Hei Hukassa,
Mitä sinulle kuuluu?
Lähde ja elä sitä elämää jota haluat. Meillä on vain lyhyt aika täällä ja sitä ei kannata tuhlata onnettomaan elämään. Samalla annat miehellesi myös mahdollisuuden havahtua tilanteeseen ja muuttaa tapojaan, kasvaa. Ja jos niin ei käy, niin sinun ei tarvitse elää hänen valitsemaa elämäntapaa katsoen ja siitä kärsien. Lapset ovat ns. huono syy jäädä ja olla onneton. Eivät he toivoisi äidilleen sitä. Ja ethän sinä heitä vie isältään pois, annathan isälle mahdollisuuden olla lastesi elämässä, sinä annat lapsillesi onnellisemman äidin ja toivottavasti läsnäolevan ja silloin myös selvän isän. Yhdessä myötä- ja vastamäessä on lupaus, mutta siinä on se yhdessä… missä on hänen osuutensa siitä lupauksesta? Teet juuri niin itsekkäästi kuin sinusta tuntuu, hanki asunto ensin jos se tuntuu turvallisemmalta jne. Sinä ole se syy miksi lähteä, sinussa on se rohkeus! Sinun onni on sinun vastuulla. Miehesi elämä ja onni on hänen vastuulla. Kun yhteinen elämä on muuttunut kahden erillisen ihmisen elämäksi suhteessa on aika lopettaa se ja antaa molemmille mahdollisuus muutokseen.
1 tykkäys
Olen palstalla vieraillut useita, useita vuosia. Olen kirjoitellut viestejä eri nimimerkeillä ja välillä vähän taustoja muutellen - “ettei kukaan tunnista”. Kun aloin tätä aloitusta lukemaan, niin luulin hetken sen olevan oma viestini. Niin tuttua tarina oli.
Tein vihdoin tällä viikolla ero päätöksen ja asun jo toisaalla. Meillä tilanne on aina ollut se, että mies juo mutta on aina hoitanut työnsä ja kodin ym. erinomaisesti. Hän on siis huolehtinut, että perheessämme autot ovat kunnossa, renkaat vaihdettu ajallaan, vakuutukset kunnossa, sähkölaskut kilpailutettu yms. Eli on ollut todella vaikeaa hyväksyä sitä, että hän ei olekaan unelmapuoliso. Kun tavallaan hän sitä ulospäin on.
Olemme tunteneet melkein 30vuotta, joista naimisissa ehdittiin olla lähes 25vuotta. Nuorena joimme molemmat, kuten nyt usein nuoret (ainakin tuohon aikaan) joivat ja juhlivat. Syntyi lapsia ja mun juominen jäi satunnaiseksi ja humalahakuisuus ei enää kuulunut juomiseen. Puolisolla juominen ei jäänyt, vaan on kuulunut aina viikonloppuihin. Välillä juo enemmän, välillä vähemmän. Ei kuitenkaan ole koko tämän 30 vuoden aikana jättänyt kuin yhden kerran tulematta yöksi kotiin ja mitään ns. katoamisia ei ole tehnyt. Lähtiessä kuitenkin usein sanoi, että tulee puoleen yöhän mennessä ja sitten laittoi viestiä, että meneekin vielä pari tuntia. Eli kun ilmoitti, niin jotenkin minäkin ajattelin, että “hän huolehtii ja pitää sanansa, kun ilmoittaa jos myöhästyy”. Sittemmin tajusin, että jos hän sanoin tulevansa puoleenyöhön mennessä, niin 90% kerroista se meni pitkäksi.
Meillä ongelma siis oli se, että mies oli näennäisesti huomaavainen, huolehtivainen ja kiltti. Mutta sitten mä itkin joka viikonloppu sitä, että lähti juomaan ja juhlimaan kavereiden kanssa ja mä jäin yksin. Koin arvottomuutta. Etsin myös syitä itsestäni, koska en ole ollut mikään kodinhengetär tai supervaimo ja jotenkin ajattelin, että kun en minäkään ole täydellinen ja mies sentään on muuten niin huolehtiva, niin se on varmaan ihan ok, että olen viikonloput yksin.
