Muutin näemmä alkoholistin kanssa yhteen

Kotikanava
1

Tapasin tosi kivan ja turvallisen tyypin. Deittailtiin, alettiin seurustella. Meillä on hauskaa ja hyvä olla yhdessä. Homma meni vakavaksi, mentiin naimisiin.

Teimme asiat “väärässä järjestyksessä”. Menimme siis naimisiin ennen kuin muutimme yhteen. Odotimme käytännön syistä. Kummallakin meistä on yksi lapsi aikaisemmasta suhteesta. Puolisolla ei halunnut teini-ikäisen lapsensa kanssa muuttaa uuteen kotiin, ettei lapselle tule muutoksia elämään, vaan minä muutin heidän kotiinsa oman lapsen aikuistuessa ja muuttaessa pois kotoa. Kaikki emme olisi mahtuneet saman katon alle.

Luovuin vuokra-asunnostani. Monista, pääsääntöisesti minun, huonekaluista hankkiuduttiin eroon. Osasta kodinkoneista luovuttiin, koska eihän niitä tarvita tuplamäärää. Osa meni lapseni kotiin ja osa vaan kierrätykseen/myyntiin.

Olin asunut monta vuotta kaksin lapseni kanssa. Sopeutuminen on ollut vaikeaa, koska niin pitkään on ollut ns. oma tupa ja oma lupa. Olimme eläneet arkea kyllä yhdessä viikko-viikko -tahdissa. Kun hänen lapsensa oli toisella vanhemmallaan, puoliso oli minun luonani ja osana myös lapseni arkea. Pääsääntöisesti siis vietimme minun kodissani aikaa.

Aikaisemmin en puolison juomistavoissa ollut huomannut mitään ihmeellistä. Ruoan kanssa toisinaan kotona viiniä, käytiin myös ulkona, keikoilla, festareilla ja illassa meni muutama olut tai viinilasillinen. Mitään holtitonta käytöstä ei ollut. Joskus hän luonnollisesti kävi kavereiden kanssa ulkona, silloin hän joskus saattoi ottaa vähän enemmän, mutta yhä mielestäni “normaalin rajoissa”.

Kun muutimme yhteen ja olimme tietenkin koko ajan saman katon alla, ei enää viikko itsekseen ja viikko yhdessä. Huomasin, että hän aika usein saattoi käydä kavereiden kanssa ulkona, myös keskellä viikkoa. Ruoan kanssa ei mennytkään pari lasillista viiniä, vaan olutta ruokaa tehdessä, viiniä ruoan kanssa, kunnes pullo oli tyhjä, olutta siihen päälle. Mökillä ollessamme hän saattoi minun mentyä nukkumaan “jäädä vielä katsomaan leffaa”, minkä pikkuhiljaa tajusin tarkoittavan juomista.

Kun hän lähti kavereiden kanssa ulos, hän saattoi ilmoittaa tulensa tiettyyn aikaan kotiin, mutta ei näkynyt. Olemme eri aloilla, minulla on normaali päivätyö ja viikonloput vapaata. Hänellä taas on vuorotyötä ja toisinaan myös viikonloppuisin töissä. Olen useamman kerran nyt alle vuoden aikana valvonut aamuyöllä odottaen häntä kotiin ja peläten että jotain on sattunut. Joskus hän on tullut kotiin, kun minun pitää jo kohta lähteä töihin. Joskus reissujensa päätteeksi olen löytänyt hänet sammuneena wc:n lattialta. Kerran hän oli äitinsä luona auttamassa tätä, lähetti yhdeksän aikaan viestin, että lähtee nyt kotiin (matkaa 15 min.). Hän tuli kotiin aamuyöllä ja kaatokännissä, jälleen.

Viime kesänä olimme reissussa Virossa. Kun viimeisenä iltana ennen kotimatkaa olimme Tallinnassa, heräsin keskellä yötä eikä hän ollut hotellihuoneessa. Hän oli lähtenyt ulos ryyppäämään sanomatta minulle mitään enkä saanut häntä puhelimella kiinni. Lähdin kaupungille etsimään häntä ja onneksi löysin lähimmästä ravintolasta tuhannen päissään.

