Hei.
Mun äiti juo salaa. Se yrittää peitellä sitä jopa mun isältä joka kertoo että oottaa vaan että pääsis eläkkeelle sitä vahtimaan ja rajoittamaan. Olen siis 35v jo ja asun oman perheeni kanssa. Mä olen niin niin pettynyt siihen että se juo. Ja niin kade niille joilla on normaalit vanhemmat. Ei vaikuttanut hartaasti odotetut lapsenlapset. Ei sukulaisten kohtalot, ei se että on joulu ja lapsenlapset näkee ja vieraitakin kylässä. Ei ole vaikuttanut 15 vuoteen mikään muu kuin se että kulissit pysyy pystyssä. Kohta mä ne kaadan, pistän vittu vaikka lehteen ilmoituksen, ihan vaan että tästä vankilasta päästään.
Ja kun mä muistan millainen se oli kun olin varhaisteini, kuinka mä sitä pidin fiksuna ja parhaana ystävänäni, kuinka naurettiin yhdessä, oltiin samalla aaltopituudella. Nyt se, erinäisten tapahtumien jälkeen, masennuksissaan vetää kaljaa ja viiniä ja kuvittelee että kaikki on ok ja hanskassa kun “minä olen aina hoitanut työni” ja muuta paskaa. On yritetty tukea ja neuvoa ja lohduttaa, tsempata ja kannustaa, kerrottu että rakastamme ja siksi haluamme raittiin mummon. Mutta kun ei mikään tehoa, huijaa ja valehtelee mulle. Tukistelee lapsenlapsiaan jotka ei tottele kännistä mummoa. Syyttää mua kun olen suorapuheinen että minä luulen tietäväni kaiken.
No tämän tiedän. Mun lapset ei siellä ole käyneet kolmeen vuoteen, en halua sinne jättää. Miksi ihminen pilaa elämänsä ihan itse? Miksei hae apua, miksei halua muuttaa mitään vaikka poraa mulle että voi kun on kurjaa enkä jaksa? Mä en jaksa sitä haukkumista kuunnella, enkä jankuttaa samoja asioita kuin uhmaikäiselle. Varsinkin kun tiedän että se tietää alkoholismin mekanismin, sen mitä se tekee ihmiselle, miten tuhoaa, tasan varmasti. Mä en halua että lapset näkee riitoja ja kännisen tai krapulaisen mummon. Mutta kun raha, kulissit ja homeinen 70-luvun talo on tärkeämpiä kuin terveys ja parempi loppuelämä…
Hei ennimaria! Osanottoni hankalaan tilanteeseesi. Totuus kuitenkin on, että sinulla ei juo mummo vaan oma äiti, mikäli oikein ymmärsin kirjoituksesi. Oikaisin tämän siksi, että helposti tulee sekoittaneeksi eri näkökulmat keskenään. Alkoholisti lopettaa juomisen vain sitten kuin itse tahtoo. Edes lastenlasten tähden lopettaminen ei ole kestävällä pohjalla. Itse vaikutat tervejärkiseltä ja ajattelet lastesi parasta, mikä on hienoa. Alkoholistin tyttärellä on monia murheita, ja itsestään kannattaa huolehtia hyvin oman toimintakyvyn säilyttämiseksi. Suosittelen käsittelemään asiaa täällä sekä ystävien, teraperuttien ja vertaistuen piirissä. (Alkoholistin kanssa se ei yleensä onnistu. )
Voimia sulle!
Kyllähän raha, kulissit ja talokin ovat tärkeitä ihmisen turvallisuuden tunteelle. Mutta ne on myös tärkeitä raittiillekin ihmiselle. samoin on tärkeää hyvät ja tasapainoiset suhteet lapsiin sekä lapsenlapsiin.
Minun lapseni juo. Tilanne on ehkä erilainen mutta tunne siitä että on kauheaa nähdä kun ihminen tuhoaa itseänsä, eikä kykene auttamaan. En minäkään haluaisi kuunnella ilkietä kommentteja yms. häneltä mutta ohitan ne aina enkä ajattele niiden johtuvan minusta. “toisesta korvasta” ulos tekniikka on hyvä silloin kun ei jaksa kuunnella.
Lapsellani ei ole mitään kulissia enää, sen verran “hauskaa” on pitänyt ettei ole ehtinyt niitä hommaamaan, taloa tai tavaraa, edes työtä.
Silti yritän olla hylkäämättä häntä kokonaan, vaikka en anna hänen käyttää itseäni hyväksi mitenkään enää. Ensin käytti, muttei enää. Enkä minäkään kuuntele kaikkea mitä sieltä tulee, lähden pois.
Luulenpa että häpeä on se pahin tunne minulla. olen siitä jo hivenen päässyt erilleen kun en yritä peitellä enää sitä asiaa että lapseni ei ole terve aikuinen.