Vaati siis 20 vuotta tehdä ratkaisu, että ehkä se ei ole mulle hyväksi kokea joka viikonloppu ja juhlapäivä sitä tunnetta, että olen arvoton ja mitätön kun toinen valitsee “parempaa seuraa” ja juhlimisen. Vaikka olisin miten “huono vaimo”, enkä aina ole makuuhuoneessa valmiina tai pidä kotia tip top, niin silti mun ei tarvitse kokea tuollaista arvottomuutta ja mitätöintiä jatkuvasti.
Huomaan edelleen ylläpitäväni jotain kuvitelmaa ja olen ehkä hieman mustasukkainenkin siitä, että “entä jos mies nyt muuttuukin ja joku muu saa sen”. Järjellä ajateltuna ehkä aika kaukaa haettua tai toisaalta voihan se jonkun muun kanssa muuttuakin, mutta meidän suhdetta se ei pelasta.
Löysin juuri muuttoa tehdessä vanhoja kirjeitä ja olin melkein järkyttynyt kun löysin kirjeen 10 vuoden takaa, joka olisi voinut olla kahden viikon takaa. Aivan samat tarinat. Minä kerron miten minua loukkaa hänen juominen sekä pitkäksi mennyt ryyppyreissu ja hän vastaa, että on pahoillaan ja minä olen hänelle tärkeä, MUTTA hän tykkää oluesta, eikä aio lopettaa - vähentää kyllä pitäisi. Joitain kertoja vuosien varrella uhkailin lähteä, jos hän ei lopeta juomista. Hän aina kertoi, ettei halua minun puuttuvan hänen itsemääräämisoikeuteensa ja hän ei juomista halua lopettaa, koska tykkää oluesta yms… Hän on kuitenkin ollut aina valmis vähentämään ja pitämän välillä selviä viikonloppuja, juomattomia arki-iltoja jne.
Kun nyt mietin aikaa taaksepäin, niin on tainnut viimeisten 15-10 vuoden aikana olla kerran 3 viikkoa putkeen juomatta. Silloin taisi olla lupaus olla 1kk juomatta, mutta tästä sitten vähän tingittiin kun tuli joku tapahtuma, jonka takia piti vähän lipsua. Ja voitte uskoa, että miten pitkään meidän keskustelut tuon jälkeen olivat tasoa. Minä: “Juot aivan liikaa, etkä pysty olemaan juomatta. Tajuatko olevasi riippuvainen?”. Hän: “Olinhan juuri 3 viikkoa juomatta. Voin hyvin olla juomatta jos haluan, mutta en halua.”.
Niin lukuisat kerrat meillä tehtiin sopimuksia, että “viikolla vain x saunakaljaa”, joka toinen viikonloppu on täysin selvä tai ryyppäämään vain kerran kuussa yms. Ja voitte vain arvata, että pitivätkö nämä sopimukset koskaan. Joskus aina hetkellisesti ja juominen väheni, mutta sitten tuli joku juhla/stressi/riita/tai ihan mikä vaan ja sopimuksista lähdettiin lipsumaan ja pian todettiin, että miksi mitään sopimuksia tarvitaan kun ei ne pidä kuitenkaan. Siinä vaiheessa mies myös yleensä tuotti tarinaa, että hän ei voi sietää “mun jeesustelua” ja kontrollointia. Eikä hän suostu tuollaiseen.
Vaikka ero on tuore, niin nämä melkein naurattavat. Siis oikeasti olen vuosi kymmeniä vaan uskonut, toivonut, roikkunut… kuvitellut, että joku lahjominen/uhkaaminen/kiristäminen/aneleminen/itkeminen saisi asiat muuttumaan.
Olisin halunnut nimimerkikseni hope eli toivo, mutta joku muu on ehkä ollut joskus samassa tilanteessa ja on kokenut, että elämässä on taas toivoa. En ranskaa osaa, mutta kääntäjää käyttämällä toivo on ranskaksi espoir. Se voi tarkoittaa jotain muutakin, mutta minusta se kuulosti nyt hyvältä nimimerkiltä tähän uuteen tilanteeseen. Päätin myös, että nyt en vaihda nimimerkkiä, enkä muuttele tarinaa. Kun jossain vaiheessa ehdin, niin kaivelen vanhoja viestejä ja yritän löytää sieltä omia kirjoituksiani.
