Murheellisten laulujen maa

Aloitan uuden ketjun. En enää tiedä minne kuuluisin.

Suru on noussut taas päällimmäiseksi ja olen itkuinen. Mieli toimii aivan kummallisella tavalla. Taannun jonnekin regressioon ja huomaan kiukuttelevani lapselle: etkö voisi jo lopettaa sitä kuolleena olemista! En halua olla surullinen, haluan lapseni takaisin. En halua olla kuolleen lapsen äiti!

Ymmärrän, että näin kuuluu ollakin, aikaa on kulunut vasta niin vähän. Ymmärtäminen ei vaan auta yhtään. Haluaisin peruuttaa edes sen verran, että voisin vielä nähdä lapsen, koskea, kuiskailla.

Kävin muistolehdossa ja olisin halunnut huudella lasta: missä olet! Kerro edes missä kohdassa olet! Onneksi lähistöllä oli muita ihmisiä ja ymmärsin käyttäytyä kuten aikuinen ihminen käyttäytyy.

Tänään on tällaista. Se menee ohi, muuttuu joksikin muuksi.

Kävin meedioilla, konttasin kännissä leivinpaperin kanssa lattialla tarkoituksena tehdä ouijalauta ja saada yhteys tyttäreeni. Halusin jäädä haudalle yöksi makaamaan, halusin kaivaa tyttäreni ruumiin haudasta. Makásin lattialla ja huusin kuin eläin, koska minuun koski niinkuin minua olisi ammuttu, koski ihan fyysisesti. Ajattelin tappaa itseni, jotta pääsisin tyttäreni luo.
JA PALJON MUUTA!!!
Kuitenkin nämä kaikki teot ja tunteet ovat ihan normaaleja surun ilmenemismuotoja. Näin on psykiatrini vakuuttanut niinä hetkinä, jolloin olen uskonut tulevani hulluksi surusta.

Jos minä olen hulluuden rajoilta pystynyt rämpimään takaisin, niin pystyt sinäkin, Jean! Se vaan sattuu ainakin ensimmäisen vuoden niin järkyttävästi, että elämältä putoaa hetkeksi pohja ja mielekkyys. Älä häpeä mitään tekoa tai ajatusta, joka sinulla on, tai jonka teet. Parempi mennä kaikkia tunteita vastaan kädet öevällään kuin tukahduttaa ne.

Kaikki on hyvin

Kuolema ei merkitse mitään. Olen vain vetäytynyt takaisin toiseen huoneeseen.
Minä olen minä ja sinä olet sinä. Olemme toisillemme sitä mitä ennenkin.
Kutsu minua tavallisella nimelläni, puhu minulle niin kuin sinulla oli tapana.
Älä vaihda sävyä. Pidä suru pois äänestäsi.
Naura minun kanssani, niin kuin meillä aina oli tapana nauraa arjen pikkujutuille.
Ole kanssani. Hymyile kanssani. Ajattele minua. Rukoile puolestani.
Anna minun nimeni pysyä osana arkeasi.
Elämän merkitys on ennallaan, mikään tapahtunut ei ole muuttanut sitä muuksi.
Elämä jatkuu, koska sen täytyy jatkua.
Eihän kuolema ole kuin vain tilapäinen katkos välillämme.
Miksi lakkaisit ajattelemasta minua vain siksi, ettet voi enää nähdä minua.
Minä odotan sinua, hetken. Aivan lähellä.
Kaikki on hyvin.

(Stina Wollter)