Narkomaanien omaiset

Hei!

Haluaisin aloittaa uuden ketjun narkomaanien omaisten kesken. Olen itse 23-vuotiaan narkomaanin äiti ja lisäksi kokenut takavuosina pitkän avioliiton alkoholistin kanssa (narkomaanin isä). Olen kokenut seitsemän vuoden helvetin lapseni kanssa huumeongelmien keskellä ja koska tämä keskustelualue keskittyy pääosin alkoholistien vaimoille, haluaisin tuoda enemmän esille meidän huumeidenkäyttäjien omaisten tilannetta. Kävin viime vuoden aikana läpi huumekoulutuksen, jonka aikana ymmärsin, että omaisia ei Suomessa huomioida vielä millään tavalla. Äidit, isät ja sisarukset kärsivät valtavasti narkomaanin rinnalla, mutta se on meidän kulttuurissa unohdettu asia. Mitä mieltä olet? Kerro kokemuksistasi!

Hyvä ajatus.

Alkajaisiksi linkittäisin tänne tämän saman vanhan tutun meidän äitien vuodatuksen http://www.paihdelinkki.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=2&t=13502 Tuolla varsinkin Narkin äidin panos on vahva; hänen kirjoituksensa ovat lohduttaneet ja kantaneet meitä monia tuskassamme.

On ihan totta, että huumeongelman paisuessa myös meitä asiasta kärsiviä omaisia on koko ajan enemmän. Olemme ikävä kyllä kasvava, mutta syrjään jäänyt ongelmaisten joukko. Ammattiapua hakiessa törmää ainakin pienemmillä paikkakunnilla siihen, että asia yksinkertaisesti on niin vieras, että apu jää usein yleisen voivottelun tasolle.

Olen kuullut myös huhua, että ns. kaksoisdiagnoosipotilaiden (= päihde- ja mielenterveysongelma yhtä aikaa, mikä on päihteiden ongelmakäyttäjillä todella yleistä) hoitoa ollaan nyt ajamassa alas ainakin pääkaupunkiseudulla, mikä on tähän asti käsittääkseni ollut niitä ainoita kaupunkeja Suomessa, joissa asiaan on yleensä syvemmin paneuduttu. Syytä tähän en tiedä, mutta ymmärtääkseni asiakasmäärät eivät ainakaan ole laskusuunnassa, pikemminkin päinvastoin. Mutta, kuten sanoin, tämä on toisen käden tietoa.

Kun ennestäänkin vajavaisia palveluja ajetaan nyt rahapulassa alas, korostuu meidän omaisten rooli entisestään. Kuitenkin jaksaakseen itse pitäisi kyetä jotenkin irrottautumaan läheisen ongelmista.

Vaikea yhtälö, ja pistää vakavasti miettimään aikamme yhteiskuntamoraalin alennustilaa.

Toisaalta, kun katsoo yhteiskuntamme nykytilaa, ymmärtää erittäin hyvin päihdeongelmien kasvun.

Hei!

Hirveän vaikea asia käsitellä sukulaisten ja ystävien kanssa. Meillä kun tämä asia on ollut arjessa mukana jo 7 vuotta, se on muuttunut osaksi arkipäivää ja osaksi elämää. Tuntuu kuitenkin että etenkin sukulaiset ahdistuvat hirveästi jos asiaa ottaa puheeksi. Hassua kuitenkin olla niin kuin mitään huumeongelmaa ei olisikaan. Toisaalta ei haluaisi rasittaa näillä muita ihmisiä, toisaalta taas ongelmat ovat niin kiinteästi osa meidän perheen elämää, että vaikea joka tilanteessa kierrellä ja kaarrella ja esittää ikäänkuin kaikki olisi hyvin.

Välillä tulee sitten ne häpeäntunteet, epäonnistuminen äitinä (tiedän että olen ollut hyvä äiti), niille ei aika-ajoin voi mitään. Pienet lapsenlapset ovat sitten luku sinänsä. Yritän pitää molempiin yhteyttä pitkästä välimatkasta huolimatta, mutta vaikeaa on hyväksyä nämä huostaanotot ja muut ikävät asiat joita tyttäreni on lapsilleen järjestänyt.