Mulla on tosi turvaton olo nykyisin joka kerta, kun hän lähtee jonnekin. En voi luottaa mihin ilta päättyy, tuleeko kotiin, milloin ja missä kunnossa. En myöskään halua lähteä enää ulos hänen kanssaan, koska juomisen tahti on niin järjetön.
Olen puhunut asiasta hänelle. Raivonnut, ripittänyt, puhunut rauhassa, kertonut peloista, uhkaillut, kannustanut olemaan juomatta. Olen huolissani hänen terveydestään. Mahaa on tullut, hän on alkanut kuorsata. Nojatuoliin nukahtamisen vuoksi hän valittaa kipeitä niskojaan.

Tykkään hänestä kyllä. En enää rakasta. En voi. Olen pettynyt. Avioliiton ja yhdessä asumisen piti olla kiva ja onnellinen asia ja kruunata meidän onnellinen seurusteluaika. Meillä meni niin hyvin ja olimme kaikkien mielestä täydellinen match. Nyt tuntuu enää vaan kämppäkaveruudelta.

Tekisi mieli lähteä, mutta se vaatisi säästöjen käyttämistä, että saisin perustettua uuden oman kodin, koska luovuin paria hassua huonekalua lukuunottamatta lähes kaikesta. Täällä istun. Tunnen potutusta, turvattomuutta, pettymystä, suuttumusta, surua. Sekä myös häpeää! Häpeää siitä, että epäonnistuin suhteessa. Häpeää siitä, että puoliso juo. Häpeää, että menin lankaan ja ajauduin tähän tilanteeseen. Olisi pitänyt nähdä jotain merkkejä.

Ahdistaa! Kiukuttaa. Miten tästä eteenpäin? En tiedä.

1 tykkäys
2

Juuri pohdin toisessa ketjussa, että miten ihmeessä näitä tilanteita voisi välttää. Ei kai oikein mitenkään. Ihmiset ajautuu kaikenlaisiin ongelmiin, alkkispuoliso on yksi niistä. Ja sitten pitää jotenkin räpistellä pintaan ja rannalle. Turha itseään tai ketään muutakaan on mollata siitä, että tässä ollaan. Myöskään sitä puolisoa.
Onni onnettomuudessa on se, että samoja kohtaloita on kokeneet niin monet, että tietoa ja tukea löytyy. Kuvio on pääpiirteittäin aina sama. Puolisot ovat eri tavoin riippuvaisia alkoholististaan, mutta sama irtautumisen vaikeus on lähes kaikilla.
Sinun puolisosi pysyi kanssasi kohtuukäytössä, koska tiesi, että pääsee omaan tahtiinsa kun ette ole yhdessä. Alkoholisti voi olla täysin raittiinakin vaikka kuukaisia, jos tietää että juominen on mahdollista lähitulevaisuudessa.
Miten olet ajatellut tulevaisuutta? Onko sinulla alkoholismista aiempaa kokemusta? Jos meinaat puolison kanssa jatkaa, tiedätkö millaista tulevaisuutta alat rakentaa? Tietääkö puolisosi olevansa alkoholisti, ja oletteko asiasta jutelleet?

3

Voi hitto!
Varmasti sinulla on petetty ja huijattu olo. Tietty mies ei välttämättä tehnyt yuota piruuttaan… hän saattoi kuvitella, että koska hän tavatessanne pystyi hillitsemään juomistaan, yhteenmuutto poistaisi koko alkoholiongelman. Ihmisethän uskottelevat itselleen kaikenlaista… että lapsi korjaa parisuhteen tai alkoholiongelman ja ties mitä.
Mulle kävi vähän samoin, kun duostuin muuttamaan exäni luo takaisin. Luovuin huonekaluistani ja vähensin muutakin tavaraa… ja ei mennyt kuin pari päivää, niin ‘kuherruskuukausi’ oli ohi, alkoi riidanhaastaminen ym ikävä, jotta hän voisi hyvästä syystä ryypätä kuin sika. Tunsin itseni tolloksi ja hävetti oma tyhmyys, kun olin jo kerran homman nähnyt.

Jos suurin ongelma on nuo käytännön asiat, niin olet minusta aika vahvoilla. Säästöjähän ei ehkä kannata käyttää pakkoa enempää… siis vuokratakuu yms. Saisitko alkuun hionekaluja ja tavaroita fbn roskalavaryhmästä, kierrätyskeskuksesta tai tutuilta? Voisiko mies maksaa vähän hyvitystä? Eihän sitäkään tiedä, jos ei kysy. Voihan hänkin olla tyytymätön tilanteeseen ja suhtautua ihan ok poismuuttoosi. Voitte sitten katsoa ajan kanssa, onko suhteesta enää mitään jäljellä.

