Miten uskoa tulevaan?

Kotikanava
1

Nyt se ero on totta. Sain asunnon, paperiasiat kunnossa, muutto viimeinen päivä, kaikille sukulaisille kerrottu erosta… Ahdistaa, vaikka tuntuu että moni asia on selvinnyt. Mies teki sen mitä pelkäsin: ryyppää, ryyppää ja ryyppää. Nyt on lupa ja vapaus juoda. Eilisestä on ollut reissussaan, ei ole kuulunut mitään. Itse yritin soittaa, tahdoin kuulla että on hengissä: eipä vastannut. Tiedänhän mä sen, että henki pihisee, ukkoa ei vain enää tahdo kiinnostaa mikään: eihän me olla enää yhdessä. Niinpä, mut musta tuntuu pahalta. Musta tuntuu pahalta lapsien puolesta, vaikka eivät ne ole moksiskaan, kun isiä ei näy: tottuneet et isi on “kaverilla” aika usein… :neutral_face:

Näinkö se menee? Ensin mä yritän yritän ja yritän, ja kun mä lopetan yrittämisen, ni kaikki loppuu kuin seinään. Nyt pitäisi sitten alkaa paikkailemaan itseään, kasvamaan ja oppimaan… Ettei kompastu samaan (tai samanlaiseen) kantoon uudelleen.

2

Mulla on juuri ollut “vuosipäivä” sille asialle että eksäni jätti mut lopullisesti ja meni siis toisen matkaan (josta on eronnut ja ottanut uuden jne)
Miltä minusta tuntuu? Edelleen mä saan sellaisia kohtauksia, että voi apua onko sille sattunut jotain. Kun mä kuitenkin rakastin sitä niin paljon (rakastan edelleen muistoani ja haavekuvaa - jollainen hän ei onneksi enää pysty olemaan). Saatan hyvinkin pilata päiväni tai jopa viikkoni sillä että laitan sille jonkun viestin johon se ei vastaa ja rupean sitten kuvittelemaan itseni sen sairasvuoteen ääreen ja lopulta sen haudalle… AIVAN JÄRJETÖNTÄ! Lopulta saan jotakin kautta siitä kuulumisia niin se porskuttelee iloisena naisystävänsä kanssa. Kun olimme yhdessä, minä vastasin samassa sadasosasekunnissa puhelimeen jos hän soitti… teen niin edelleen kun hän joskus soittaa. Jos mä laitan hänelle viestin hän pystyy aivan pokkana jatkamaan elämäänsä miettimättä edes, että viestiin voisi vastata vaikka sen kuuluisan ok.
Kirjoitin tämän tähän väliin — todistaakseni että meillä on todellakin suurin työ itsemme kanssa. < Kyllä vuoden mittaan itkuni on helpottanut — itken tosi harvoin enää, en juuri koskaan. Mutta en ole kunnossa vieläkään. Toivon niin, että jonakin päivänä voisin olla menemättä sekaisin jos kuulen jotain hänestä. Että voisin vaikka vaan kohauttaa olkapäitäni ja jatkaa nauramista uusien ystävieni kanssa. Kuten hän tekee.
Sinä Kat olet toipumisessasi alkutaipaleella. Kaikkea hyvää sinne!!!

3

Täällä yksi yksinäinen, joka on aivan hajalla erosta. Asia on yhä tuore, joten kipu tuntuu aivan käsittömättömältä. :frowning:

Meillä oli ihana kesä yhdessä: tehtiin kaikkea kivaa, kehittävää ja päihteetöntä. Kerrankin mulla oli mies, joka ei lyö, ryyppää tai narkkaa. Mä rakastin (ja rakastan…) sitä sydämeni pohjasta, ja luulin että meillä olisi tulevaisuus yhdessä.

Suunniteltiin yhteenmuuttoa ja kaikenlaista pienempää yhteistä. Puhuttiin jopa lapsista ja niin tärkeistä isoista asioista, etten voinut kuvitellutkaan, ettei toinen sittenkään ollut varma, ei sittenkään ollut tosissaan kanssani. Mieli muuttui loppuvaiheessa jatkuvasti.

Mä olin tosissani, vakavavissani siinä suhteessa, ja järkytys on ollut tulla jätetyksi yhteensä viitisen kertaa. Yhteen ei enää ole paluuta. Tämä mies on repinyt sydämeni aivan vereslihalle. :neutral_face:

Eräs tapaus suhteen loppuvaiheessa oli, kun mies alkoi puhumaan toisen naisen hommaamista sänkyymme. Olin aivan järkyttynyt, en halunnut uskoa kuulemaani. Tuli tunne, etten enää tiedä kuka tuo ihminen on, että olen saanut väärän ja valheellisen käsityksen siitä mitä tuo hänenkin haluamansa “normaali parisuhde” on. :blush:

Hän sivuutti asia kevyesti sanomalla, että “en mä SUN kanssasi toista naista tarvitse”. Voi luoja! Onko tuo olevinaan joku kohteliaisuus. Tuntui kun mua oltais potkaistu henkisesti munille. (Joo nainen oon, mutta tämä olikin kuvainnollinen ilmaisu). Mä en vaan päässyt siitä yli, vaikka kuinka yritin, se oli mulle tosi paha järkytys.