Anteeksi aloittajalle, että viestiisi näin pitkästi vuodatin omia asioitani, mutta löytänet vastauksen kysymykseesi ja pohdintaasi mun tekstistä. Olisi parasta lähteä, mutta aina siihen eivät voimat riitä. Voit lähteä nyt tai voit lähteä myöhemmin. Mua ei muuten harmita ns. menetetyt vuodet, mutta kun lapset aikuistuivat niin kertoivat miten olivat kärsineet meidän jatkuvista viikonlopun riidoista, joita en ollut tajunnut heidän kuulevan. Olin itse niin surullinen ja loukkaantunut miehen viikonloppureissujen jälkeen, etten tajunnut lasten olevan hyvin tietoisia asioista ja he olivat myös “kärsineet” samaa tunnetta - iskä mieluummin ryyppää kuin on heidän tai äidin kanssa. Ole siis tarkka myös lasten kanssa. Tsemppiä!
1 tykkäys
Hei,
En ole pitkään aikaan vieraillut tällä sivustolla. En ole vielä lähtenyt, ja kysyn itseltäni useasti että miksi. Mies sai sairaskohtauksen talvella (osittain juomisen takia) ja en siinä vaiheessa pystynyt lähtemään. Mies vähensi juomista muutaman kuukauden ajaksi, mutta nyt juominen on taas päivittäistä. Riitojakin ollut paljon enemmän nyt, osittain rahasta, osittain juomisesta ja siitä, että olen niin paljon yksin lasten kanssa. Minulla on jatkuvasti tunne, että mies ei arvosta minua yhtään ja riittämätön olo. Olen onneton ja pitäisi lähteä. Minun pitää lähteä. Täytyy vain kerätä voimia. Suurin syy, miksi en ole lähtenyt on se että minua pelottaa jäädä ihan yksin. Minun täytyy jäädä tänne miehen kotipaikkakunnalle, lasten takia. Mies on kuitenkin ainut ystäväni täällä, ja jos lähden nyt niin jään aivan yksin(toki on lapset) Tosin sekin varmasti parempi kuin tämä tilanne.
Hei Hukassa,
oletko yhä tallessa?
Hei,
Täällä ollaan vielä. Välillä on parempia päiviä miehen kanssa ja sitten on taas huonompia. Lähtö pyörii mielessä melko usein. Mutta sitten tulee taas parempia hetkiä enkä ajattelekaan lähtöä. Monesti huomaan kieltäväni itseltänikin miehen ongelman, ajattelen että ei kai tilanne niin paha ole, kaikissa parisuhteissa on kuitenkin ongelmansa ja on ihan hyvä mies muuten ja välittävä isä. Voi mennä muutama päivä ihan hyvin taas kunnes löytyy kaljatölkkejä pihalta lojumasta ja menee hermo. Voimaa lähtemiseen en ole vielä löytänyt. Kohta on jo vuosi siitä, kun aloitin tämän ketjun ja vieläkin olen samassa tilanteessa, ihan käsittämätön tilanne. Tulee tosi saamaton olo.
Mitä luulet, olisiko sinulla mahdollisuutta saada keskusteluapua, jossa tilannetta tarkasteltaisiin puhtaasti lastenne hyvinvoinnin kannalta? Ottaisit siis tulokulmaksi heidän kasvuympäristönsä turvallisuuden ja ikään kuin hetkeksi unohtaisit oman asemasi: “millä tavoin voin vastuullisena vanhempana parhaiten turvata lasteni hyvinvoinnin?”
1 tykkäys
@Hukassa kuuntelin aivan loistavan podcast-jakson. Hanna Tikanderin Selvin päin-podcast, jakso Mistä tiedän, onko minulla alkoholiongelma.
Siinä pureuduttiin hyvin oivaltavasti myös läheisen alkoholiongelmaan. Suosittelen lämpimästi.
