Tervehdys kaikille!
Olen lueskellut melkein kaikki aktiiviset viestiketjut läpi ja osaan jotain kommentoinutkin. Ajattelin kirjoittaa auki oman tarinani (tai ainakin jonkinlaisen osan siitä), jos siitä vaikka sattuisi jollekin olemaan hyötyä. Kommentteja ja ajatuksia, mielellään suoria sellaisia, otan vastaan suurella innolla ja odotuksella! 
Olen 39-vuotias johtaja. Työskentelen melko suuressa yrityksessä ja vastaan kymmenien miljoonien eurojen liiketoiminnasta sekä suuresta joukosta alaisia. Minulla on vaimo ja kaksi suloista, tervettä poikaa. Pojat ovat iältään 3 kk ja 2,5 v. Harrastuksiini kuuluu urheilu (kilpailen tenniksessä, golfissa ja nelimailaottelussa) sekä musiikki (piano, saksofoni).
Alkoholin käytön aloitin kahdeksannella tai yhdeksännellä luokalla eli n 15-vuotiaana. Ensimmäisestä juomakerrasta ei jäänyt mitään ihmeellistä mieleen eikä se ollut mikään valtava elämys. Join oikeastaan siksi, että muutkin joivat ja ja joskus sekin harrastus muka piti aloittaa. Alkoholinkäyttöni pysyi alkuun maltillisena kerran kuukaudessa -juomisena. Ja silloinkin kun join, olin harvoin todella humalassa. Muisti säilyi aina enkä suuremmin töppäillyt, jos normaaleja nuoruuden häsläyksiä ei lasketa. 
Harrastin kilpaurheilua tosissani eikä siihen kuvioon kovin rankka alkoholinkäyttö olisi sopinut. Toisaalta minulla ei ollut suurta halua juodakaan. En tarvinnut juomista sosiaalisiin tilanteisiin tai mihinkään muuhunkaan.
Armeija-aikana aloin juoda enemmän. Ikävuosiin 20-30 mahtuu ehkä viisi viikonlopua jolloin en olisi juonut. Join aina saman kaavan mukaan: lauantai-iltana kokonnuttiin kavereiden kanssa, vedettiin pohjat ja lähdettiin baariin. Myös juomamäärät lisääntyivät ja aloin yhä useammin olla melkoisessa humalassa. Muistikuvat illoista olivat melkoisen hämäriä ja välillä heräiltiin milloin kenenkin vierestä. Tähän aikaan alkoi myös liittyä olo, jossa kaipasin enemmän itse juomista kuin kavereiden kanssa vietettyä aikaa. Join kuitenkin vain lauantaisin enkä koskaan tasoitellut tai korjaillut krapuloita. Arkena en juonut koskaan, en edes saunakaljaa.
25-vuotiaana aktiivinen kilpailu tenniksessä oli jäämässä mutta pelasin edelleen salibandya SM-liigassa. Treenejä oli usein mutta olin sen verran hyvässä kunnossa, että lauantailärvien jälkeen pystyin kyllä jo maanantaina urheilemaan kunnolla. Sydänlihas saattoi kyllä olla eri mieltä mutta eihän se silloin kiinnostanut. En todellakaan halua elvistellä mutta elämä oli ollut aikamoista voittokulkua siihen asti: koulussa aina paras, urheilussa aina paras, yliopistoon parhailla pisteillä yms. Minulla ei juurikaan ollut ollut vastoinkäymisiä elämässä. Olin 26 kun selästäni pullistui kaksi välilevyä. Yhtäkkiä en pystynytkään urheilemaan enkä tekemään oikein mitään muutakaan. Ortopedin kanssa päätettiin, ettei pullistumia leikata ja järjetön hermosärky kesti yli vuoden. Olin täysin valmistautumaton toisenlaiseen elämään ja tämä ajanjakso toi mukanaan ahdistusoireet sekä myös muutaman paniikkikohtauksen. Ensimmäisen kohtauksen muistan edelleen ja tulen varmasti muistamaan lopun ikääni. Nämä ahdistus- ja paniikkioireet ovat mielestäni olleet suurin yksittäinen tekijä siinä tapahtumien ja olojen ketjussa, joka teki minusta alkoholistin. Tuo vuosi oli minulle henkisesti todella raskas. En kuitenkaan silloin vielä lääkinnyt ahdistusta juomalla. Paitsi tietenkin lauantaisin, jolloin humala toi ihanan helpotuksen ahdistavaan arkeen ja omiin paniikkidemoneihin.
