Kysyisin onko kellään kokemusta naisten AA-ryhmistä, että saako niistä apua ja hyvää tukea raittiuteen? Olen kuullut jotain juoruja, että naisten AA-ryhmissä olisi juoruilua selän takana, yksittäisen jäsenen dissaamista tai kiusaamista jne. mutta en toki väitä juoruja todeksi ilman todisteita.
Olen käynyt “tavallisessa” AA-ryhmässä pari vuotta sitten. Siis sellaisessa jossa on sekä miehiä että naisia, joskin enemmistö siinä oli miehiä. Lopetin käymisen siinä, kun ajauduin intiimiin suhteeseen erään miespuolisen ryhmäläisen kanssa. Siihen suhteeseen päättyi sekä ryhmässä käyminen että raittius sillä kertaa.
Olen 37 v. lapseton sinkku nainen, jonka ongelma ollut alkoholi, mutta myös bentsoja olen joskus nauttinut. Pysyn kausittain raittiina viikkokausia, mutta retkahtelen aina, viimeksi runsas viikko sitten.
Rohkeasti vain ryhmään, sekaryhmäänkin. Itselle pitää antaa anteeksi töppäykset ja erehdykset, muutoin ei jaksa, ihmisiä vain ollaan, ei kukaan ole täydellinen.
Naisten AA-ryhmissä olen käynyt useallakin paikkakunnalla, enkä ole huomannut mitään muuta kuin tavallisia rikkinäisiä ihmsiä etsii raittiutta.
Sen olen oppinut että on oltava nöyrä, siis sillätavalla, että vain itsensä takia menee ryhmään ensin. Kyllä minullakin oli kaikenlaisia vaikeuksia pysyä ryhmässä, mutta kun toinen vaohtoehto oli että joutuisin takaisin istumaan kuppiloihin ja baareihin niin parempi vaihtoehto oli ehdottomasta mennä ryhmään vaikka kuinka hävetti tai muuta. Ajan kans sitten oppi miten ryhmässä toimii, miten oppii suojelemaan itseään ettei harhaudu. Ryhmissä on monenlaista porukkaa, ei kaikki ole ihan niin mukavaakaan kuunnella, mutta kun ymmärtää että ollaan vain ihmisiä jotka etsii tietä ulos juomahelvetistä… jotkut ovat siistejä ja eivät ole juoneet muualla kuin kotona, toiset kovia ja rämäpäisiä. On uskovaisia, ateistia, epäilijöitä kaikkea mahtuu porukkaan, sehän siinä onkin hienoa ettei tarvi olla kuin muut, ei tarvi uskoa ketään tai mitään, ei todistella mitään, ainoa pääsyvaatimus on että haluaa olla raittiina, päivän kerrallaan, kaikki muu on vapaaehtoista ja ajan kanssa kun saa raittiutta asiat selkenee.
Itse olen onnellinen kun pääsin AA:han ja raittiiksi, olen tosi kiitollinen että tuollainen porukka on olemassa…
Minulla on kokemusta naisten ryhmästä, muutaman vuoden takaa ja ihan positiivisia. Niitä oli silloin vähän jos ollenkaan, tämän päivän tilannetta en tiedä. Olisin kaivanut naisten ryhmää silloin ja keskustelevampaa ryhmä toimintaa. Ryhmissä käyminen ei siis ollut minun juttuni ollenkaan, varsinkaan muodossa “hei olen Kalevi ja alkoholisti/addikti, raittiina 30vuotta” Onkohan ryhmä toiminta yhtään muuttunut ?
Hei. Myös seurakunnilla on päihdetyötä ja naistenryhmiä sekä sekaryhmiä. Itse en ole niissä käynyt mutta olen kuullut ihan positiivisia kokemuksia niistäkin. Samoi A-killalla on naistenryhmiä.
Elli 2016 tarinasi on niin tuttua, noin minäkin koin alkuaikoina ryhmissä, olin tosi torjuva ja arvostelin kaikkea, milloin mitäkin oli mielestäni täysin väärin. Mutta sinnikkäästi vain kuljin ryhmissä, takanapäin haukuin ihan mahdottomaksi paikaksi, mutta onneksi sain ystävän ryhmästä joka kuunteli ja selitti ja kannusti pysymään ryhmässä. Niin minä sitten pysyin, ja ratistuin ja tajusin että siellä on vain tavallisia juoppoja niinkuin minäkin, kukin erilaisia, jokaisella oma tarina. Ja mikä ihaninta, minua ei alettu aivopesemään mihinkään uskoon tai oppiin ja että minun olisi pitänyt muuttua joksikin ennenkuin olisin hyvä, kelpasin ja kelpaan edelleen ihan tällaisenaan. Ainoa vaatimus on halu olla juomatta, päivä kerrallaan.
Minulle ryhmät ovat olleet oikea suvaitsevaisuus koulutus. Ja omien pelkojen, traumojen ja epäluulojen irtipäästämisen oppipaikka.
Se onkin jännää miten ihmismieli alkaa vastustamaan muutosta, kun muutos olisi vain itselle hyväksi. Minulla on nyt menossa muutoksen aika, eron jälkitila, tajuan että menneisyys on jätettävä taakse, katsottava tulevaan ja etsittävä jotain uutta tilalle.
Hyvää lauantaipäivää!
