(Aivan, mustelmani. Muistelmani “sieluni mustelmista”.)
Uusi lopettaja ilmoittautuu. Sivusto kysyi lopettamispäivämäärää, se on 16.12.2016 eli ei kovin kauaa sitten. Viinan juonnin olin lopettanut jo viisi päivää aikaisemmin, mutta tuon ajan olin (jälleen kerran) katkaisuhoidossa. En kuitenkaan laske niitä päiviä raittiiksi ajaksi koska olin pumpattu täyteen diapamia ja muita mömmöjä. En muista juuri mitään koko katkosta enkä varsinkaan sitä edeltäneestä ryyppyputkesta. Muistan että makasin asuntoni lattialla ja yritin näppäillä puhelimesta 112 koska luulin kuolevani siihen paikkaan. Käteni olivat niin turtana etten saanut painettua kuin pikavalinnan isäpuolelleni. Hän sitten tilasi ambulanssin.
Puhalsin kolmisen promillea kuulemma ja ambulanssimiehet päättivät kramppitaustani vuoksi kärrätä minut sairaalaan ja katkolle. Kun promillet olivat laskeneet nollaan, alkoivat vieroitusoireet, vietin yön vessanpöntön ääressä oksentaen sappinesteitä. Tuntui että se yö ei lopu koskaan. Mutta tuona yönä tein päätöksen; tämän on nyt loputtava. Toki olen lukemattomia kertoja lukenut ns. juopon ruokuksia, että jos tästä selviän niin ei koskaan enää, mutta nyt kokemus oli jotenkin erilainen. Olin kertakaikkiaan lyöty.
Kahdenkymmenen vuoden päihdehistoria, humalahakuista juomista ensikerrasta lähtien. Aloitin juomisen juomalla salaa yksin itseni sammuksiin äitini kotiviineillä. Eli sairaus minussa oli puhjennut heti. Olin löytänyt LÄÄKKEEN. Lääkkeeksi todella olen juonut, en pitääkseni hauskaa, en ollakseni rentoutunut ja sosiaalinen, en ole koskaan pyrkinyt kohtuukäyttöön. Alkoholi selkeytti sekavan mieleni ja “ratkaisi” identiteettihäiriöni. Muutuin joksikin toiseksi persoonaksi joka halusin olla. Selvinpäin olin ujo, hiljainen herkkä ja arka. Humalassa taas narsistinen egoni ja “säkenöivä älyni ja luovuuteni” pääsi valloilleen. Sitä elämäntyyliä jatkui vuosia, paransin maailmaa taiteilijoiden ja tieteilijöiden kanssa, ryyppäsin surkeissa räkälöissä, remusin yökerhoissa ja harrastin lukuisia irtosuhteita, käytin ihmisiä hyväksi ja minua käytettiin. Kaiken taustalla oli pelko ja epätoivo, yhä rakoilevampi psyyke mikä vaati lisää viinaa toimiakseen. Alamäki alkoi.
Putkat, katkot ja letkut olivat arkipäivää. Sain usein turpaani kaduilla ja kapakoissa, minusta tuli lopulta hylkiö jota pahimmat juopotkaan eivät huolineet seuraansa. Menetin asuntoni ja elin 5 vuotta asunnottoman alkoholistin elämää, juoppojen nurkissa, joskus pusikoissa, hoitokodeissa ja vanhempieni riesana. Mistään työnteosta ei koskaan ollut juuri tietoakaan, joitakin satunnaisia hommia lukuun ottamatta. Olin opiskellut taidekoulussa ennen lopullista alkoholisoitumista, ja se koulu jäi kesken koska en enää hallinnut elämääni. Siitä lähtien olen ollut syrjäytynyt laitapuolen kulkija. Monissa hoitopaikoissa olen ollut, ja Myllyhoidon jälkeen sain järjestettyä itselleni fattan pienen yksiön jossa asun edelleen, joskin asunnon menetys on ollut hilkulla. Tänä päivänä olen enemmän kuin kiitollinen siitä että on sentään katto pään päällä.
Tänä unettomana yönä sepustukseni on varmaan sekavahkoa ja poukkoilee, mutta päätin aloittaa tämän ajatusketjuni juuri koska päässäni vallitsee kaaos, jota täytyy jäsentää johonkin. 20 vuotta olen marinoinut aivojani alkomaholilla, joten nukkumisesta selvänä ei oikein tule mitään. Tiedä sitten palautuvatko aivoni jämät enää koskaan “normaalitilaan” että saisin nukuttua. Unilääkkeitä en edes saisi tohtorilta vaikka pyytäisin. Pitkävaikutteista melatoniinia nyt syön muttei sekään auta. Mutta, enivei.
Sinä yönä katkolla päätin palata AA:n piiriin. Olin 20 vuotta sitten jo ensimmäisen kerran katkolla, jossa jouduin AA-ryhmään. Mutta olin aivan liian nuori, en todellakaan pahimmissa kuvitelmissanikaan tiennyt millaiseen kuseen joutuisin kuningas alkoholin kanssa. Ehei. Mutta AA jäi mieleen, ja tulin sitten vuosia myöhemmin omatoimisesti uudestaan. Mutten ole löytänyt kestävää raittiutta. En tätä ennen ole totaalisesti antautunut, olen tehnyt välirauhoja ja vannonut pyhiä valoja ja lupauksia, olen uskonut itseeni. Uskonut liikaa itseeni, omavoimaisena jälleen lähtenyt juomaan. Epätoivoinen usko että jotenkin vielä joskus oppisin juomaan ilman ongelmia.
Alkoholistin epätoivo.
Luovutan tahtoni ja voimani jonkin itseäni suuremman haltuun. Ajatus jolle olen nauranut ja olen vierastanut, nyt se on omani. Käyn päivittäin AA-ryhmissä, olen valinnut kotiryhmäni ja saanut jo uusia tovereita joille voi soittaa tarpeen tullessa, ja voi kyllä olen soitellutkin. Tämä on minulle jotain uutta, jotain toivoa luovaa. Tämä ei ole taas uusi lopettamisyritys, “uuden elämän” alku, tämä on jotain muuta. Otan päivän kerrallaan, en lupaa olla juomatta loppuelämääni, vain seuraavat 24 tuntia. Nyt omaksun ajatukset joita pidin “aa-lahkon hölynpölynä” ja olin samalla juomassa itseäni hautaan. Ryhmässä joku totesikin että täytyy juoda niin paljon että alkaa AA maistua.
Olen tullut siihen pisteeseen.
No joo, nyt alkaa paukut loppumaan tältä erää, mutta jatkan jos ja kun siltä tuntuu. Kiitos jos joku jaksoi lukea.