Kolmekymppisenä aloin vakavammin kouluttaa itseäni alkoholistiksi. Meillä oli kavereiden kanssa ollut jo pitkään tapana käydä sunnuntaisin lounaalla puimassa edellisen illan tapahtumia. Lounailla oltiin menty aina Pepsi-linjalla mutta jotenkin se yhtäkkiä muuttui. Eikä mennyt kuin muutama kuukausi, niin sunnuntailoiventelusta tuli jokaviikkoinen tapa. Ja siitä ei mennyt kuin maksimissaan puoli vuotta, niin loiventelu muuttui ihan aidoksi dokaamiseksi. Ensimmäinen kalja otettiin heti kun istuttiin lounaspöytään (n ko 13) ja siitä jatkettiin tasaisen tappavasti iltaysiin asti. Maanantaina sitten vapisevana töihin pelkäämään ihmisiä. No, tämäkin toimintamalli muuttui pikaisesti siihen, että ensimmäistä kaljaa ei odotettu ravintolaan asti vaan se avattiin kaksi sekuntia heräämisen jälkeen. Ja joka sunnuntai juotiin niin paljon, että illalla oltiin ihan aidossa kännissä. Aamujen ajokuntoa en uskalla vieläkään ajatella. 
Krapulan kestämisestä tuli vieras käsite. Krapulaan juotiin poikkeuksetta lisää ja huono olo otettiin vasta kun oli välttämätön pakko. Eli silloin kun oli pakko mennä töihin. Näihin aikoihin jonkin aikaa hallinnassa ollut ahdistus ja paniikkioireet nostivat taas päätään. Tiesin kyllä, että alkoholi pahentaa juurikin noita oireita mutta ei se minun juomistani estänyt. Päinvastoin.
Pari vuotta koko viikonlopun kestävää juopottelua harrastettuani aloin loivennella myös maanantaisin. Kävin kyllä töissä maanantait mutta iltaisin nappasin 5-10 puolen litran olutta tai Strongbowta. Ja niinkuin arvaatte, niin tästähän ei mennyt kauaa kun loiventelu siirtyi myös tiistaille ja sitten keskiviikolle jne. Aluksi keksin kyllä syitä juomiselle, vein vaimoa ulos syömään maanantaisin (ravintolassahan on suorastaan pakko tilata viiniä tai olutta ruuan kanssa), sovin tapaamisia kahviloihin, joissa sai myös alkoholia yms. Lopulta tyydyin kiskomaan loiventavani kotona. Homma pysyi tällöin vielä sen verran kasassa, että pystyin hoitamaan työni ja jaksoin urheilla sen verran, ettei kunto kokonaan romahtanut.
Olin 33-vuotias kun äitini sairastui syöpään. Tuomio tuli heti: ei voida leikata, ei voida hoitaa. Järkytys oli sanoinkuvaamaton. Äiti oli sen verran hyvässä kunnossa, että hän sairasti suurimman osan ajasta kotona. Minä ja veljeni toimimme “omaishoitajina” ja kävimme äidin luona joka päivä. Muistan tällöin ajatelleeni, että jos nyt juon tähän mielentilaan, niin juon itseni hengiltä. Niinpä pystyin sinnittelemään melkein kokonaan juomatta sen n puoli vuotta, jonka äitini jaksoi sairautta vastaan taistella. Todella tuskaisesta tilanteesta huolimatta ahdistukset helpottivat taas jonkin verran. Mitä todennäköisimmin siksi, etten juonut.