Vaikka koti olisi alkuun vähän vaatimaton, sinulla olisi oma rauha. Vähät tavarat helpottavat isompaakin elämänmuutosta ja muuttoa kauemmas, jos sekin alkaisi tuntua hyvälle vaihtoehdolle. Tai etsiskelisit sitten pikkuhiljaa tarjouksista ja kirpputoreilta ‘löytöjä’ ja sisustaisit omannäköisen kodin. Se olisi uusi alku jollain tapaa.
Alkoholistien kanssa retkuun menee fiksumpikin ja osa useaaan kertaan, jopa saman juopon vedättämänä. Täytyy vaan yrittää päästä irti siitä ihmisestä ja omaan asuntoon ja yrittää jatkaa elämäänsä hiukan viisastuneena.
Et tosiaan ole ainoa.

4

Minulle kävi samoin, Kämppis, sillä erotuksella, että ei menty naimisiin, mutta tehtiin lapsi. Yhteen muutettiin reilun vuoden yhdessä olin jälkeen lapsen syntyessä. Seurusteluaikana nähtiin joka viikonloppu, ei juomista, mutta minulla ei silloin ollutkaan tiedossa, että vetää kännit kotona ma-to, koska viikonloppuna ”joutuu” olemaan selvä, enhän muuten tulisi sinne.

Totuus paljastui jo ensimmäisen kuukauden aikana. Putki oli silloinkin päällä, kun lapsi syntyi, en tajua miten selvisi, että pääsi yhdeksi yöksi sairaalaan, mutta sitten olikin seuraavana päivänä kiire kotiin juomaan. Kun lapsen kanssa tultiin kotiin ensi kertaa, oli sekin ilta, jolloin alkoholia piti ottaa puhumattakaan siitä kolmen viikon lomasta, joka alkoi isyyden alettua.

Olen kerrannut omaa stoorinsa tuolla toisaalla palstalla oma polkuni -ketjussa. (tämä ei ole kuitenkaan minun aloittama). Tiedän täsmälleen miltä sinusta tuntuu, kun asia paljastuu ja oletkin sen edessä, että haluat pois ennen kuin yhteiselo oikeastaan alkoikaan. Mies on sittemmin käynyt myllyhoidon, mutta se ei häntä ole ainakaan vielä valitettavasti raitistunut.

Jos haluat jatkaa yhdessä vielä yrittämistä, vaadi häntä lähtemään hoitoon välittömästi ja aseta se kaiken ehdoksi.

5

Hei! En ole ehtinyt ajatella vielä. Koetan tässä työn ohella räpistellä opintojen viimeisiä suorituksia kasaan, joten en oikein edes pysty ajattelemaan. Ei ole voimia alkaa järjestellä mitään ennen kesää. Pariterapia voisi olla yksi askel. Oli sitten tuloksena ero tai ei, voisimme jotenkin neutraalin osapuolen kanssa käsiteltyä, mikä tässä mättää ja miten eteenpäin - vaikka sitten yksin.
Haluaisin tietysti rakentaa sellaista tulevaisuutta, josta puhuimme sekä ennen että jälkeen naimisiin menon. Minulla on aikuinen lapsi, hänellä pian aikuinen lapsi, emmekä itse ole vielä ikäloppuja. Oli haaveena asua vielä jossain vaiheessa ulkomailla ja seikkailla yhdessä. Nyt lähinnä huolettaa, että kestääkö tuon terveyskään kovin pitkään, ja että pitäiskö sittenkin katsella elämää itsekseen, kun en ajatellut jarrut päällä elää. Aiemmassa parisuhteessa on jo kokemusta kämppäkavereina elämisestä, en sellaisesta kyllä enää varsinaisesti haaveillut :smiley:
Minulla ei ole aikaisempaa kokemusta alkoholismista omassa parisuhteessa, mutta lähipiiristä on. Sukulaiseni lääkitsi masennustaan melko hyvin rankalla juomisella viikonloppuisin pe-su aamu. Sunnuntain selvisi ja työviikon hoiti mallikkaasti. Lopetti vasta kun sai sydänkohtauksen. Tänä päivänäkään ei myönnä, et on alkoholisti.
Puolisokaan ei varmasti ymmärrä olevansa alkoholisti. Olen koettanut jutella asiasta hänelle, kysyä miksi juo, miksei voi olla juomatta. Kertut, miltä se minusta tuntuu. Ongelmana on perinteinen simpukkavaikeneminen. Jos koetan selvittää tilanteita tai ongelmia, hän vaikenee täysin. Ei vaan osaa puhua. Itse tästä hätäännyn ja tulee olo, ettei mua ymmärretä tai kuulla ja prässään enemmän. Ja kehä on valmis.
Tänään lähti taas ystävänsä luo. Jälleen pyysin ettei joisi. Vähän sanoi juovansa. Pyysin, että jos vaikka kokeilisi millaista on olla juomatta kokonaan. Pitäisihän siihen ystävän kanssa pystyä. Lupaili jälleen kerran kellonaikoja kotiintulosta. Olen pyytänyt, ettei tekisi sitä, koska aikataulut eivät pidä kuitenkaan.

