Olen tässä istuskellut sohvalla, krapulassa ja armottomassa väsymyksessä, lukien muiden kollegoiden tarinoita. Ja päättänyt kuten ehkä tuhat kertaa aiemminkin että nyt saa riittää. Ja ihan itselleni muistin virkistämiseksi kerron miksi saa ja pitää riittää.
Olen kolmikymppinen nainen. Nuorempana join aika lailla kiltisti, viikonloppuina, keikoilla, en ollut kuitenkaan mikään bilehile ja juominen oli todellakin aika vähäistä. Muutama vuosi sitten alkoi kuienkin luisua ja luisuminen oli jyrkkä. Opinnot jäivät kesken, sain töitä, sain rahaa, olin töissä pois kotoa miehen luota. Tahti oli todellakin melko nopea, vuodessa kehitin itselleni kunnon ongleman. Otin töiden jälkeen. Useamman kerran viikossa. Sitten päivittäin. Sitten menin humalassa töihin, join työaikana ja yhtenä yönä join niin paljon että aamuvuoroon tuleva työkaveri huomasi ja jouduin puhutteluun. No, hetken aikaa olin niin säikähtänyt että olin hissunkissun, en sentään hyvää juomisharrastusta hylännyt mutta skarppasin enkä sentään ollut humalassa työaikana, krapulassa ehkä. Häpeän tunne meni ohi, säikähdyskin ja palasin tutuille uomille. Seurauksena potkut. Pallasin kotiin häntä koipien välissä, mutta avopuolisolleni en kertonut miksi oma sesonkini oli jäänyt hieman lyhyemmäksi kuin oli tarkoitus ollut.
Opinko tästä mitään, en. Sama kuvio toistui seuraavana talvena, välissä hukkasin avaimia, lompakoita, puhelimia ja rahaa meni. Valehtelin, niin itselle kuin muille ihmisille. Ahdistus, masentuneisuus, itseinho, ja viini jolla sai edes hetkellisen helpotuksen. Kyllähän te tiedätte kuvion. Tuoksena jälleen varoitus ja aikainen lähtö. Opinko mitään. En. Viime syksynä kaaduin fillarilla, syytin siitä mopopoikaa vaikka todellsiuudessa olin juonut. Pääsin kerran myös poliisikyydillä kotiin. Kävin ensimmäisen kerran a-klinikalla, kävin jopa lääkärille sanomassa että pitäis tehdä jotain, mutta joku antabus tuntui liioittelulta. En kai mä nyt mitään lääkkeitä tarvinnut, lopetan kyllä. Menin depressiohoitajalle, mutta lopetin kahden kerran jälkeen. Avomieskin oli tässä välissä todennut, että mikäli aiotaan pysyä yhdessä, korkin olis syytä pysyä kiinni. Vaan eihän se ole pysynyt.
Tällä hetkellä olen ihan ok työpaikassa, yhden mokan olen tehnyt, mutta saanut anteeksi ja jatkanut suht tutuilla laduilla. Kadun, lupaan etten mene työpäivän jälkeen ostamaan sitä viinipulloa tai kahta, en osta markeista ruokaostosten yhteydessä siideriä. En juo useinkaan baareissa, vaan kotona, salaa tietysti, muka (vaatekomerossa on tyhjiä pulloja kertomassa harrastuksesta). Kun mies tulee kotiin saatan olla sohvalla “kännikoomassa”. Seuraavaana aamuna on paha olo, niin fyysisesti kuin henkisesti. Kesällä on kivempaa kun voi olla ulkona, lukemassa kirjaa, juomassa. Juon kirjaston vessassa, juon kylppärissä. Juon.
Haluan vähentää, lopettaa, mutta selkäranka tuntuu olemattomalta. Hetkittäin pelkään kaikkea sitä mitä on jo sattunut, ja mitä voi sattua jos jatkan. Suren mieheni vuoksi, joka joutuu katsomaan mun yhden naisen hajoamista. Miten ihminen joka kai on muka suht fksu ja jolla on elämässä kaikki päällisin puolin hyvin on onnistunut tekemään itsestään tällaisen? En ymmärrä, etsin sitten ymmärrystä sieltä mistä ei pitäiisi eli viinistä.
Ja ajattelen tänään, että lopetan. Rehellsuuden nimissä, en ole ollenkaa varma, että pystyn, haluan ja jaksan. Sen takia kirjoitin, mustaa valkoisella. Huomenna alkaa uusi viikko, 7 päivää, jolloin en aio juoda. Pitäkää peukkuja.
Peukkuja täältä myös 
. On siinä tietty kynnys lähteä AA-sydeemeihin, Itselläkin hiukan ennakkoluuloja että onko se joku “uskonlahko”. Mutta eteenpäin kohti raittiinpia päiviä