Kolme kuukautta äitini luoleman jälkeen vaimoni ilmoitti, että hänelleä on toinen mies ja hän haluaa eron. Vaimoni ei kestänyt sitä, että en pystynyt jakamaan suruani hänen kanssaan vaan puhuin mielummin ystävilleni. Ja erohan siitä sitten tuli. Eroa seuranneena ajanjaksona juominen palautui vanhoihin uomiin: viikonloput kännissä ja arki-illat tissutellen. Paras kaverini erosi samoihin aikoihin ja muutti luokseni asumaan. Lunastin vaimoni ulos omakotitalostamme, joten tilaa kahdelle poikamiehelle oli yllin kyllin. Olimme kaverini kanssa tottuneet juhlimaan yhdessä viimeiset viisitoista vuotta, joten voitte kuvitella millaiseksi touhu hyvin nopeasti meni. Juominen alkoi perjantaina klo 17 ja päättyi sunnuntai-iltana sohvalle sammumiseen. Meillä oli kaverini kanssa sellainen ero, että hän lopetti sunnuntaina, minä jatkoin koko viikon.
Noin puoli vuotta eroni jälkeen aloitin uuden suhteen. Suhde tuntui aluksi oikein hyvältä ja sen ansiosta onnistuin vähentämään juomistani noin puoleksi vuodeksi. En toki lopettanut kokonaan mutta viikonloppuriehumiset jäivät vähemmälle ja tissuttelukin väheni muutamaan iltaan viikossa. Puolen vuoden päästä huomasin, että en viihdy suhteessa ja uudesta kumppanista alkoi paljastua ikäviä luonteenpiirteitä mm. sairaalloista mustasukkaisuutta. Näin jälkeenpäin tajuan, että suuri osa hänen käytöksestään johtui minusta ja itsekkyydestäni; kyvyttömyydestäni asettua toisen ihmisen asemaan, kyvyttömyydestäni ymmärtää miltä toisesta tuntuu. Olin niin syvällä omassa itsekeskeisyydessäni, etten nähnyt muuta kuin itseni ja omat ongelmani. Aloin taas juoda. Viikonlopun kestävät baarireissut astuivat taas elämään ja viikot tissuttelin tasaisen tappavaan tahtiin. Näihin aikoihin aloin myös olla poissa töistä. Useana maanantaina en kyennyt menemään töihin vaan jäin kotiin ja jatkoin juomista. Tällöin join ensimmäiset n viikon mittaiset putkeni. Olin välillä todella huonossa kunnossa mutta jotenkin sinnittelin ja onnistuin valehtelemaan ympäristölle niin, että karuin totuus ei paljastunut. Itselläni oli koko ajan olo, että asioiden on pakko muuttua mutta en ollut halukas enkä kyvykäs minkäänlaista muutosta tekemään.
Parin vuoden seurustelusuhteen jälkeen ihastuin työpakallani työtoveriini. Hän oli ensin ihastunut minuun ja yhtänä kosteana iltana päätimme, että tapaamme seuraavalla viikolla selvin päin. Nainen oli tuleva ja nykyinen vaimoni. Hän oli omalla tahollaan naimisissa ja minä siis omassa suhteessani. Olin juuri ostanut avovaimoni kanssa yhteisen talon ja elämäni oli yhtä sekasotkua joka saralla. Talon osto kuvaa ehkä hyvin sitä kaaosta, jonka juominen sai aikaan. Ostin talon yhdessä ihmisen kanssa, jonka kanssa en nähnyt minkäänlaista yhteistä tulevaisuutta. 