6

Niinpä, voi hitto! En varmasti ole ainoa. En ole puhunut tästä meidän tilanteesta häpeän vuoksi oikein kenellekään. Nämä muutamat vastausviestit täällä ovat tuntuneet aika mukavilta, vaikka aihe on kurja. Ja tulee tosiaan fiilis, että ei tässä nyt ainoita olla.

Joo sinänsä mun tilanne on helppo, että mulle ei ole mahdotonta perustaa uutta kotia suht tyhjästä. Säästöt on toki myös hätävara, vaikka ei niitä sellaisena haluaisi käyttää, vaan tietysti johonkin mukavampaan.

Mieli on niin kumma, kun suurin asia tässä on se häpeä. Minä epäonnistuin, taas. Voin sanoa, että jos (vai kun :unamused: ) tästä lähden, tämän jälkeen saa kyllä parisuhteet jäädä! En tiedä luotanko enää yhteenkään ihmiseen.

7

Tätä olen yrittänyt hänelle sanoa monin tavoin. Tai siis että lopettava on - tavalla tai toisella. Olen kaivanut hänelle avuksi nettisivuja, numeroita, sovelluksia. En kaipaa tällaista elämää. Huoh!

Täytyy käydä lukemassa sinunkin tarinasi. En ole ehtinyt vielä paljoakaan täällä lueskella.

8

Tuntuu olevan ikävä tosiasia, että jos ei se asiasta puhuminen alussa auta, ei se auta jatkossakaan. Tiedätkö puolisosi entistä puolisoa? Tai mikä on puolisosi versio edellisen eron syystä? Jos haluat, voit tietysti yrittää hänelle vakuutella, että hänellä on ongelma, mutta kyllä se aika toivotonta on puhumalla saada perille.
Tämä “olen yrittänyt hänelle selittää” vaihe tuntuu sinnikkäästi istuvan puolisoiden käytösmallissa, ja vaihe kestää usein pitkään, mutta sen voisi kyllä oikeasti hypätä yli ja siirtyä vaiheeseen “korkki kiinni, tai muutamme erilleen”. Vaikka on se siitä tärkeä vaihe, että sen aikana asiasta voi haalia tietoa, kunnes itse on sisäistänyt sen, että alkoholismi on sairaus, joka ei puolison tai muiden läheisten maanitteluilla ja toiveilla maagisesti katoa, vaan vaatii intensiivistä ja pitkällistä hoitoa.
Pariterapia voisi olla hyvä, tai että kävisitte yhdessä päihdepalvelussa päihdehoitajan juttusilla. Jos ei puolisollasi ole mitään ongelmaa, niin eihän siitä käynnistä pitäisi hänelle mitään haittaa olla. Ulkopuolisen asiantuntijan avulla on helpompi keskustella, mutta kannattaa siellä olla itsellä muutamat avainmuistiinpanot mukana, koska alkoholisti kyllä osaa puhua itsensä ulos asiasta ja muut pyörryksiin.