Tämä on kiinnostava näkökulma. Kauanko sinulla meni tuohon ryhmään sopeutumiseen? Kävin itsekin aikanaan ryhmissä, en siellä raitistunut ja lopetin. Jälkikäteen katsottuna sekään ei ollut turhaa, vaikkei raitistuminen onnistunutkaan. Monista puheenvuoroista jäi paljon käteen, jonkinlaisia siemeniä mieleen itämään. Sellaisia joiden merkityksen olen ymmärtänyt vasta jälkeenpäin.
Toiselta puolen olen miettinyt sitäkin, että mitä jos vaan ei sopeudu? Jos on liikaa omia kipeitä kohtia, joihin milloin mikäkin tökkää, eikä siihen siedäty, onko silloin parempi kuunnella itseään ja väistyä ja mieluummin riittävän ajoissa? Tai ainakin kokeilla jotain muuta ryhmää tai jopa muuta keinoa raitistua. Omalla kohdallani en tiedä luovutinko liian aikaisin vai eikö ryhmät vaan sovi minulle, vaikka 12 askeleen ohjelma tykötarpeinen on hieno ja tutkin sitä aika ajoin yksin.
Naistenryhmässä kävin eka kerran kun olin ollut jo useamman vuoden raittiina ns. isoilla päivillä eli kesäpäivillä oli naisille oma ryhmä. Sitten kävin toisella paikkakunnalla kun omalla paikkakunnalla ei ollut naisten ryhmää. Se oli hyvä lisä kun kävin omalla paikkakunnalla sekaryhmässä. Sekaryhmässä raitistuin ja se oli vaikeaa varmaan muutaman vuoden. Aina vähän väliä hermostuin miesten puheisiin, olin hirveän kriittinen ja vihainen miehille, ja syystä, kun olin elänyt juoppojen miesten ympäröimänä.
Al-anon ryhmä (alkoholistien läheiset) oikeastaan vasta sai minut rauhoittumaan ja anteeksiantamaan. Anteeksiantoa harjoittelin lukemalla kirjoja ja kävin Valtavaaran luennoilla, vaikka nekin kyllä ärsytti, mutta myös jotain jäi mieleen ja aloin muuttua. Pikkuhiljaa muutuin ja ymmärsin, että minun on itse puolustettava itseäni ja en saa ottaa itseeni enää muiden puheita.
En enää “nakkaa lasta pesuveden mukana” eli aloin käydä ryhmissä eri asenteella, en enää vaatinut että muiden pitää käyttäytyä niinkuin minä haluan, eikä minun tarvi hyväksyä eikä olla kuten muut, ei missään paikassa, ryhmissä, kotona, harrastuksissa. Nyt kun tätä kirjoitan ymmärrän, että tuon opin olen ryhmissä saanut. En ole ajatellutkaan tuota ennenkuin nyt että mitä kaikkea hyvää olen saanut.
12 askeleen ohjelma on kait opettanut että on pidettävä itsestä huolta. Mitä minä pelkään jos käyn ryhmissä? Sitä että joku huomaa että olen alkoholisti? No, kyllä sen huomasi, kun istuin baarissa muisti pois ja horjuin kotiin sieltä, tai olin juonut yön, enkä aamulla päässyt töihin tai tuli töihin vanhalle viinalle haisten, ja luulin ettei kukaan tiedä
Luin jutun lehdestä että alkoholismi on aivosairaus… mielenkiintoinen juttu oli.
Naistenryhmissä on eroja niinkuin on kaikissa muissakin rymissä. Että ne jäsenethän sen ryhmän tekee. Tykkään itse käydä mieluumin ehkä sekaryhmissä, koska olen aika rankasti alkoholisoitunut ja joskus naistenryhmissä, kun kuulee niitä viininlipitysjuttuja, niin tuntuu, että onko nämä ollenkaan alkoholisteja vai kaunistelevatko asioitaan?
Toisaalta, ehkä siinä mielessä naistenryhmät vois olla mulle parempia, koska autistina en helposti edes tajua jos joku mies yrittää iskeä, a-a kielellä “kullittaa”… Minulle ihmiset on vaan ihmisiä, sillä sukupuolella ei ole oikeastaan minulle mitään merkitystä muiden kuin petikumppaneiden kohdalla ja enhän minä sinne ryhmään sellaista mene hakemaan! Autististen naisten aivojen vaan sanotaan muistuttavan enemmän neurotyypillisten miesten aivoja kuin neurotyypillisten naisten. Se vois selittää, miksi ei osaa olla naisporukassa.
Unohda se suhteeseen hairahtaminen ja mene pokkana vaan takaisin ryhmään. Kokemuksesta viisastuneena et tee enää samalla tavalla.
Tai jos et jaksa, niin etsi naistenryhmä.
Mulla ei ole oikeastaan vaihtoehtona nyt naistenryhmää, paitsi tuo al-anon, mitä yksi sekaryhmän mies mulle ehdottelikin “koska siellä on naisia”. Mikä tuntui minusta pöljältä, kun se ei minulle itselleni merkkaa mitään, puhunko miehille vai naisille. Ja tuntuu tyhmältä mennä puhumaan isäni alkoholismista, kun omani on niin raakaa mitä se on…
Naisille on myös AA-verkkoryhmiä, joita suosittelen lämpimästi. Huomaan ainakin itse, että niissä on monesti ollut helpompi avautua alkoholismin puolista, jotka liittyvät naiseuteen etc.
