Kerron äkkiä oman tarinani.
Eli meilla on 6 lasta ja olemme asuneet nyt erillään.Minä olen kuitenki ollut yksin vastuussa kaikesta jo ainakin viimeiset kuusi vuotta.Mutta nyt tulee mitta kyllä täyteen.
Mies ollu iv-käyttäjä viimeiset kaksi vuotta ja se on ollu ihan järkyttävää aikaa.Kun on subua käyttänyt,on pystynyt normaaliin elämään,mut pirin kanssa ihan kauheaa.Sen huomaa kun on ottanut,mä vihaan sita korostettua itsevarmuutta,välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä.Ihan sama mitä silloin tapahtuu,sitä ei varmana mikään kiinnostaisi.Ja ne katoamiset…kun on ottanu,niin sit majailee muiden narkkien luona yötä päivää.Lupaa tulla käymään,mut tulee vasta ylihuomenna jne.
Kun se sit tosiaan tulee käymään,niin on taas oma itsensä,katuu kun on ollu taas tuollainen,yrittää hyvitellä ja pysyy taas normaalina n.2 kk.Sit taas mennään ja sama juttu.
Me ei olla vielä erottu,mut nyt tuntuu,et ei jaksa enää katsoa vierestä,ku toinen tuhoaa itsensä.Se on käyttäny piria nyt ainakin viikon.Ekan kolmen päivän unettomuuden jälkeen joutui sairaalaan ja nukkui sen jälkeen yhen yön.Sit taas herättyään häipyi ja kaks unetonta yöta ja tajuttomuus.Ja sekään ei näköjään paljoo haitannut,kun taas piti saada.
Viimeksi ku näin,se oli kauhees kunnossa…näki olemattomia asioita ja pää nyki kuin jossain kauhuelokuvassa.Kauhee huoli siitä kannettavana ihan koko ajan.Ja toinen ei tietenkään sitä tajua,vaikka kuinka yritän kertoa.
Jollain tavalla mä en vain pysty päästämään siitä irti.Se lupaa aina raitistua ja enhän mä sitä ees usko enää,mut silti toivon parempaa.
Olis helppo vain häipyä kokonaan,mut lasten takia,se tulee olemaan aina meidän elämässä.
Mä aina sanon itselleni ja sillekin,että nyt se on loppu,mut en vain pysty lopettamaan.Pelottaa,et sille käy vielä huonommin.Etta suruissaan se tekee itselleenkin jotain.Ma oon omalta osaltani mahdollistanu tän,koska oon antanu sille rahaa,maksanu sen vuokria jne.Kuinka tyhmältä tää kaikki kuulostaakaan,kun kirjoitan tähän.Mä itse kuulostan tosi tyhmältä.
Tää sama näyttää olevan kaikilla täällä,et luulee oman tarinan olevan jotenkin erityinen,ihan ku meillä menis muita paremmin.Mun lapsilla on normaali elämä vain mun ansiosta.Koska mä jaksan peitellä miehen juttuja,valehdella lapsille,et miksi isä ei tullu niitä katsomaan.Ihan kokopäiväinen työ mulla näissä asioissa.Ärsyttää ku toinen pääsee niin helvetin helpolla.Ja kun siitä sanon,vastaus on mitä mä voin tehdä,ma oon narkkari!