Olimme salasuhteessa 7 kuukautta. Tapasimme joka arkipäivä töissä ja melkein joka päivä iltaisin. Tapaamispaikkana oli aina pubi tai ravintola. Minun halustani luultavasti, en muista tarkkaan. Mutta joka ainoa ilta siis istuin baarissa ja join. Jossain vaiheessa lähti ajokortti. Olin ryypännyt edellisen illan ja ajanut aamulla golf-kentälle. Join ison oluen ennen kierrosta, ekan ysin jälkeen ja kaksi isoa kierroksen päätyttyä. Puhalsin 0.54 ja tarkkuusalkometriin 0.24. Kortti pois kolmeksi kuukaudeksi ja 4000 Euron sakot. Loistava syy juoda enemmän! Ei tarvitse murehtia autolla ajamisesta! Talomme oli muutaman sadan metrin päässä kaupungin keskustasta, joten tapaamisiin ja baareihin pääsi helposti kävellen. Silloinen avovaimoni valitti jatkuvasti juomisestani. Tästä sain tietenkin syyn juoda aina vain lisää. Tuleva vaimoni ei vielä siinä kohtaa asiaan puuttunut. Tapaamisillamme join yleensä “vain” neljä isoa ja jatkoin sitten kotona konjakilla. Olotila oli koko ajan täydellisen kaoottinen. Ja pää koko ajan niin sekaisin viinasta, että mitään järkeviä ratkaisuja ei pystynyt ajattelemaan saati sitten tekemään. Jäin pettämisestä ja salaa juomisesta kiinni useita kertoja mutten välittänyt tippaakaan. Lopulta minä hermostuin ja lähdin suhteesta (kuinka ironisia asiat voivat olla??). Tyylikkäästi tottakai: yöksi toiselle naiselle, jonka luota soitin, että täällä olen, nyt tulee ero. Avovaimoni otti purkillisen unilääkkeitä ja toisen rauhoittavia ja meinasi kuolla. En oikein välittänyt siitäkään.
Erottuani avovaimostani myös tuleva vaimoni erosi omasta avioliitostaan. Muutimme yhteen melkein samantien. Jälleen kerran lunastin kumppanini ulos yhteisestä asunnosta. Asunnon arvosta tuli valtava riita, joka melkein päätyi oikeuteen asti. Oviin asennutin turvalukot ja pihaan valvontakamerat yms. Samaan aikaan yritimme tulevan vaimoni kanssa rakentaa toimivaa suhdetta. Epäluottamus puolin ja toisin oli melkoinen; salasuhde ja yhteisten valheiden sepittäminen ei ole paras mahdollinen pohja luottamukselle parisuhteessa. Alkuaikaan mahtui muutama ikävä tapahtuma, jotka saivat aikaan valtavan mustasukkaisuuden puolin ja toisin. Riitelimme yöt ja hieroimme sovintoa päivät. Ja minä tietysti ryyppäsin koko ajan kun en kestänyt ajatuksia ja tuskaa selvinpäin. Kännissä olin ensimmäistä kertaa elämässäni agressiivinen. Rikoin tavaroita, löin nyrkeillä ovien läpi sekä kävin käsiksi myös kumppaniini. Nukuttuani pahimman humalan pois tajusin mitä oli tapahtunut vaikken kaikkea muistanutkaan. Oli niin hirveä olo, että aloin välittömästi juoda lisää. Ja sitten taas illalla tapeltiin uudestaan.
Riidat saatiin jossain vaiheessa rauhoittumaan ja arki muuttui tasaisemmaksi (positivisessa mielessä 
). Juomiseeni tämä ei kuitenkaan vaikuttanut millään lailla. Join edelleen lähes päivittäin. Baareissa en enää juurikaan juossut mutta viikonloput olin tukevassa kännissä kuitenkin. Vuoden yhdessäolon jälkeen menimme kihloihin ja koin olevani onnellinen. Koko ajan kuitenkin tiesin, että juomiseni ei ole normaalia ja asialle pitäisi tehdä jotain. En vain tiennyt mitä ja niinpä jatkoin entiseen malliin.
Halusimme molemmat lapsia mutta melko pian meille selvisi, että normaalein keinoin emme tule onnistumaan. Hakeuduimme hedelmöityshoitoihin. Hoidot sinänsä eivät miehelle ole mitenkään raskaita mutta tottakai sain “hankalasta tilanteestamme” jälleen mainion tekosyyn juomiselle. Muistan erittäin elävästi kun pistin hormoonipistoksia vaimoni vatsaan 3 promillen humalassa.