9

Puolisokaan ei varmasti ymmärrä olevansa alkoholisti. Olen koettanut jutella asiasta hänelle, kysyä miksi juo, miksei voi olla juomatta. Kertut, miltä se minusta tuntuu. Ongelmana on perinteinen simpukkavaikeneminen. Jos koetan selvittää tilanteita tai ongelmia, hän vaikenee täysin. Ei vaan osaa puhua. Itse tästä hätäännyn ja tulee olo, ettei mua ymmärretä tai kuulla ja prässään enemmän. Ja kehä on valmis .
[/quote]
Yritin vastata sinullle, mutta viesti katosi kun en sitä täällä näe. Hyvä että olet tuonut hänen eteensä puhelinnumeroita ja nettisivuja alkoholismista. Yksi vinkki kuitenkin, jos haluat auttaa häntä. Älä aseta häntä valitsemaan pullon ja sinun välillä, koska pullo voittaa aina. Älä pyydä häntä lopettamaan, koska se on alkkikselle tässä kohti liian vaikeaa. Ei hänellä ole mitään vastausta siihen miksi hän juo - hön juo koska ei voi olla juomatta. Aseta hänet valitsemaan joko hoitoon lähtö tai ero -vaihtoehtojen välillä, (jolloin pullo ei ole valinnassa edes mukana) .

Alkkis juo, koska hänen on saatava alkoholia. Kun muilla menee työpäivä pilalle alkon vuoksi, alkkis tarvii kaljansa että saa itsenä työkuntoiseksi ja olonsa normaaliksi. Tämän kun sisäistää, ei tarvitse läheisenä käyttää aikaa miettimiseen, miksi toinen juo. Sen pyytäminen, ettei toinen joisi, on läheiseltä turhaa, koska tällaista vaihtoehtoa ei alkkiksen repertuaariaan ole. Juominen on tahdosta riippumatonta.

Harkinta-aika taisi mainita, että läheiset käyttävät liikaa aikaa sen vatvomiseen, että ”olen minä sille yrittänyt puhua”. Minäkin käytin liikaa aikaa, vaikka kaiketi kuitenkin suhteellisen nopeasti tajusin homman jujun, eli sen mitä alkoholismi on.

10

Harkinta-ajalla mainitsi, että voisi olla hyvä, että kävisitte pariterapeutilla tai päihdepolilla yhdessä juttelemassa. Pidän tätä erittäin tärkeänä, jos haluat auttaa puolisoasi hänen alkoholisminsa hoidossa. Tai meillä se meni niin, että minä kävin yksin selvittämässä hoitovaihtoehtoja miehelle, olin paikalla vaatimassa miehelle vastaanottoaikoja ja nimettyjä hoitajia ja laitoin itselleni ylös, milloin tapaamiset ovat, jotta voin seurata niitä. Jos asian olisi jättänyt miehen hoidettavaksi, ei siitä mitään olisi tullut. Kun mies lopulta lähti hoitoon, olin itse varmasti tietoisempi mitä siellä tapahtuu kuin hän itse.

Minun käsitykseni on, että hyvin harva alkoholisti pääsee yksin hoitoon, jos hänellä ei ole läheistä auttamassa (tekemässä interventiota ja huolehtimassa hoitoon pääsystä). Hoitopolku pitää ikään kuin tarjoilla alkoholistille ”valmiina polkuna”, johon hänen vain pitää hypätä, koska toinen vaihtoehto mikä hänelle annetaan on seuraukset - ero, perheen muutto erilleen, terveyden ja työpaikan menetykset. Tämä on ihan täyspäiväinen duuni läheiseltä myös hoitaa alkkiksen asioita, ja on valittava, haluaako siinä olla mukana. Mielestäni pariterapia on turha siinä vaiheessa, jos alkoholismin kieltomekanismi on vielä päällä. Eli alkoholistin pitää saada ymmärtämään sairautensa, ja sitten sitä voi pariterapiassakin käsitellä.

Minulla meni kaksi vuotta saada mies hoitoon. Sanoin hänelle, että olen hänen puolellaan ja vaikka olemme hoidon tarpeellisuudesta olemme eri mieltä, emme taistele toisiamme vastaan. Tarjoilin tätä vaihtoehtona, että sinulla menee kohta työ, terveys ja perhe, mutta vielä voit kääntää suunnan. En kysellyt, mihin hän menee ja milloin tulee, annoin vain kulkea ovesta halunsa mukaan. Muu olisi ollut ajanhukkaa. Muuten yritin keskittyä omaan elämääni.