Huomaan itsestäni että narkomaanien omaiset syrjäytyvät helposti. Kahvipöytäkeskusteluissa on vaikea puhua lapsista, kuten vanhemmilla on tapana, puhumattakaan lapsenlapsista. Tiedän että jos pamautan yhtä-äkkiä kesken lasten urakertomusten, että minun tyttäreni on huumeidenkäyttäjä, ollut jo 7- vuotta, tehnyt kaksi lasta kahdelle eri miehelle joista toinen on huostaanotettu…aika hiljaista tulisi.

Yleensä puhun sitten ympäripyöreitä ja luistelen keskustelusta ulos.

Poikani on myös kärsinyt koko nuoruutensa siskon ongelmista. Hän tuntuu kuitenkin selviytyneen jotakuinkin hyvin. Välillä kertoo nähneensä painiajaisia ja joskus, kun on törmännyt siskoonsa kaupungilla, yrittää liueta, koska jos alkaa puheisiin, sisko kärttää rahaa ja ulkonäkö on myös sitä luokkaa (jokin goottimuoti, joka paikka täynnä tatuointeja, hampunkuvia ym. ), että ei halua kavereilleen esitellä.

Että tätä arkea…

Uskomatonta, että oman murheen purkaminen tänne voi auttaa muita niin paljon.
Kyllä se tieto, ettei ole yksin on niin voimaa antava.
Että on olemassa joku muukin, jossain, joka kärsii, pelkää, häpeää ja yrittää korjata ihan samalla tavalla.

Nuo Soiliskonkin kirjoitukset nyt, ne ovat niin mahdottoman tuttuja tunteita ja ajatuksia. Ihan kuin omiaan lukisi.
Niin että ihan täsmälleen samaa tietä on kuljettu kuulkaa narkkarien äidit ja isät.

Kumpa sitten saisitte kokea sen toipumisen “ihmeen”. Ihmeeltä se tuntuu, vaikka kyse on ihan ihmisen päätöksestä, tahdosta ja saadusta tuesta. Äidille/isälle se on ihme, kun entinen rappionarkkari on terve ja vahva.

Tosin arvet siellä on, ruumiissa ja sielussa kovasta käytöstä…100%:sta toipumista ei tapahdu.

Sitä toipumisen kokemusta toivon teille, toki ensinnä lapsillenne, mutta en yhtään vähempää sitä elämänriemua teille vanhemmillekaan. Olisitte niin ansainneet sen.

Minulle tämä palsta on ollut todellinen pelastus. Monesti olen kirjoittanut yksinäisinä tunteina tai jopa kesken työpäivän päiväkirjanomaisesti ja yllättynyt vastauksista, neuvoista ja osanotosta. On tuntunut hyvältä kulla selviytymistarinoita, toisten kokemuksia ja mielipiteitä eri kanteilta.
Toivon että oman lapseni elämässä on jokin käänne tapahtumassa. Ainakin pallottelu loppui hetkeksi ja hoidetaan (tai ainakin kartoitetaan) perimmäisiä syitä, kaiken juurta ja alkua. Aikaisemmin pestiin kädet koko ongelmasta ja sysättiin lapsi eteenpäin. Päihdeongelma piti saada pois alta ennen kuin muuta voi tehdä. Kaksoisdiagnoosin kanssa saakin sitten olla heittopussina kun ei kuulu oikein mihinkään.
Lapsi on menossa takaisin nuorisopsykiatrian osastolle B1 arvioitavaksi. Vieroitusoireita ei hoideta mitenkään.
Saa nyt kärsiä kylmän kalkkunan Ataraxin ja Seroquelin voimin. Samalla ronkitaan elämä läpi 2-3 viikon sessiossa ennen kuin päästetää hoito/kuntoutuspaikkaan. Sekin on nyt eri paikka kuin viikko sitten.
Pieni nelipaikkainen laitos josta netissä kirjoitetaan näin:
“Nuorten elämään liittyviä asioita käsitellään paljon luovuuden, toiminnallisuuden ja keskustelujen avulla. Koko hoidon ajan omahoitajien ja ohjaajien tehtävänä on auttaa nuoria tiedostamaan ristiriitoja, joita heidän ajattelunsa, mielipiteidensä ja käyttäytymisensä välillä on. Kuntoutumisprosessin aikana ohjaajat eivät kerro nuorille valmiita toimintatapoja. Ideana on pohtia nuoren kanssa erilaisia mahdollisuuksia, joita miettimällä hän ratkaisee itse oman elämänsä suunnan.
Hoidon aikana on tärkeää, että nuori tuntee olonsa turvalliseksi ja tietää, että ammattitaitoinen aikuinen on aina heti tavoitettavissa. Erilaisia tunnetiloja on helpompi käydä läpi turvallisessa ympäristössä. Apua pahaan oloon saa akupunktiosta, korvamagneeteista ja rentouttavasta hieronnasta.”
Ja vielä tämä:
"Tahdonvastaisuus; entinen hurja sääntöviidakko muuttui niin, että lasten elämä opittiin tekemään mahdollisimman siedettäväksi. Hoivaa, hellyyttä, kosketusta, hierontaa, halaamista, paljon puuhaa, toimintaa, valistusta ja läsnäoloa, kiinni pitämistä silloinkin, kun lapsi halusi lähteä. Etsimistä, jos joku hävisi jonnekin, odotusta, että eksyneet palaavat. Ennen kaikkea opittiin olemaan omine tunteinemme vastassa, kun lapset retkiltään palasivat.