Meillä kävi mieletön tuuri ja raskaus alkoi heti ensimmäisellä yrityksellä. Vaimoni voi erittäin huonosti koko raskauden ajan ja oli käytönnössä 7 kuukautta sairaslomalla. Minä kävin töissä ja yritin iltaisin tehdä vaimoni olosta edes jollain tavalla siedettävää. Minulle hankalinta on aina ollut paikallaan oleminen ja arjen sietäminen. Nyt tilanne kärjistyi, koska vaimoni voi niin huonosti, ettemme voineet juurikaan mihinkään lähteä. Minä siis väsäilin hedelmälautasia, leikkailin suolakurkkuja ja turrutin omaa ahdistustani konjakilla. Viikon mittaiset putket palasivat ohjelmistoon. Niitä oli nyt vaan hankalampi toteuttaa kun vaimoni oli kotona. Tein monina aamuina niin, että sanoin meneväni kävellen tai pyörällä töihin ja istuin päivän baarissa tai lähipuistossa juoden. Iltapäivällä koitin aina nukkua jossain muutaman tunnin, että selviäisi sen verran, että voisin mennä kotiin. Kotona sitten jatkoin juomista.
Ensimmäinen lapsemme syntyi terveenä ja synnytyksessä kaikki meni hyvin. Hirveintä on se, että raskauden loppuaika oli minulle yhtä tuskaa, koska piti olla ajokunnossa synnytykseen lähtöä varten. Tähänkin keksin sellaisen ratkaisun, että mulla oli muka selkä niin kipeä, että en pystynyt ajamaan autoa. Petasin siis valmiiksi tilanteen, jossa oma lapseni syntyy ja en itse ole synnytyksessä selvinpäin. Loppujen lopuksi menimme synnytykseen omalla autolla, koska satuin olemaan ajokunnossa juuri sinä iltana. Synnytys oli mahtava kokemus ja olen todella onnellinen, että olin silloin selvä ja muistan kaiken.
Kun poika saatiin kotiin, niin mietin ihan tosissani, että tämän parempaa syytä juomisen lopettamiselle ei ole eikä tule. Päätökseni piti n kaksi viikkoa, jonka jälkeen kaikki jatkui niinkuin ennenkin. En kestänyt vauva-arkea oikein lainkaan. Vaimoni oli luonnollisesti väsynyt ja minä en kestänyt sitäkään. Taas kerran pelkkää omaan napaan tuijottamista. Otin taas avuksi selkäkivun. Selkäkipua hoidin ihan oikeastikin kävelemällä pitkiä lenkkejä mutta nyt sain siitä syyn olla pois kotoa. “Lenkillä” siis. Reitti johti poikkeuksetta baariin. Ja lenkkeillä tietenkin piti joka ainoa ilta.
Juomisesta alkoi tulla jokapäiväinen riidanaihe. Sovimme milloin alkoholittomista jaksoista, milloin siitä, että vain kolmena päiväna viikossa voi juoda jne. Jokainen sopimus päättyi siihen, etten pystynyt niitä pitämään. Vaimoni alkoi olla melko epätoivoinen. Minusta ei juurikaan ollut apua lapsen hoidossa ja mistään sovitusta ei pystynyt pitämään kiinni. Alkoholi piti minua rautaisessa otteessa:
- En koskaan sopinut mitään varmaksi, koska en tiennyt olinko siinä kunnossa, että pystyisin jotain tekemään
- Ristiäiset järjestin niin, että kirkon jälkeen mentiin ravintolaan syömään, koska sieltä sai alkoholia
- Ruokapaikat valitsin sen mukaan missä oli suurin iso tuoppi
- Työpaikan juhlat järjestelin niin, että alkoholia oli aina tarjolla alusta asti
- Kotona oli aina viinaa vähintään viikon putkea varten
- yms. yms.
