Niin, puolisoni on siis käyttäjä, amfetamiinia, subua, lääkkeitä… Minä taas elän päinvastaista elämää, en ole koskaan huumeita edes kokeillut ja olen useamman lapsen äiti. Olemme olleen kohta vuoden yhdessä, puoli vuotta seurustelumme alusta käyttö tuli tietooni. Ja niin… Siitä asti meillä onkin sit ollu millon minkäkinlaista. Lopetusyrityksiä toisen perään, uskoa parempaan huomiseen, pettymyksiä, itkua, surua, iloa ja toivottomuutta. Myös eroja ja uudelleen yhteenpalaamisia. Tämänhetkinen tilanne on se, että ainakin hänen mukaansa ollut “selvinpäin” ( ei amfetamiinia, subua, mutta kuitenkin mm.tramal ja bentsot ) nyt noin 4vko:a, mutta ongelmamme onkin suuren suuri luottamuspula. En kykene uskomaan mitään mitä hän sanoo 
Ja häntä taas epäilyni ärsyttää, minkä ymmärrän myös, eli olemme tilanteessa, missä kumpikin ahdistuu… Voiko tästä löytää tietä enää toimivaan suhteeseen? Rakastan kuitenkin miestäni, mutta onko tämä kaikki tehnyt liian suuria haavoja, joita ei enää voi korjata? Musta tuntuu, että ei ole ketään, kenen kanssa edes puhua, koska en halua kaikille kaveripiirissäni kertoa mieheni päihdeongelmasta, se hävettää. Tää kaikki on yhtä kaaosta, minusta tuntuu, että tämän kaiken keskellä olen hukannut itseni, kun elämä on pyörinyt kaiken muun ympärillä. Elämääni on tullut jokapäiväiseksi poliisit, lääkkeet, huumeet, toisen jatkuva ja varmaan liiallinen tarkkailu, epäilykset ja niin edelleen… Minä en luota häneen ja hän ei minuun, silti rakastamme toisiamme. Mutta näinkään ei voi jatkaa, se on itsestäänselvää. Onko joku selvinnyt vastaavasta tilanteesta? Tai joku päätynyt eroon? Ylipäätään kokemuksia narkomaanin puolisona?
Hei Rupsukka,
ikävää lukea elämästäsi ja kokemuksistasi. Itselläni on yli kolmen vuoden kokemus elämästä käyttäjän kanssa. Nyt näyttää vahvasti ja perustellusti siltä, että huumekoukku on irronnut ja käyttäjä päässyt sen myötä irti kamoista. Minun tarinani, miten vaimoni onnistui pääsemään irti ja miten itse tein suunnanmuutoksen elämääni, voit lukea osiosta: “Kun vaimo käyttää”.
Voimia ja jaksamista!