Valitettavasti hoito ei kuitenkaan miestä raitistunut. Ollaan taas lähtöpisteessä. Eli tässä tätä ”esimakua” millaisen asian kanssa on tekemisissä,

11

En henkilökohtaisesti usko, että kovin paljon kannattaa aikaansa käyttää riippuvuussairaan ihmisen saamiseksi hoitoon; oikeastaan pikemminkin päinvastoin siitä on vaan haittaa. Toki nämä yksityset päihdehoitoyritykset toistelevat mainoksissaan, ettei hoitoon mennessä omaa motivaatiota tarvitse olla. Heille homma on kuitenkin liiketoimintaa ja lopulta on tuloksen kannalta hyödyllistäkin, että läheiset raahaavat amat päihdesairaansa sinne aina uudestaan ja uudestaan. Hoidon tehosta ei ole selkeää tietoa. Kuinka moni oikeasti raitistuu pysyvästi? Osa varmasti kyllä, mutta kuinka moni retkahtaa vaikkapa n vuoden sisällä?

Käyttäisin omassa arviossani jäädäkö vai lähteä monia muitakin ltietoähteitä . Osa raitistunesita alkoholisteista kehottaa läheisiä lopettamaan kannattelun lähtemään, jotta ns. pohjakosketus tulee nopeammin. Ja jos miettii sitäkin, että läheisen omaakin elämää menee hukkaan vuositolkulla ja hänkin ehkä sairastuu stressistä, eikä hänen ponnisteluistaan huolimatta juova raitistu, niin oman elämänsä uhraamisesa on hankalaa nähdä järkeä. Jokaisen on tietysti itse se oma päätöksensä tehtävä. Minä koin aika raskaana elämäni muuttumisen pätkätyön kaltaiseksi (vaikken juopostani tai hönen raitistamisesta mitään työtä itselleni ottanutkaan). Tällä järjellä olisin napakampi; laittaisin jonkun aikarajan ja jos vähentäminen tai lopettaminen ei ole onnistunut tai molemmilta ei löydy aitoa halua senkään jälkeen pelastaa parisuhde, olla siis valmis näkemään vaivaa sen eteen, lähtisin, enkä tarjoilisi loputtomiin aina uusia mahdollisuuksia.

Epävarmuus tulevasta oli koko ajan läsnä ja piemmän tähtäimen suunnitelmia olo vaikeaa tehdä. Oli puhetta “vähentämisestä” ja jäin sitä odottelemaan jonkun kuukauden, eikä mikään muuttunut. Ryhdistäydyin ja ärryinkin,että nyt pitää joku ratkaisu tehdä, sitten mies taas halusi yrittää vähentämistä… Niistä muutaman kuukauden pätkistä alkoi kertyä vuosia. Itse tajusin jossain kohtaa, ettei erosta saada aikaan yhteistä päätöstä, vaan juova puoliso vedättää minua ja ostaa aikaa puheillaan, eikä hänellä ole todellisia aikeita tai halua muuttaa mitään. Jouduin päättämään erosta yksin ja suurelta osin hoitamaankin sen miehen lähinnä kiukutellessa ja uhriutuessa.

Uskon ihmisen itsemääräämisoikeuteen tässäkin asiassa. Yhtä turhaa kuin lihavalle on järjestää yli hänen oman tahtonsa kuntosalikortteja tai vastaanottoaikoja, on se sitä alkoholistillekin. Lähden siitä, että halu elämänmuutokseen täytyy tulla ihmiseltä itseltään. Siitä voi kysyä (kerran) ja sanoa, että jos ja kun halu muutokseen herää, on hänen tukenaan silloin.

Minusta linkin juttu raitistuneesta alkoholistista on hyvä, samoin tuo toinen.
kodinkuvalehti.fi/artikkeli … laheiselle

yle.fi/a/3-10449955

Kämppis, oletko itse miettinyt, mitä aiot ja haluat tehdä? Jäät, lähdet vai yritättekö ehkä palauttaa suhteen siihden aiempaan kahden kodin systeemiin?
Sinulla on oikeus halutessasi laittaa oma terveytesi ja elämäsi etusijalle, eikä säälistä tai velvollisuudetunnosta ole pakko elää itselleen haitallisissa olosuhteissa!

Hassua kyllä, mieleeni tuli, että onkohan täällä koskaan ollut saman miehen peräkkäisiä puolisoita… Tavallaan kun osa näistä juopoista taitaa olla vähän sellaisia kiertopalkintoja, kuin projektiautoja, jotka siirtyvät aina seuraavan naisen hoidettavaksi, kun edellisen voimat loppuivat ja hyvin alkanut raitistaminen jäi vaiheeseen. Jostain syystä meitä hoivaajia riittää.