Joitan viikkoja tämän jälkeen googletin jotain omaa juttuani hänen tietokoneellaan. Silmilleni lävähti parinvaihtosivustot, jossa hänellä on/ on ollut oma profiili. Sekin oli hänestä vaan hauskaa; onhan se niiin vanha juttu, ei hän sitä enää käytä jne…Entiset naiset ovat olleet kiinnostuneita ryhmäseksistä. Minä en. :confused:

Tein jotain mitä en ole koskaan sitä ennen, enkä sen jälkeen tehnyt. Tsekkasin hänen tietokoneensa sivuhistorian. Miljoona sivua pornoa (ei se mua niin haittaa, vaikka tuollaiset määrät meneekin musta jo vähän överiksi) ja sitten toinen seksiseuranhakusivusto!

Hän kielsi kaiken, vaikka olin omin silmin nähnyt asiat. Sanoi, että minä olen siellä vieraillut, ei hän! Hän tyhjensi sivuhistoriansa, jonka jälkeen ongelma oli hänen mielestään poistunut. En mitenkään ymmärrä tätä logiikkaa. :imp:

Sitten hän jätti mut. Ei edes kasvotusten. Ehkä hänellä pitää olla nainen, joka on valmis jakamaan hänet muiden naikkosten kanssa: minä en siihen pysty. Sattuu…

Kaikki on jäänyt niin käsittelemättä meidän välillä, että on hyvin vaikeaa jatkaa tästä eteenpäin, kun niin moni asia jäi vaille vastausta.

Voimaa teille muille eronneille! Tänne kirjoittaminen auttaa allekirjoittanutta, ainakin vähän. :exclamation:

4

Voi Artemis —
niinpä niin. Rikottuja ja maahan tallattuja.
Asiat mitkä liittyvät seksiin kovertavat jotenkin aivan erityisen syvältä - tulee sellainen kuvotuksen tunne kurkkuun. Mullakin nyt kun muistelen asioita jotka “potkivat munille” meidän suhteessa.
Mä olen kehitellyt tällaista mielikuvaa: eksäni on hurmaava ja ihana ja pitää kädestä naista joka on hurmaava ja ihana ja joka ei siis ole enää aikoihin ollut minä… mutta sitten katson tarkemmin ja näen, että eksää pitää toisesta kädestä kuningas alkoholi, joka on mielikuvassani limainen ja ällöttävä, valtavan suuri olio. Eksä on ikäänkuin kiinni kärpäspaperissa siitä toisesta kädestään. Hän voi kaikkensa yrittää tehdä sillä toisella kädellä, vaihtaa siihen yhä nuoremman ja kurvikkaamman naisen, lyödä sillä minua tyyliin olemalla tarttumatta puhelimeen ja vastaamatta mulle… Vaikka se käsi joskus siitä taas vapautuu, itseasiassa aika usein vapautuu hetkiseksi, ei ole mitään maailman järkeä siihen tarttua koska jätkä on kiinni alkoholissa kuin kärpäspaperissa. Eli summa summarum emme me Artemis mitään menettäneet.
Ei tule yhteistä kotia, ei tule lapsiperheen rauhallisia iltoja… ei tule koska kaveri on liejussa! Jos tuleekin niin aika pian ollaan taas samassa paskassa.
Tavallaan onni, että myös minun eksäni oli munille potkiva paskiainen, eipähän käy niin sääliksi. Ei käy myöskään kateeksi se kurvikas pikkuneiti eksää tasan puolet nuorempi — hän kyllä saa paskaa eteensä jos ei nyt niin ihan kohta saa.
Ainut ongelma mikä jää, on kursia jotenkin kokoon oma sydämensä. Siihen asti en ole vielä päässyt. Mun mielestä vaan olen menettänyt jotain - joka aamu edelleen herään sellaiseen tyhjyyteen kun aamun ensimmäinen ajatus vielä vuoden jälkeenkin on että HÄN-EI-OLE-ENÄÄ-SIINÄ-
Hän ei ollutkaan siinä, se oli jokin kahden unelman liitto ei mitään todellista mille olisi voinut rakentaa, sitä vaan ei silloin tajunnut kun jouduin tavallaan heräämään unesta ennen kuin olisin halunnut siitä herätä. Eli kun hän oli jo mennyt eteenpäin.
Yritän olla kiitollinen siitä, että minulla on kaksi vapaata kättä, voin tehdä mitä vaan. Olen toipunut paljon, mutta en tarpeeksi että osaisin mennä eteenpäin. Tietysti onhan lapsi ja työ - ei tässä mun iässä kääntyillä joka kulmauksesta eri suuntiin. Nyt on pakko vaan odotella.
Voikaa hyvin!

5

Heippa Parveke!