Et kyllä mielestäni yhtään ylireagoi… Itselleni yksi oivallus on ollut tällä matkalla myös se, että alkoholin käyttö voi aiheuttaa ongelmia henkilölle ja hänen läheisilleen, vaikkei henkilö jonkin määritelmän mukaan olisikaan alkoholisti. Ja ylipäätään, että ero alkoholistien ja “normaalien” ihmisten välillä ei ehkä ole ihan niin selkeä kuin ajatellaan. Että ehkä vähän oudostikin ajatellaan, että toisen alkoholin käyttöön saa puuttua vain jos toinen on alkoholisti. En toisaalta tiedä onko lasten kanssa ollessa tärkeää saada esim alkoholistin diagnoosi toiselle.
pystyisitkö ihan aluksi ottamaan sulle ja lapsille jonkin pienen loman (esim) vanhempiesi luona että saisit hetken hengähtää ja pientä breikkia arjesta örveltäjän kanssa?
Miehesi on keskikalja-cowboy.
Muutto lasten kanssa 400 km päähän tekee tapaamisista niin vaikeita että se luultavasti tuhoaa hänen elämänsä. Minkähän takia naisille on niin vaikea käsittää että kun mieheltä viedään lapset niin se aiheuttaa traumaperäisen stressihäiriön, mistä käytännössä harva selviää?
Voi olla todella ärsyttävää jos joku juo joka ilta bisseä, mutta se ei ole laitonta. Ei ole myöskään laitonta tuhota toisen elämä viemällä tältä lapset.
En nyt jaksa lukea koko ketjua kun näitä vastaavia tapauksia on niin paljon.
Yrittäkää! Yritä saada miehesi tajuamaan! Yritä saada hänet tajuamaan millaisista asioista on kysymys! Kun lapset on viety niin on turha enää yrittää korjata mitään, ja tie vie vain syvemmälle pimeään! Eikä sieltä nouse kuin harva, ja tämä on nähtyä ja itse koettua puhetta!
1 tykkäys
Kyllä sinä itsekin päihderiippuvaisena tiedät, että tuo ei onnistu. Jos yhdessä asuessa pitää valita perhe tai pullo, niin pullo vie voiton.
Juoppoa puolisoako tässä pitäisi sääliä ja ymmärtää? Viittasin tuossa yllä Selvin päin-podcastin jaksoon, jossa päihdeterapeutin selkeä ohje oli, että lähde pois ja ota takaisin, kun on hakeutunut hoitoon ja alkanut toipumaan.
Toki lasten lähtöä juoppo voi pitää niin epäoikeudenmukaisena, että ainoa ratkaisu on juoda. Kuuluu taudinkuvaan ja silloin juominen jatkuisi suhteessakin. Tai sitten siitä seuraa se kuuluisa pohjakosketus, joka auttaa hakeutumaan hoitoon.
4 tykkäystä
Joo, klassinen alkoholisti. Kuin minä aikaisemmin. Ei tuohon auta kuin kova reitti, asumusero oli itselläni se herättävä tekijä. Dokasin siellä itseni niin pahaan kuntoon että koin ensimmäiset deliriumi ja hädin tuskin kykenin suorittamaan rakkaan työni. Siinä vaiheessa havahduin missä oikeasti mennään.
Alkoholisti kun ei näe sieltä tynnyristään ulos. Kun puhutaan alkoholistin mahdollisuudesta parantua, se ei tapahdu kuin itsensä kautta. Reitti on miehellesi äärimmäisen kova, ole jämäkkä mutta lempeä. Sinun ei tarvitse hermostua, vaikka miehesi hermostuu. Pakkaat vaikka kamat valmiiksi, sanot että tuossa on ovi(toki voit auttaa asunnonhaussa), osoita suunta ja sano hänelle, että sitten kun olet valmis hoitoon sinä autat hänet sinne. Tarvittaessa virkavalta ja sosiaali apuun. Hätä tulee miehelläsi olemaan äärimmäisen suuri. Muistuttele häntä, että teet tämän rakkaudesta ja et ole lähdössä mihinkään henkisesti mutta fyysisesti kyllä, henkinen lähtö eli lopullinen ero tapahtuu silloin jos hän ei lähde hoitoon.
Jätä vastaamatta niihin tuhansiin ja taas tuhansiin soittoihin, viesteihin muutoin kuin, että rakastat häntä, tämä on koko perheen parhaaksi johon HÄNkin kuuluu kunhan hoitaa itsensä kuntoon.