Pari vuotta sitten homma lähti todella käsistä. Työkuvioissa tapahtui isoja muutoksia, joista en viitsi tarkemmin kertoa anonymiteetin säilyttämiseksi. Olin tilanteessa, jossa minulla ei vuoteen ollut työvelvoitetta lainkaan. Aloin juoda täyspäiväisesti. Ja suurimman osan juomisestani tein vaimolta salassa. Olin milloin missäkin; lenkillä, palaverissa, kaveria moikkaamassa jne. Todellisuudessa olin aina juomassa. Joko baarissa tai ulkona. Kotona en enää oikein voinut juoda, koska tilanne oli kohtalaisen tulehtunut. Aloin piilotella viinaa maastoon. Parhaimmillaan minulla oli kymmenkunta eri kätköä, joista jokaisesta löytyi vähintään pullollinen viinaa ja lisäksi olutta ja siideriä. Heräsin yleensä aamuyöllä hirveään oloon ja lähdin samantien ulos. Siellä sitten lähimetsässä vetelin konjakkia viideltä aamulla. Tulin kotiin juuri ennenkuin perhe heräsi ja sammuin sänkyyn. Herättyäni lahdin taas liikkeelle ja join päivän seuraavan kännin. Sen nukuin yleensä pois ulkona. Iltapäivällä tulin kotiin tekemään ruokaa perheelle ja sitten lähdin taas “iltalenkille”. Kotiin tulin hirveässä kunnossa ja väitin, etten ole juonut mitään. En välittänyt itkuisesta vaimostani vaan menin sänkyyn ja otin unilääkkeitä. Yleensä nukahdin mutta joskus kun en nukahtanut, olin todella sekavassa kunnossa. Kaatuilin ympäri asuntoa, pudottelin astiota kivilattialle ja tietenkin herätin vauvan ja vaimoni. Sitten sammuin johonkin. Aamuisin en muistanut juurikaan mitään.
Tähän aikaan join ensimmäisen neljän viikon putkeni. Olin todella huonossa kunnossa. En ollut syönyt kymmeneen päivään mitään, oksentelin jatkuvasti ja join koko ajan lisää. Lopulta isäni ja kaksi kaveriani tulivat vaimoni päästäminä meille sisään ja veivät minut väkisin terveyskeskukseen katkolle. Siellä vietin viisi päivää kyllästettynä Diapamilla. Kun pääsin kotiin vannoin pyhää raittiutta ja rukoilin anteeksiantoa ja ymmärrystä. Hienot päätökseni kestivät tasan kaksi viikkoa. Sitten aloitin uudestaan. Aluksi pienemmillä määrillä ja vain iltaisin mutta melko nopeasti oltiin taas samassa helvetillisessä kierteessä. Tämä sama kuvio toistui kaikkiaan viisi kertaa; noin kuukauden mittainen juomaputki ja sen jälkeen terkkariin katkolle. Jos mahdollista, niin putket olivat kerta kerralta rajumpia. Esimerkkinä kerron, että eräänä aamuna katsoin kelloa ja se oli 10.30. Katsoin keittiön pöydällä olevia, sinä aamuna tyhjentämiäni pulloja: 0,7l pullo konjakkia, pullo punaviiniä ja 7 pintiä olutta. Järkytyin ja join lisää.
Jonkinlainen käänne tapahtui noin puoli vuotta sitten. Olin juonut taas jo useamman viikon mutta juomisessa oli jotain erilaista. Siinä oli mukana tunne, että tämä ei tällä kertaa pääty hyvin. Toki olin aiemminkin pelännyt, että terveys pettää mutta nyt mukana oli jotain muutakin. Jossain vaiheessa putkea pakkasin reppuuni kaksi pulloa konjakkia ja lähdin ulos räntäsateeseen. Olin todella sekaisin. Kävelin läheiselle moottoritielle ja hoipuin kaistojen yli keskikaistaleelle sillan alle. Istuin siltapilareiden välissä ja tyhjensin toisen pullon. Mietin koko ajan, että miten onnistun näin kännissä hyppäämään rekan alle niin, että se ei varmasti ehdi jarruttaa. Muutaman kerran kävin pylvään takaa kurkistelemassa, että tulisiko sopivia autoja, joiden alle voisi hypätä. Olin niin loppu omaan elämääni, että ainoa ajatus oli, että tästä on pakko päästä pois. En nähnyt juomisen lopettamista mahdollisena ja hirveästä humalatilasta huolimatta tajusin, että pääni ei enää kestä tätä. Sillan alta pääsin pois kun isäni soitti ja kerroin hänelle missä olen. Hän sai minut kävelemään takaisin kotiin ja sanoi tulevansa viemään minut hoitoon. Sanoin, että tule aamulla, juon vielä tämän illan. Join toisenkin konjakkipullon ja sammuin olohuoneen lattialle. Olin jättänyt ulko-oven auki ja heräsin siihen kun isäni ravisteli minua. Hän sanoi, että nyt mennään hoitoon. Ei terveyskeskukseen vaan oikeasti hoitoon. En jaksnut vastustella vaan lähdin mukaan. Perille saavuttuamme kerroin, että isäni on soittanut ja varannut paikan. Hoitaja kysyi, että missä se hoitoon tuleva on. Vastasin, että se olen minä. Puhalsin 3.93 promillea.
