Pakkasin mieheni katkaisuhoitoon ja jäin keskenäni kotiin miettimään että miten pitää tällaisessa tilanteessa olla? Ja mitä tehdä kun mies tulee kotiin? Vetää itse pami ja koittaa olla jotenkin tsemppihenkinen?
Vaikea olla kun tietää tilastot, vuosia kestäneestä käytöstä ei yleensä kerralla selvitä, vaan tässä pitäisi jaksaa vuosien prosessi ja se että mies ei ole enää työkykyinen, ja minun pitää koittaa maksaa ja hoitaa kaikki? Eikä muutenkaan koko ihmisestä niitä “hyviä hetkiä” ole irronnut vuosiin. Ihan kuin olisin saanut yllättäen ja pyytämättä 50-vuotiaan vammaisen lapsen hoidettavakseni.
En ole muutenkaan ollut hyvänä tukena “raitistumisyrityksissä”. Luovutin jo aikaa sitten sen suhteen, että kehoituksiani itsestään pitämisen suhteen kuunneltaisiin, oli ne sitten hyvällä tai pahalla. Tein vaan kovasi töitä ja olin ajattelematta koko asiaa. Välillä kiukku tilanteesta johti siihen että meni kuppi nurin, ja huusin kaikkea kamalaa. Sitten olikin taas minun käytökseni syynä siihen että ei voi koittaa lopettaa.
Ja ihan oikeasti minun käytökseni on ollut todella brutaalia, että tuntuu lapselliselta nuo ohjeet että “älä syytä itseäsi”. Todellakin syy siihen miksi ollaan tässä nyt olen minä, mitäs en lähtenyt nostelemaan jo aikaa sitten kuten aina uhkasin. Olen jättänyt koko miehen oman onnensa nojaan vuosiksi ja ainoa meidän välinen vuorovaikutus on ollut se, kun huudan hulluna asioita kuten tyyliin “olet pilannut minun elämäni ja se on sun syy jos tapan itseni.” Välillä lähdinkin menemään ja deittailin muita miehiä.
Minun isäni on sössinyt ihan kaiken alkoholin takia. Mietin aina, että ikinä en itse katselisi tuollaista menoa yhtä pitkään kuin äitini. En edes pysty pitämään isääni enää yhteyttä, se sekarointi meni niin pitkälle että suru ja myötätunto muuttui pelkäksi ällötykseksi ja vihaksi. Nyt kun on löytänyt itseni samasta tilanteesta, tulee samat tunteet pintaan. Sitä ihmistä johon luulin rakastuneeni ei ole enää olemassa, ihan kuin sielu ja muut fyllingit olisi imetty pois ja täytetty nahka ilmalla niin että jäljellä on turpea olio, jonka silmien takana ei liiku mitään.
No ei siitä sen enempää, tekemättömiä ei saa tehdyksi vai miten se meni. Nyt pitäisi päättää että miten olla, kun mies palautetaan jossain vaiheessa tänne. Läheisten tuki on tärkeää joo, mutta mitä jos ei pysty olemaan edes neutraalisti vaan alkaa ihan täristä raivosta ja oksettaa yhtä mittaa? En ole menossa nyt mihinkään terapiaan tässä itse, ne temput on jo koitettu, ei minulla ole aikaa eikä intressiä selittää tilannetta taas uudestaan ja kuunnella jaahastelua isäni merkityksestä.
Tuolla läheisen huoneentaulussa lukee että “Joskus suurinta rakkautta voi olla päästää irti kokonaan.” No se olisi kannattanut tehdä jo vuosia sitten kun tajusin miten syvä riippuvuus miehellä on. Eli mitä mieltä, miten kannattaa koittaa selvitä lähipäivistä? Harjoittaa hengitysharjoituksia ja mindfullnessiä ja koittaa suhtautua ihmiseen kuin humanitaariseen projektiin? Vai lähteä menemään, kun jossain vaiheessa varmaan menee taas hermot?