Kuulostaa lupaavalta, toivottavasti eivät ole tyhjiä sanoja…

Jaa täällähän tämä jo olikin. Hyvä että asiat etenevät parempaan suuntaan nyt.

Muuttopäivä on ensi viikolla.
Tyttö on helpottunut kun ei tarvitse olla sairaalassa pidempään.
Nyt keräillään tavaroita joita on 11 eri etapin aikana ripoteltu matkan varrelle eri laitoksiin.
Vieroitusoireet ovat lähes loppuneet ja vointi muutenkin parempi. Lääkäri haastattelee päivittäin ja psykologi saa testinsä tehtyä noin neljän päivän sisällä.

Tämä asia ei välttämättä kuulu tähän kohtaan,mutta parempaakaan en löytänyt selatessa vanhoja kysymyksiä. Eli haluaisin keskustella ex-narkomaanin kanssa elämisestä,haluaisin kokemuksia muilta naisilta tai miehiltä, joilla ei ole mitää ongelmia ollu elämässä päihteiden kanssa ja jotka seurustelevat ex-narkomaanin kanssa. Itsellä poikaystävä ollut 5 vuotta kuivilla yhtä repsahdusta lukuunottamatta. Ihmetyttää suuresti tämän luonne,jatkuvaa ärtymystä, aggressioo pienistä asioista,loukkaantumista jos jokin asia ei mene hänen toivomallaan tavalla ym ym…Rupean oleman lopussa näiden mielenailahteluiden keskellä,kolme kertaa hän on ottanut eron ja aina kuitenki tulee takasin koska olen pyytänyt, mutta nyt olen itse tajunnut väsymykseni näihin juttuihin ja haluaisin jo elää rentoutunutta elämää !

piupau
Oletko käynyt al-anonissa? Suosittelen lämpimästi :smiley:
Itse olen kihloissa toipuvan narkomaanin kanssa joka on aktiivisesti mukana ohjelmassa. Miehelläni oli juuri 5v päivät ja yhdessä olemme olleet kohta vuoden. Mies oli vuoden päivät (kauan ennen seurusteluamme) päihderiippuvaisten yhteisössä ja vaikka aina ei ole ollut helppoa on mieheni, selvästi ja omien sanojensa mukaan, saanut sieltä uudet eväät elämää ja ongelmien kohtaamista varten -hänellä on nyt tukiverkko. Itselläni ei ole ongelmia päihteiden kanssa.

Ei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista kun molemmilla on omat oikkunsa, pelkonsa, kriisinsä ja traumansa jotka tulee osittain mukana suhteeseen (taviksillakin on ongelmansa :wink: ). Meillä keskustellaan joskus kovinkin kiivaasti asioista, ristiriidoista ja väärinymmärryksistä ja epäoikeudenmukaisuuden tunteista. Meillä otetaan asiat esille sillä mies vaatii sitä -tässä kohtaa itselläni on edelleen oppimista. :confused:

Kiukkupuuskia tai agressiota ei meillä oikeastaan ole. Kun mies on turhautunut tms hän soittaa heti kummilleen tai ystävilleen ja selvittelee heidän tuellaan ja ohjelman kautta ajatuksiaan. Kannustan ja tuen tässä asiassa miestäni täysillä! Asiat ollaan saatu tähän mennessä aina selvitettyä tällä kaavalla, ennemmin tai myöhemmin.

En usko, että täysin ongelmatonta suhdetta on kellään…

Toivotan sulle voimia piupau löytää itsellesi sopiva tie.