Jos hän ei vieläkään hoitoonlähtöä ymmärrä, niin sitten ei auta enään mikään. Etkä sinä ole tehnyt ylläkuvatun tapaisesti toimiessasi mitään väärin, vaan olet ikäänkuin nopeuttanut tulevaa ja siinä samalla sinä sekä lapset vältytte sitä vierestä katsomasta.
Ja nimenomaan muistuttele hänelle, että rakastat häntä.
4 tykkäystä
Hei Hukassa. Tismalleen samat ajatukset ovat ajankohtaisia myös täällä. Mulla on ihana mies, jonka kanssa ollaan oltu yhdessä kohta 18 vuotta ja kolme lasta. Koti, mökki ja työt.
Paitsi että mies juo, olutta lähinnä, mutta tyhjentää kyllä kaapista kaiken muunkin löytyvän, saamani lahjaviinit, skumpat yms paremman puutteessa. Olutta on mennyt aina paljon, ja monta vuotta selitin itselleni, ettei se olut ole niin paha, ei se juo lasten aikana, ei aiheuta häiriötä, pystyyhän se olemaan iltoja myös juomatta.
Asia ei kuitenkaan ihan näin olekaan, ainakaan enää. Vuosien aikana olen useampaan kertaan yrittänyt ottaa säännöllisen tissuttelun puheeksi, yleensä tämä johtanut vain tolkuttomaan huutoon, syyttelyyn ja mielipuoliseen, päivätolkulla jatkuvaan kostamiseen. Olen aina selittänyt itselleni, että ei hän ole väkivaltainen ja olen itse syypää raivoon kun puhun asioista. Siispä olen yrittänyt ymmärtää ja olla puuttumatta, kun ties monesko tölkki sihahtaa auki arki-iltana “kierrosten laskemiseen”. Hän on myöntänyt olevansa alkoholisti, mutta sen olevan kuulemma kontrollissa, koska muut eivät siitä kärsi ja lapset, arki ja työssäkäynti hoituvat. Hoitoon hän ei halua.
Nyt kuitenkin tuntuu kuin olisin herännyt jostain unesta ja omat rajat ovat tulleet vastaan. Olen tehnyt selväksi, että 4-5 iltaa viikossa kaljan juominen ei ole minulle ok, vaan tuntuu tosi pahalta, kuten ei lapsen edessä kännissä sönköttäminen “ishi on alkoholishti” (mitä hän ei itse pitänyt minään). Rajojen vetämisen jälkeen hän on muuttunut kylmäksi ja ilkeäksi, aivan kuin täysin toiseksi ihmiseksi, jota en lainkaan tunne.
Hän on kuitenkin lapsille mahtava ja mitä ihanin ja rakastavin isä, ja selvinpäin huolehtiva ja rakastava puoliso, joka osoittaa rakkauttaan. Parisuhteemme on ainakin ollut monin tavoin tasa-arvoinen, mitä nyt iltaisin viimeistään klo 20 ei toinen ole enää useinkaan ajokunnossa.
Olen pitänyt kulissia yllä, mutta nyt en jaksa enää kannattelua. Olen alkanut avata tilannetta ystävilleni, ja nyt olen päättänyt kertoa myös perheelleni ja terapeutilleni. Heille kertominen hävettää vaan niin paljon, tuntuu kuin itse olisin epäonnistunut, ollut typerä ihminen, kun olen itseni saanut tähän tilanteeseen.
En halua lähteä, enkä halua jäädä. Rakastan miestäni, mutta vihaan tuota sairautta, joka muuttaa häntä. Mulla on todella ikävä sitä ihmistä, jonka joskus tunsin.
Pelkään myös todella hänen reaktiotaan, jos pyydän häntä valitsemaan avioliittomme ja alkoholin välillä. Hän on ilmoittanut, että jos ikinä uhkaan erolla, tämä on tässä. En myöskään usko, että hän osaisi tilanteessa ajatella lasten parasta, vaan pyrkisi kostamaan minulle lähtemisen.
2 tykkäystä
Hei @Villikumina ja hienoa kun kirjoitit tänne.
Oma näkökantani on sellaisen raitistuvan alkoholistin, joka myös luuli pystyvänsä kontrolloimaan sekä alkoholia että elämää.
