavaa työtä ja työpaikan hakua, kaikki tuntui menevän niin hyvin. Tiesin jo etukäteen, mihin xanorien pois ottaminen johtaisi. Siihen ei kauaa mennyt, kun join taas päivittäin ja huumeita meni tarjonnan ja taloudellisen tilanteen mukaan. Eikä siinä vielä kaikki, poika loppusijoitettaisiin sadan kilometrin päähän toiseen kaupunkiin. Olin taas aivan lopussa, mutta onneksi minulla oli aivan ihana sosiaalityöntekijä, joka auttoi minua aivan kaikessa (paitsi kaman tai alkoholin hankinnassa😆).
Nyt pidän tauon korjoittamisesta, niskaan ja sormiin jo sattuu ja itkettykkin on taas kuukauden edestä. Jatkan juttua, kunhan edes yksi ihminen haluaa lukea jatkostani ja kuinka päädyin tähän pisteeseen missä nyt olen. Kieliopillisesti ei varmasti ole oikein kirjoitettu ja saatoin hyppiä aiheesta toiseen. Mutta… Olisi mahtavaa jos joku kommentoisi ta kysyisi asioistani, koska helpottaa käydä niitä läpi kirjoittaessa ja saisin intoa jatkaa tarinani kertomista. Yritän parhaani mukaan ottaa rakentavasti vastaan myös negatiiviset kommentit, toivottavasti en nyt sössi ja poista koko juttua, kun yritän julkaista sen. No digi me!
Jatkumisiin… toivottavasti…