Mun pitäisikin asennoitua jotenkin niin, etten menettänyt paljon mitään todellista. Menetin sen haavekuvan ja illuusion, joka mulla suhteestamme oli. Menetin ne omat ja/ tai yhteiset haaveet, toiveet ja suunnitelmat. Loppu on uusi alku. (Yritän psyykata itseäni tähän ajatteluun, vaikka joka aamu herään itkuun ja ihon ikävään.)

Silloin ajattelen niitä satuttavia asioita. Ikävä ehkä hieman hellittää ja tilalle tulee suru ja suuri kysymys: miksi?

Juuri näin minäkin asian koen. Kun luulee ja kokee kahdenkeskeisen seksuaalisen elämänsä olevan upeaa ja täynnä rakkautta sekä suuria tunteita, ja sitten yhtäkkiä hän haluaa naida muita naisia. Minä koin ja koen itseni täysin epähaluttavaksi, epäonnistuneeksi, riittämättömäksi epänaiseksi. En löydä edes tarpeeksi suuria sanoja ilmaisemaan sitä viiltävää kipua. :neutral_face: Minä halusin ja haluan vain häntä, mutta enää hän ei minua saa. Pysyn kaukana, sillä tiedän olevani heikko. Hän saattaisi hyvinkin käyttää tunteitani vain saadakseen seksiä. Sitä en voi sallia. “Hyvä”, että hänellä kuitenkin tuota vientiä riittää, ettei minua varmastikaan aio edes yrittää.

Minä kyllä säälin häntä, tunnen empatiaa, huolta ja hämmennystä. :blush:

Tässä se suuri haaste onkin. Miten päästä yli? Irti olen nyt yrittänyt päästää lopullisesti. On vaan pakosti hyväksyttävä, ettei hän vaan rakasta, halua, eikä välitä minusta enää. Se ei ole minun vikani. Paljon virheitä olen tehnyt, mutten mitään ansaitakseni kaikkea tätä. Eipä kukaan ole koskaan väittänytkään elämän olevan reilua, helppoa tai oikeudenmukaista. Silti… :imp:

Ilmaisit mielestäni todella hienosti miten hahmotat tämän kuviosi noiden pulloa pitelevien käsien kautta. Erinomainen vertauskuva! Huomaan, että olet tosiaan työstänyt asiaa läpi.

Minä vaan ja pelkään, että mulla menee vuosikausia tästä yli pääsemiseen. Olisi tuota elämää kuitenkin vielä jonkin verran elettävänä. Toivottavasti. Nyt vaan haaveiden kariuduttua, on vaikeaa edes uskaltaa luottaa, uskoa tai kuvitella mitään uutta alkua koskaan kenenkään kanssa. En haluaisi olla loppuelämääni yksin, vaan toivoisin tapaavani aidon elämänkumppanin ja ehkäpä yrittää sitä perheenlisäystäkin, kun aikaa vielä olisi…

Jaksuja kaikille!!!

6

Luulen, että voimasi on juuri siinä, että olet nuori ja menossa eteenpäin!
Mä kyllä pelkään niin valtavasti että kompastuisin uudelleen ihmissuhteessa että olen nyt vaan tässä, hengittelen pikkuhiljaa ja olen kiitollinen että kuitenkin elän vielä vaikka sattui niin valtavasti! Voihan se olla, että mä myös haluan näpäyttää eksälleni että idootti on se, joka ei pysty ollenkaan elämään yksin. Että mä en tarvitse ketään, kun minulla on minut - hän tarvitsee koko ajan jonkun koska hänellä ei ole minua! Tämäkin ajatus on ollut lohduttava, siis kaikessa epätoivoisuudessaan.
Viime aikoina minun on tehnyt mieli ottaa yhteyttä ihmiseen jonka mukaan eksäni vuosi sitten lähti. Kokiko hän saman narsistisuuden - saiko hän samalla tavoin vai vielä enemmän siipeensä — onko oikeasti jotain, mikä on vialla eksässä päihteidenkäytön lisäksi tai ohella. Ehkä vika ei ollut minussa. Toivottavasti vika ei ollut minussa. Ei tietenkään vika ollut minussa. Minä olen ihan hyvä. Ja joskus vielä rakastan jotakin toista samalla tavoin maasta taivaaseen.
??

7

Hei Kat,
Hyvä, että olet saanut asuntoasiat kuntoon. Minä olen käynyt katsomassa myös asuntoja, mutta vielä ei ole löytynyt mitään. (olen siis se sama vieras kuin kirjoitin aikaisempaan ketjuusi). Viikonloppuna puhuttiin taas, mies hajosi ja itki. Sanoi, että hän ei enää juo - olemme tärkeämmät. Sanoin, että en usko enää, nyt on liian myöhäistä. Ollaan käyty tämä sama läpi aikaisemmin noin viitisen vuotta sitten, jolloin hän meni hoitoon.
Olen niin väsynyt,haluan omaa rauhaa, mutta pelkään kamalasti… pelkään, että menen samaan lankaan taas: lupaan uskoa ja rakastaa. Pelkään eroa: mitä miehelle tapahtuu - selviääkö hän. Tiedän, että minä selviän, mutta nyt olen ymmärtänyt, että myös se vie aikaa.