Ihana kuulla että joku on päässyt tuolle asteelle suhteessa, tarvitsee katsoa tuo ryhmä. On kyllä jotenkin hirveän vaikea suhtautua hänen menneisyyteeen ym vankilassa oloihin. Toki tämä kaikki menneisyyttä, mutta se ei aina lohduta. Lisäksi menneisyys on aiheuttanu hiukan sellasta ettei hän pysty olemaan luonteva vieraiden ihmisten seurassa ja vähän epäilevän näköinen eikä puhu mitään mikäli sellanen fiilis. Olen itse täysin päinvastaisesta perheestä, jossa äiti ja isä ovat olleet koko ikänsä yhdessä jne. Sitten kun toisella hyvin rikkonaiset välit vanhempiinsa niin näkökanta eri asioihin on täysin erilainen. Mukava kuitenki kuulla että on joku toinenkin “normaali” ihminen tämmöisen miehen kanssa :slight_smile:

Hei piupau!

Huomasin keskustelusi tässä ketjussa ja halusin vastata sinulle koska itselläni aikalailla sama tilanne. Eli Asustelen tällä hetkellä avoliitossa toipuvan addiktin kanssa joka on ollut kuivilla reilut 2v olemme olleet yhdessä reilu vuoden ja muutimme vasta hiljattain saman katon alle. Toi luonne ihmetyksesi on niin tuttua myös minulle mutta mun käsittääkseni se on ihan normaalia toipuvan addiktin käyttäytymistä tunne-elämän puolella heillä on siis paljon “parannettavaa”. Toipuminen vien paljon aikaa ja myönnän että itsekin välillä haluan tuota ihan samaa rentoutunutta elämää.

itse alan kaymään al-anonin ryhmissä (tänään siis menossa ekaan kertaa) ja hoidan/ yritän hoitaa itseäni sitä kautta.

Tsemppiä sinulle!

Hyvä idea tälläisen ketjun perustaminen, itse eksyin tälle sivustolle hakiessa juuri tietoa/tukea samanlaisessa tilanteessa eli 22 v nyt opiskelijanuori omana lapsenani, asunut kotoa pois nyt toista vuotta opiskelijapaikkakunnalla.Takana hyviä ja huonoja aikoja; peruskoulun jälkeen ajelehtimista,ei töitä, ei mielekästä tekemistä ei opiskelupaikkaa ennen kuin 20v,kävi kuitenkin intin ja “miehistyi” ja sai otteen hakea opiskelemaan.Kaikki tuntuikin menevän ihan hyvin vaikka takana on n.12v kaikenlaisten päihteiden kokeilu. Nyt ollut lääkkeiden ja alkon sekakäyttö ja ties mitä kaikkea tolkuttomassa määrin; eli ei viikonloppuisin vaan viikolla useamman päivä putkia, jolloin millään ei ole mitään, pikavipeillä eletään -velkakierre, kaverit samassa pisteessä, ei saada yhteyttä, ei tietoa missä on. Hirvee olo äidillä, pelottaa/odottaa puhelinsoittoa, tukea en saa miesystävältä, en muilta koska herkästi ihmiset sanovat etä “aikuinen mies tietää mitä tekkee”…tekee mieli sanoa että odottakaahan kun/jos omat lapsenne ovat samassa tilnteessa. Rahaa en anna, ruokakassín ostan kun pyytää, jonkusen velan( ei vippejä) olen maksanut ennen kuin ois ulosottoon mennyt.On hyvä tietää ettei elä yksin tälläisten asioiden kanssa ja sanoa se ääneen ettei jaksa- maiju

Nostan tämän aiheen esille ihan sen vuoksi, ettei se loputon suo huumeiden käyttäjälapsen myötä imaisisi meitä läheisiä mukanaan. Muistutan siitä, että meidän vanhempien ei tarvitse osata hoitaa lapsen huumeongelmaa, siihen tarvitaan asianmukainen koulutus, ei tarvitse osata huumesanastoa ja puhua kuten nuori puhuu, ei tarvitse tuntea syyllisyyttä ja miettiä mitä pahaa olen tehnyt jotta lapsesta tuli tällainen. Meillä on oikeus elämään. Suomalaisessa sosiaali- ja terveydenhuollossa läheisten huomioiminen on lapsenkengissä, meidän täytyisi sen lisäksi että opettelemme olemaan päihdetyöntekijöitä, myös osata ja jaksaa hakea itsellemme apua. Siinä ohessa tulisi kyetä käymään töissä, rahallehan löytyy myös tällä langenneella lapsella käyttöä, sekä huolehtia kenties muista lapsista, jotka väistämättä jäävät huumelapsen varjoon. Kovat on vaatimukset huumeista kuntoutuvalla tai irti yrittävällä nuorella, mutta kovat on myös häntä tukevilla läheisillä. Sanoisin että yhtä kovat jos ei kovemmatkin.