12

Aivot raksuttaa koko ajan sen parissa, mitä haluaisin tehdä. Tällä hetkellä lähinnä kestän tilannetta, koska opintojen viime metrit menossa eikä jaksamista työn ja opiskelun ohessa tehdä mitään ratkaisuja. Ei kerta kaikkiaan ole energiaa lähteä etsimään asuntoa ja perustamaan uutta elämää.

Enemmän kyllä mietin lähtemistä kuin jäämistä. Vaikka meillä on kivaa yhdessä ja hyvä ystävyys myös, mun on vaikeaa sietää tästä tilanteesta aiheutuvaa stressiä ja huolta. Kannan huolta hänen terveydestään, opinnoistaan (alanvaihtaja ja uuden ammatin opinnot käynnissä) sekä tulevasta työelämästä. Pelottaa hänen puolestaan, että hän mokaa jotenkin kaikki. En jaksa kantaa riskiä, että mulle jäisi meidän elättäminen.

Välillä musta tuntuu kylmältä ajatella, että mä en tällaista tilannut, mun ei tarvitse tällaista kestää. Jotenkin sitä kuvittelee, että täytyy jäädä tukemaan tai jotain - ja osin tietysti haluankin - mutta muiden tarinat ja nuo linkkaamiesi artikkeleiden toipuneet alkoholistit eivät vakuuta, että siitä olisi mitään hyötyä :laughing:

Toisinaan myös huomaan vähätteleväni sen juomista, että ei se ole joka päivästä ja hoitaa kuitenkin hommansa perus hyvin. Mutta kuten tuossa Ylen jutun oletuksissa käydään läpi, oletukset on vääriä. Kyllä tuo puoliso kuitenkin joka kerta juodessaan jotenkin ns. perseilee. Luottamus on mennyt ja sellainen turvallisuuden tunne, jota parisuhteessa kaipaan, loistaa poissaolollaan. Sellaista on vaikea saada takaisin.

13

Toi vaihtoehtojen oikea muotoilu voi olla hyvä vinkki! Kiitos. Ehkä alkoholistin kanssa täytyy olla samalla tavalla kun lapsen kanssa: johdonmukainen. Selkeät rajat eli hoitoon tai häivyn ja se aikaraja.

Aikarajasta olen alkanut jo puhua, mutta vaihtoehtona käyttänyt tosiaan sitä juomisen lopettamista.

14

Tuo hoitoon vaatiminen on myös konkreettista. Että jotain pitää todella tapahtua tietyn ajan sisällä. Lopettaahan voi alkoholisti sanoa, että olen jo lopettanut, olla pari kuukautta - puoli vuotta selvä, kunnes sama alkaa. En usko, että lopettaminen itsekseen onnistuu keneltäkään ilman jotain radikaalia muutosta elämässä.

Tein sen päätöksen sekaantua itse miehen hoitoon, koska näin miten surkeasti päihdepoli toimi esim. katkolle lähetettäessä. Ei alkoholistia hoidettu, laitettiin vain eteenpäin. Mies ehti olla 1,5 vuotta päihdepolin asiakas, eikä hänellä ollut vielä edes omaa hoitajaa saatu nimettyä sinä aikana. Kun puutuin itse asiaan päihdepolilla, mies oli 2 kk :ssa saanut maksusitoumuksen ja lähdössä hoitoon.

Se, kuinka paljon itse haluaa itseään laittaa tähän, siitä on jokaisen tehtävä päätös itse. Vieras taisi kommentoida, ettei läheisen kannata voimavaroja tähän tuhlata. Olen osittain samaa mieltä. Mutta kerroin tarinani, koska mua harmittaa, että minulle ei kukaan ollut kertonut, miten ratkaiseva läheisen rooli voi olla ja jouduin itse kantapään kautta toimimaan ja ”hukkaamaan elämästä” 1,5 vuotta, että päihdepolilla jotain tapahtuisi. Kun olisin tiennyt, aika perhehelvetissä olisi ollut 1,5 vuotta lyhyempi.