Ja kummasti sekin tapahtui, että aloin rukoilla ja uskoa Jumalaan tämän koettelemuksen kautta. vaikkei mitään ihmeparantumista ole tapahtunut niin saan kuitenkin itselle rauhaa elää omaa elämää ja jätän Jumalan huomaan läheiseni, kun en itse häntä voi muuttaa. tsemppiä sinulle!
Hyvä kirja äidin/mummon juomisesta, kustannushd.fi/kirjailijat-brusila.htm
Hei aloittaja!
Tiedän miltä sinusta tuntuu. Minunkin äitini juo, isäni myös. Olen äiditön ja lapseni ovat mummottomia. Kaikki kertomasi tarinat ovat kuin suoraan elämästäni, paitsi 70-luvun talo. Kymmenen vuotta sitten minulla oli äiti, mutta alkoholi vei äitini ja jäljelle jäi vain tyhjä kuori, joka etäisesti muistuttaa äitiäni.
Tämä psyykkinen etäisyys on minua auttanut, vaikka tilannetta usein surenkin. Eniten surettaa lasteni juurettomuus ja isovanhemmuuden puuttuminen. Ja ainakin omia lapsiani se koskettaa. Olisin kai äitinä minäkin joskus tukea omalta äidilläni tarvinnut.
Monenlaista epäonnistumista alkoholistien tyttärenä kannan harteillani. Pelkoa etten tule hyväksytyksi, pelkoa että tulen hylätyksi. Pelkoa, että paineiden alla minusta tulee samanlainen. Olen aikuisena joutunut rakentamaan oman persoonani uudelleen ja rakennustyö vaan jatkuu. Olen herkkä epäonnistumisille, tuntuu että vastoinkäymiset murtavat minut muita helpommin.
Silti aion koko ajan yrittää tulla omaksi itsekseni. Erilliseksi aikuiseksi. Ajattelen että tämä on minun roolini sukupolvien ketjussa, olla osaton vanhemmuudesta. Mutta selkeästi tärkeässä roolissa muuttamassa sukuni tarinaa. Olla omille tyttärelleni äiti ja heidän lapsilleen mummo. Auttamassa ja tukemassa heitä kasvussa omaksi itseksi.
Mutta etäisyyden otto juoviin vanhempiin on ollut ainoa tapa voida itse hyvin. Jos välit lähentyvät, alkaa aina manipulointi ja pelailu, jossa minä ja lapseni voi huonosti.
Toivotan sinulle jaksamista! Etsi itsellesi henkilöitä, joiden kanssa et tarvitse naamioita tai rooleja. Voit olla oma itsesi ja sitä kautta voida hyvin.
Hei,
kävin tänään pahasti alkoholisoituneen äitini kanssa keskustelun hänelle tarjoutuneesta mahdollisuudesta muuttaa palvelutaloon - äiti on aina ollut asiaa kohtaan aggressiivisen kielteinen vaikka huoli äidin selviämisestä omillaan on jo kauan ollut kaikilla suuri. Yrittäessäni maanitella häntä edes tutustumaan palveluasumiseen sillä verukkeella, että voisin vaikka tulla joskus lastenlastensa kanssa kylään, oli äitini vastaus yksiselitteinen: en halua eikä lastenlasten tapaaminen kiinnosta. Älä viitsi enää jauhaa samaa asiaa. No, en kai sitten viitsi eli se siitä sitten.
Kuulen aina välillä kauhisteluja ja kertomuksia siitä (myös mediassa asia on aika ajoin esillä), kuinka vanhukset on jätetty yksin eivätkä sukulaiset välitä. Niin kauan kuin itselläni ei ollut lapsia jaksoin käydä äidilläni siivoamassa ja pitää muutenkin yhteyttä. Nyt se aika on kuitenkin ohi. Viina on mennyt lastenlasten edelle. Vaikka omasta näkökulmastani itseni voisinkin vielä kovettaa ja selviytymiskeinona katsella tilannetta aivan kuin ulkopuolelta, ei psyykeni kuitenkaan kestä ajatusta siitä, että kyseessä on lasteni mummola. Sänky virtsan, ulosteen ja veren peitossa, rikkinäisiä huonekaluja, verta seinillä, alkoholin ja virtsan tahraamalla kasaan painuneella sohvalla istuu ihmisraunio, sytyttää tupakan ja vastaa, että kaikki on hyvin, ei mitään hätää…
Mummola. Isovanhempien-päivän vietto päiväkodissa. Muiden lasten kertomukset lomista mummolassa. Kertomukset isovanhemmista, jotka muistavat lastenlastensa syntymäpäivät ja lähettävät edes kortin. Kaikki nämä asiat saavat uudelleen ja uudelleen kyyneleet silmiini. Ei itseni tähden vaan siksi, että sydämeni särkyy lasteni puolesta joka kerran kun he kysyvät miksei meidän mummi tule kylään, miksei meidän mummi tullut päiväkotiin kun muiden isovanhemmat tulivat… Lasten toive siitä, että heilläkin olisi mummola, johon mennä, särkee sydämeni… Alkoholi on ryöstänyt heiltä osan lapsuuden kauneimmista muistoista. Heillä ei koskaan tule olemaan muistoja mummolassa vietetyistä kesäpäivistä tai mummin sylistä.