Huumeita käyttävä nuori käyttää yleensä hyväkseen juuri vanhempien/vanhemman syyllisyyttä. Tajusin sen itse vasta vähän aikaa sitten. Huumeiden käyttö alkaa yleensä juuri siinä iässä kun lapsi on muutenkin irtautumassa ja aikuistumassa. Prosessi on vaikea vanhemmille vaikka lapsella olisi asiat kunnossa, saati sitten kun nämä huumeet on kuvioissa mukana.

Olen itse ollut lyyhistyneenä maanrakoseen tyttöni ongelmien kanssa, mutta noussut sieltä, vaikka tyttären asiat eivät olekaan kunnossa vaan huumeet edelleenkin kuvioissa. Jokainen pulimummokin on kuitenkin jonkun lapsi, niin raadollista kuin se onkin. Joillekin asioille elämässä ei vain voi mitään.

Veljelläni on huume ongelma. Olen peloissani ja huolissani hänen puolestaa, sillä hän on mennyt 6kk käytön aikana muutamasta kokeilusta tilanteeseen, jossa hän oli viime viikon lopun pidätettynä huumeiden hallussa pidosta. Jäi kiinni asunnosta jossa hänen myyjänsä harrastaa liiketoimintaa. Huumeita löytyi poliisien sisään tullessa 86g. Lisäksi veljeni on myynyt kaikki tavaransa, keskeyttänyt koulun, saanut potkut töistä ja velkaantunut pahasti. Rakkaasta ja minulle kovin tärkeästä ihmisestä on tullut etäinen vieras kylmä ja hyvin itsekäs. Hän on masentunut ja puhuu jatkuvasta ahdistuksesta,mutta siltikään hän ei ole valmis tekemään mitään tilanteen muuttamiseksi. Jos hänelle erehtyy mainitsemaan ryhdistäytymisestä tai tuskasta jota hän aiheuttaa lähimmilleen hän muuttuuu todella agressiiviseksi ja hyökkääväksi.

Hän saisi töitä isältäni jos hän olisi valmis suorittamaan asepalveluksen ja muutenkin ryhdistäytymään, mutta hän ei voi kuulemma tehdä sitä sillä hän menettäisi “YSTÄVÄNSÄ”. Veljeni on jo 19 vuotias mutta hänellä ei tunnu olevan minkäänlaista kiinnostusta elää normaaalia elämää itsenäisenä aikuisena.
Kaikki tämä tuntuu pahalta painajaselta, vaikeinta on katsoa vierestä kun toinen tuhoaa elämänsä eikä sille voi tehdä mitään. Vai voiko? Toivoisin että hän näkisi millaiselle tielle hän on ryhtymässä ja vaihtaisi suuntaa… Kuitenkin sen sijaan että hän hakisi muutosta tilanne pahenee koko ajan ja aineet kovenevat.

Omituisinta koko jutussa on, että veljeni ollessa 10v äitini seurusteli entisen narkomaanin kanssa, joka sanoi että veljelläni on suuri todenneköisyys tulla narkomaaniksi, sillä hän on melko vetäytyvä ja kärsii suurista sosiaalisista peloista, lisäksi hänellä on ADHD, joka on aiheuttanut ongelmia perheellemme koko veljeni lapsuus ja nuoruusiän. Uskon suuren osan hänen sosiaalisesta ahdistuksestaan johtuvan juuri ihmisten negatiivisista ja ymmärtämättömistä asenteista vilkkaita AHHD lapsia kohtaan.

Hei Marry!

Olet joutunut kovaan kouluun veljesi kautta. Toivon sinulle jaksamista. On todella tuskallista seurata kun läheinen ihminen tuhoaa elämäänsä. Tuo käyttäytymisen muuttuminen agressiiviseksi, kylmäksi, kovaksi on hirvittävää mutta tyypillistä huumeongelmissa. Veljesi on joutunut pahaan koukkuun. Ehkä hänen tarvitsee käydä todella pohjalla ennen kuin pystyy yrittämään kuiville. Ikävä kyllä kaikki eivät halua koskaan yrittääkään.