15

Itse se tosiaan on päätettävä jokaisen ja kaipa meillä jokaisella on alussa ollut inhimillinen halua auttaa ja “pelastaa” toinen. On niin satuttavaa ja ahdistavaa nähdä rakkaan ihmisen tuhoavan itseään/itsensä. Ehkä sitä jollain tavalla luulee, että on olemassa joku keinoa saada toinen järkiinsä… ja läheiset sitä etsivät kuka lyhemmän ja kuka pidemmän ajan.
On täysi mysteeri, miksi joku raitistuu ja joku ei. Joku nousee ojanpohjalta tai kuolemanporteilta normaaliin elämään, joku toinen juo itsensä hautaan, vaikka ympärillä oli ollut iso joukko läheisiä tukemassa ja auttamassa.

Juomisessahan ei ole tietyn pisteen jälkeen mitään järkeä; ihminen liukuu koko ajan kohti tuhoa, menettää terveytensä, läheisensä, työnsä ja pahimmillaan makaa kuset ja paskat housussa puiston penkille sammuneena. Kukapa sellaista uraa suunnittelee, kun ensimmäisen oluensa sihauttaa auki? Riippuvuussairauksissa ei järjellä ole mitään tekemistä.

Olen tullut siihen tulokseen, että ihmissuhteet muuttuvat molemmille raskaiksi, jos niissä on voimakas toisen muuttamisen tarve. Ehkä se piirre muuten on juuri se josta läheisriippuvuuden tunnistaa? On ajatus, että sen toisen täytyy muuttua ja sitten onni koittaa. Pahimmillaan tähän tulee käyttäneeksi niin paljon aikaa ja voimavaroja, että suuntaamalla ne vaikkapa opiskeluun, samalla työmäärällä oli tehnyt maisterin tai tohtorin tutkinnon… mistä olisi jäänyt jotain käteenkin.
Oma äitini on arvellut olevansa läheisriippuvainen ja ehkä se on tottakin. Hän on koko elämäni ajan pyrkinyt muovailemaan niin isästäni kuin meistä muistakin “toisenlaisia”. Olemme olleet hänelle kuin bonsai-puita, joita hän on halunnut sitomalla ja taittelemalla pakottaa kasvamaan sellasille vänkyröille kuin hän haluaa. Hän on nyt vanhana hirvittävän katkera ja syyllistävä ihminen ja on jollain kummalla tavalla meidän muiden vika, ettei hän ole “saanut” elää sellaista elämää kuin olisi halunnut. Eikä häntä kukaan ole estänyt, päinvastoin kannustanut tekemään ihan omia juttuja.
Itsesssänikin on ärsyttäviä piirteitä, joista yritän päästä eroon. Jos pystyisi siihen, että kunnioittaa toisen tapaa elää, olla ja ajatella vaikka omasta näkökulmasta toisen valinnat tuntuisivat järjettömiltä tai oudoilta. Alkoholiongelmaistakaan ei auta väkisin auttaminen ja sen päälle halveksunta ja sättiminen epäonnistumisesta. Olen yrittänyt rajata kanssakäymisen sellaiseksi, että pystyn suhtautumaan juoviin läheisiin kunnioittavasta ja arvostavasti, mikä ei tietenkään aina onnistu ja sitten on vaan pyydettävä anteeksi.

Jokainen alkoholistin läheinenkin päättää itse, mitä tekee. Kyllä se jääminenkin on yksi vaihtoehto. Ehkä ajattelisin, että silloin olisi hyvä pystyä hyväksymään, ettei tilanne muutu… Valitsee tietoisesti jäädä ja ymmärtää, että on todennäköistä, että alkoholiongelma pysyy ja pahenee, eikä sen kulkuun juuri pysty vaikuttamaan. En itsekään ole näitä omia läheisiäni kokonaan elämästäni poistanut. Oma asunto ja tietyt rajat takaa oman rauhan ja sen etten uppoa liiaksi heidän ongelmiinsa. Toivon että nämä omat tietoiset valinnat auttaat siinä, etten olisi myöhemminkään katkera ja syyttelisi kenenkään pilanneen elämäni.

Päätöstäänhän voi muuttaakin. Jos ensin päättää jäädä ja se ei toimi, niin lähtee sitten.

Kämppis, se aikaraja on osiaan ihan hyvä ajatus. kuten sekin, että ajoittaa lähtönsä sopivaan kohtaan. Mulla alkoi terveys kärsiä, kun stressin ym takia tuli unettomuutta ja muita ongelmia. Erovaiheessa taitaa usein tulla kaikenlaista hankalaa, jos juova vastustaa eroa, niin siitä selviää paremmin, jollei ole jo siinä kohtaa henkisesti ja fyysisesti ihan finaalissa.