Olin hoitopaikassa 8 päivää. Hoitojakso oli täysi vastakohta terveyskeskuskatkoille. Täällä oli ihmisiä, jotka tiesivät millaisen ongelman kanssa ollaan tekemisissä. Täällä sai puhua kun halusi ja olla yksin kun halusi. Ja ennen kaikkea, täällä alettiin heti suunnitella jatkohoitoa. Hoidon loppuvaiheessa minulle tuli sellainen olo, että tässä on minun viimeinen tilaisuuteni. Joko tartut raittiuteen nyt tai juot itsesi hengiltä. Aloin myös itse ottaa aktiivisesti selvää hoitopaikoista. Löysin paikan joka tuntui eniten omalta. Päihdepsykiatrinen yksikkö, paljon ohjelmaa, urheilumahdollisuuksia, paljon ryhmiä, jne. Juttelin vaimoni kanssa asiasta. Toisen lapsen laskettu aika osui juuri hoitojakson keskelle. Vaimoni sanoi heti, että menet ilman muuta hoitoon, toivottavasti pääset sieltä synnytykseen mukaan. Soitin ylilääkärille ja menin haastatteluun. Sain paikan kahden viikon päähän. Olin selvänä nuo kaksi viikkoa ja menin hoitoon. Hoito kesti neljä viikkoa ja loppui toukokuun puolessa välissä. Sain sieltä mahtavat eväät ongelmani kanssa pärjäämiseen. Konkreettisia neuvoja ja ohjeita, uusia ajatusmalleja, kannustusta ja tukea. Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä, sain loistavia ystäviä, joiden kanssa tapaamme viikottain. Meidän ikioma tukiryhmämme.
Korkki on nyt pysynyt kiinni 6 päivää vaille 5 kk. En kuvittele olevani kuivilla mutta mielessä on toivo, jopa usko, siitä, että tällä elämällä on minulle vielä paljon annettavaa. Ja että pystyn ottamaan tämän elämän vastaan sellaisena kuin se on. Ilman päihteitä.
Tänä lyhyenä raittiina aikana olen saanut elämäni takaisin. Perheeseemme syntyi toinen terve poika kun olin kuntoutuksessa. Perheen kanssa viettämääni aikaa en vaihtaisi mistään hinnasta pois. Pikkuhiljaa tuntuu siltä, että vaimoni pystyy taas luottamaan minuun. Pelko on vielä läsnä muttei enää jokapäiväisenä kuristavana mörkönä. Olen saanut ystäväni takaisin. Anteeksi on pyydetty puolin ja toisin ja pitkiä keskusteluja on käyty. Pystyn taas hoitamaan työni kunnolla. Kerroin avoimesti ongelmastani yhtiökumppaneilleni ja alaisilleni. He tietävät nyt mistä oli kyse eikä kenenkään tarvitse sitä selän takana arvailla. Kukaan ei myöskään tule tyrkyttämään minulle drinkkiä juhlissa.
Tulevaisuus näyttää valoisalta! :mrgreen:
Tässä kirjoittaessani huomaan, että mitä enemmän kirjoitan sitä enemmän voisin kirjoittaa lisää. Lopetan kuitenkin tähän ja jatkan sitten vaikka myöhemmin tässä ketjussa. Kiitos Sinulle, joka jaksoit lukea ja pahoittelut kirjoitusvirheistä ja epäjohdonmukaisuuksista. Annan tämän olla tässä tilassa enkä lähde tätä oikolukemaan. Onpahan ainakin aitoa tajunnanvirtaa.
tatuq