Sinun on kuitenkin yritettävä kaikesta huolimatta itse elää, niin vaikeaa kun se usein onkin tuossa tilanteessa. Hyvä kun kirjoitit tänne, täällä on paljon samantapaisia kokemuksia omaavia. Toivon että asiat kääntyisivät jossakin vaiheessa parempaan suuntaan.

Siskollani huomattiin riippuvuus vahvoihin huumeisiin noin viikko sitten. Hän on nyt 22-vuotias ja asuu yhdessä tyttöystävänsä kanssa, jolla on pitkä tausta huumeiden käytössä ja joka käyttää aineita myös tällä hetkellä.
Siskollani on ollut jo pitkään diaknosoitu masennus ja hän on padaloginen valehtelija. Lisäksi skitsofrenisiä läpilyöntejä on ollut menneisyydessä jokunen.

Itse olen pian 20-vuotias ja siskoni on ollut minulle hyvin läheinen. Ennen tiesin kaiken hänen menoistansa, mutta yhteyden pito harventui harventumistaan kun muutin Helsingistä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Nykyisin en tiedä hänestä juuri mitään, enkä ole aikoihin voinut täysin luottaa sisareni puheisiin. Nyt en enää jaksa luottaa lainkaan.

Sisko häippäs katkolta sinne hakeuduttuaan heti seuraavana päivänä… Mahdollisesti menossa uudestaan parin viikon kuluttua… Kuitenkin, en usko että Sisareni pääsee huumeista eroon ennen kun jättää tyttökaverinsa. Tyttökaveri on oikein mukava ihminen muuten, mutta he ovat toisissaan aivan liian kiinni. Jos toinen ei pääse huumeista eroon, niin en usko että pääsee toinenkaan…

Äitini kuvaili viroitusoireita, joita joutu viime viikonloppuna kattelee ku kävi Siskoni luona. Olis tehny mieli tukkii korvat, ahdisti niin pirusti… Viimesen kuuden vuoden aikana mun sisko ei oo tuottanu mulle juuri muuta kun tuskaa. Mä oon yrittäny ymmärtää, olla tukena, kuunnella, puhua ja ennen kaikkea kestää. Aina oon antanu anteeksi, koska mä rakastan sitä paskiaista… Se tekee kipeää… Aluksi vallinneen tunnottomuuden jälkeen en oo oikeen osannu muuta kun itkeä. En syytä asiasta ketään, paitsi tietysti siskoa itseään. Mä vaan en oikeen osaa enää muuta, kun odottaa päivää, jona kuulen hänen kuolleen…

Tätä piti nostaa.

Itse aloin reilut kolme vuotta sitten seurustelemaan käyttävän narkomaanin kanssa. Miehen, jonka tunsin jo pitkältä ajalta ja uskoin hänen haluunsa ja kykyynsä toipua. Päivittäinen huumeidenkäyttö loppui noin puolentoista vuoden seurustelun jälkeen, alkoholi otti paikkansa siinä tilalla. Kaikki tämä siksi - mielestäni - että hän ei ollut missään vaiheessa todella sitoutunut toipumiseen. Se on luultavimmin vasta juuri alkamassa, kun mies löysi avun uskosta ja seurakunnasta.

Piupaun ja muiden kirjoitukset herättivät ajatuksen siitä, että millainen on “Toipuva Addikti”. Minusta toipuva on sellainen, joka hoitaa itseään esimerkiksi vertaisryhmissä, pelkkä päihteettömyys ei riitä. Ja toipuva kykenee hoitomuotonsa avulla tunnistamaan omaa käyttäytymistään, mikä liittyy riippuvuussairauteen, ja hallitsemaan sitä. Huumeet, ja päihteet yleensäkin, jättävät jälkensä ihmisen persoonaan, kuten narkin äiti aiemmin totesi. Al-anon (ja Nar-anon, niitä taitaa olla Suomessa kaksi ryhmää) auttavat ymmärtämään päihdeongelmaista ihmistä ja ennen kaikkea omaa itseä. Addikti pysyy addiktina, ja tietyt piirteet kuuluvat addikti-ihmisen luonteeseen. Ja sitten toisaalta jotkut vetoavat menneisyyteensä huonon käytöksen puolustukseksi.