Valitettavasti kirjoittamasi kuulostaa siltä, että jos isoa muutosta ei tapahdu, niin tarinalla ei ole onnellista loppua.
Tuossa tulee sanoitettua tilanne aika hyvin. Tunnut jo ajattelevan, että jos miehesi pitää valita sinun ja alkoholin välillä, hän valitsee alkoholin. Ja sen todennäköisyys on valitettavan suuri, koska juopon ja juoman väliin ei voi tulla mitään.
No ei pidäkään olla ok. Tuon pitäisi kyllä soittaa kaikkia mahdollisia hälytyskelloja ja tosi lujaa.
Muista että syyllinen tilanteeseen löytyy vain juoposta ja hänen juomastaan. Hänellä on sairaus, mutta hän voi kyllä valita sen, että haluaa lopettaa ja hakee apua.
Sinäkin voit hakea apua ja tukea päihdehuollosta, se on tarkoitettu myös niille joita läheisen päihdeongelma satuttaa. Suosittelen.
2 tykkäystä
Hei @Villikumina ja kiitos muutkin kommentoinneista.
Olen avannut jo terapeutille tätä asiaa ja se helpotti vähän. Ystävilleni en ole uskaltanut kertoa, enkä myöskään perheelleni. Samoja tunteita kuin sinulla Villikumina, hävettää ja tunnen epäonnistuneeni. Vaikka alkoholiongelma ei ole minun syytäni mutta tunnen syyllisyyttä siitä että olen katsellut tilannetta niin pitkään.
Minulla myös tuo tunne että en halua lähteä, mutta en myöskään halua jäädä. Jäämistä vaikeampaa on ainostaan lähteminen.
Otin miehen alkoholinkäytön (taas kerran) puheeksi viikonloppuna, nyt mies pitää mykkäkoulua eikä suostu keskustelemaan asiasta.
1 tykkäys
Moi @Hukassa ja @Villikumina, kirjoittelen pari päällimmäistä mietettä.
Uskon että tunnette häpeää, mutta koittakaa päästä tunteesta niskan päälle. Melko harvassa on Suomessa perheet joissa ei olisi jonkinaista tempoilua alkoholin kanssa. Puolison ongelma pahenee usein asteittain, ja myös alkoholisti voi olla mukava ja hieno ihminen. Älkää siis syyttäkö itseänne siitä, että ette ole lähteneet. Kortit kannattaa katsoa loppuun asti.
Mitä tulee lapsiin, avioliittoa kannattaa katsoa myös heidän kantiltaan. Miten turvallista kotona on? Lohdullista lienee se, että turvalliseen kiintymyssuhteeseen riittää yksi luotettava vanhempi. Mutta lasinen lapsuus ja etenkin nuoruus voi silti olla hyvin rankka kokemus ihmiselle. Haluatteko jälkikasvullenne sitä. Semppiä kovasti molemmille.
Niin ja tuo että kumppani suutahtaa on ehkä ihan hyvä merkki. Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa.
2 tykkäystä
Ja jatkanpa vielä pari riviä kun muistin kuulemiani viisauksia!
Kun ottaa läheisen alkoholinkäytön puheeksi, kannattaa puhua siitä mitä itse näkee ja kokee. Asioita, jotka ovat ilmeisiä ja jokaisen silmin nähtävissä. Silloin ne eivät välttämättä vaikuta niin syyttäviltä ja mini-interventio voi onnistua paremmin.
Toinen: huolen ilmaiseminen ei koskaan ole väärin. Oli kyse tilanteesta mistä hyvänsä. Jokaisella meistä on oikeus (ja jopa velvollisuus) sanoa: “Olen huolissani siitä että…”
1 tykkäys
Hei,
Lasten kannalta olen tätä miettinyt tosi paljon. Ja myös oman hyvinvointini. Tiedän että pitää lähteä, mutta olen jotenkin ikään kuin lamaantunut, enkä saa lähdettyä.
Mistä rohkeutta/voimaa lähteä? Olen ollut monta kertaa lähdössä ja aina viime hetkellä muuttanut mieltäni. Alkanut huolestuttamaan miten rahat riittää, olenko onnellinen jne… Pärjäänkö yksin?
Kuuntelin muuten selvin päin podcastiä, kiitos vinkistä! Antoi ajatteleemisen aihetta.