En sääli itseäni enkä äitiäni; pärjään kyllä itse ja äitini taas - hän on tiensä valinnut kaikista niistä vaihtoehdoista, jotka hänen eteensä on elämän mittaan annettu. Surua tunnen sisälläni siitä, että meidän perheen mummolavierailut ovat nyt lopullisesti ohi. Luultavasti lapset eivät enää koskaan tule näkemään mummiaan. Enkä itsekään enää odota näkeväni äitiäni elossa. Elämä on vaikka kipeää tekee.
Voimia jokaiselle, joka kamppailee samankaltaisten elämäntilanteiden kanssa. Muistakaa asettaa rajat ja pitää huolta itsestänne, sillä se on paras lahja, jonka voitte lapsillnnei antaa. Elämä kantaa kyllä.
Moikka!
Itsellä sama tilanne. Äitini juo,lapseni mummo juo. Elämässä on ollut n10vuoden aikana paljon surua mitkä tietysti jokainen suree omalla tavallaan. Rankkaa elämää ja hänellä ei kuulemma ole muuta.
Äitini suree pullolla. Isäni on sairastunut epilepsiaan ja dementiaan,äitini hoitaa häntä kotona.
Toissa kesänä paljastui äitini piilopullot. Keskustelin asiasta silloin äitini vanhimman ystävän kanssa ja hän sanoi että on epäillyt asiaa jo noin 8v. Itse olen ollut sinisilmäinen,olemme läheisiä äitini kanssa.
Äitini on hyvin ilkeä isääni kohtaan ja tämän käytöksen myös pikku tyttöni on alkanut imemään. Olen palkannut lapselleni hoitajan ettei hänen tarvitsisi mennä mummollen hoitoon tai yöksi. Huollettaa äitini autolla ajo,koko liikenteeseen lähtö ns.puolikuntoisena. Tätähän en pysty todistamaan mutta autossa välillä haisee vanha viina. En uskalla tytärtäni päästää kyytiin.
yhden väliin tulon olen uskaltanut ottaa viime kesänä. Mainitsin asiasta äidille ja tulos oli hyökkäys sanallisesti minua kohtaan ja häntä ei rakasteta,koska häneltä on kysytty että miten hän voi jne.
Asia on paha koska aina kun ja jos otamme yhteen asioista hän kiristää minua jollain esim.no sitten ei ole mummoa tytöllä,en auta sinua hoidossa yms. pitäisi vaan ottaa riski ja mennä väliin ilman että miettii seurauksia.
Itse käytän alkoholia hyvässä seurassa ja maltillisesti. Nämä on vaikeita asioita kun kysessä on sinulle maailman tärkein ihminen!
Hei, ennimaria! Olen tosi pahoillani tilanteestasi. Olen myös pahoillani isäsi puolesta. Todella surullista, että hänen odotuksensa eläkkeestä on se, että voi vahtia vaimon alkoholikäyttöä. Kun se vahtiminen ei valitettavasti alkoholistin juomista edes vähennä, saatikka lopeta. Mutta näinhän me alkoholistien läheiset toimitaan varmasti lähes poikkeuksetta. Yritämme rajoittaa kaikin keinoin, vahtimalla, etsimällä pulloja, tyhjentämällä pulloja, hylkäämällä oman elämämme, asettamalla oman terveytemme toiselle sijalle jne.
Mainitsit tuossa tuon äitisi masennuksen. Lasteni isä, ex mieheni, on alkoholisti ja hänellä todettiin pitkän ryyppyputken päätteeksi syvä masennus. Itse en tuota diagnoosia ihan niellyt. Masennusta/uupumusta hänellä on varmasti ollut, ainakin uupumusta. Koska kyllähän tuollainen juominen vie ihmisen joksikon aikaa melko syviin vesiin. Ja varmasti siihen sairastuu jossakin vaiheessa, juomisen seurauksena. Ja tuo onkin äärimmäisen huono yhtälö. Alkoholisti juo → alkoholisti masentuu, koska juo → alkoholisti juo, koska on masentunut !! Alkoholisti ei myöskään halua apua, koska ongelmaa ei ole, lievästi masentunut ei koe myöskään tarvitsevansa apua, kun taas syvästi masentunut ei sitä jaksa enää hakea. Huom! Näin kärjistäen. Huhhuh, sellanen oravanpyörä, että hatun nosto sille, joka tuosta sotkusta enää selviää!
Turhaa on taistelu tuulimyllyjä vastaan.
Itsensä vuoksi on vain päästettävä jossakin vaiheessa irti. Luovutettava vain. Joskus suurin rakkauden teko, jonka alkoholistille voi tehdä.