Ei se helppoa ole, mutta kun itsestään pitää huolta, niin aurinko paistaa :slight_smile:

heippa!

Poikani on käyttänyt huumeita 10 vuotta. Yrittänyt päästä irti moneen kertaan mutta tuloksetta.
Joskus vaan sanotaan kylmästi että kriteerit eivät riitä mihinkään hoitoon.
On lohdutonta kuulla että poikani on myös yrittänyt itsaria.
Raskasta on ollut mutta olen yrittänyt pitää itseni kasassa,harrastanut kaiken laista.

Olipa ihana löytö, tältä sivulta sain samantien lohdutuksen. Joku teistä kanssasisarista kirjoitti, että olette niin ansainneet sen onnen, kun ihme tapahtuu ja lapsi toipuu. Se tuntui tosi hyvältä. Kun joka päivä pelkää saavansa puhelinsoiton, että jotain kauheeta on tapahtunut, eikä saa lastaan kiinni puhelimella, sitä väsyy siihen pelkoonsa. Ainut ihminen, jonka kautta sain puhelinnumeron, josta joku kaveri vastasi ja sain tytön langan päähän, oli narkkaridiileripoikaystävä. Miten voi olla elämä näin vaikeeta. Mutta sain kuulla tytön äänen, joka oli taas niin kiireinen, kuin aina, mutta se riitti mulle. Tyttö on hengissä, siis vielä on toivoa.
Tunsin myös myötätuntotuskaa tuon nuoren tytön kanssa, joka katseli oman veljensä elämän tuhoamista huumeilla, kun ei voi tehdä mitään. Minulla on myös toinen tyttö, joka samoin kärsii siskonsa huumeiden käytöstä. Kun juttelemme yhdessä, jätämme tämän ongelmalapsen asiat mahdollisimman vähiin, ettemme pahoittaisi toistemme mieltä. Koitamme kannustaa toinen toistamme ja iloita siitä mitä meillä on.
Joskus on hyvä ulvoa tuskaansa pihalle. Oikeen itkeä ääneen omassa yksinäisyydessään. Itku on kuin ylipaineletku, joka päästää liiat höyryt pihalle ja taas jaksaa vähän aikaa mennä arkipäivää eteenpäin.
Oli myös hyvä kuulla, että meidän omaisten ei tarvitse olla hoitajia narkkarille, ei tarvitse osata puhua sitä kieltä, mitä siinä piirissä puhutaan. On huojentavaa saada luovuttaa tämä asia ammattilaisille. Meidän tulee olla vain rinnallakulkijoita, ei hylätä, vaikka joskus sekin olisi helpompaa.

Itse tasapainoilen saman kuilun partaalla. Narkkaridiileripoikaystävä asuu nyt tyttäreni luona. En ole käynyt katsomassa häntä viikkoihin, pari viikkoa sitten kävi pikaisesti kotona, viikko sitten puhutiin kerran puhelimessa, sen jälkeen ei soittoja, ei vastaa puhelimeen. Osittain se on ehkä suuttumusta siitä että ilmaisin suorasanaisesti etten rahoita tai mahdollista hänen käyttöään omalla toiminnallani.
Minulle on vaikeaa löytää se oikea tapa auttaa ja tukea, olla läsnä ja välittää. Tuntuu etä kaikilla teoillani olen mahdollistanut huumeitten käyttöä ja antanut tilanteen jatkua liian kauan ilman että tyttären on tarvinnut ottaa vastuuta teoistaan ja niiden seurauksista.
Kun minä en nyt “auta”, rahaa on hankittu pikavipein ja kun nekin hanat ovat ehtymässä, on seuraavaksi vuorossa näpistely, varastetun tavaran myyminen, kaman kanssa säätäminen että itsellä olisi aina riittävästi käytössä.
Joka päivä pelkään että jotain pahaa tapahtuu, jotai vielä pahempaa ja peruttamatonta.
Tyttären kaverin kautta kuitenkin kuulin tänään että tyttärellä on kaikki “hyvin”, poikaystävä pitää aineissa ja suojelee, vie aamuisin likaiset vermeet pois ja tuo puhtaita tilalle yms. arkirutiineita joista hänelle on tullut osa arkea, jokapäiväistä elämää. Kun salailu loppui niin hän puhui kaikesta tästä kuin se olisi meille kaikille normaalia.
En tiedä todellakaan kestääkö tämä vuosia tai pystyykö hän koskaan lopettamaan tai haluaako ylipäätään.