Miten saada avopuoliso lähtemään yhteisestä kodista?

Hei! Olen lukenut tätä palstaa jonkin verran, mutten ole koskaan kirjoittanut. Olen yrittänyt löytää keskusteluista vastausta kysymykseeni, mutta en ole löytänyt.

Minun mittani on täynnä alkoholistin kanssa elämisestä. Olemme asuneet yhdessä yli 20 vuotta ja meillä on 11 vuotias lapsi. Alkoholi on maistunut miehelle aina, mutta varsinainen alkoholisoituminen alkoi ehkä noin 4 vuotta sitten. En tosin tajunnut sitä silloin. Mies ei rieku baareissa, vaan on aina tissutellut kotona. Jossain vaiheessa aloin vain ihmetellä, miten kahdesta kaljasta tulee niin hirveään humalaan. Sitten alkoi löytyä piilopulloja – lapsihan ne ensimmäisenä äkkäsi, minä kun en ole ollut (aikaisemmin) erityisen kontrolloivaa sorttia.

Viimeisen vuoden parin aikana juopottelu on pahentuntut ja pahentunut. Olemme myös riidelleet asiasta jatkuvasti. Olen kyllä lukenut, että pitäisi antaa vain olla ja keskittyä omaan jaksamiseen, mutta edelleen velton, sössön, mistään mitään tajuamattoman zombien näkeminen saa minut raivoihini. Joka tapauksessa olen tajunnut, etten halua jatkaa enää elämääni hänen kanssaan, ellei hän raitistu. Eikä hän raitistu.

Vasta hiljattain on päästy niin pitkälle, että hän edes myöntää olevansa alkoholisti. Lupasi ja lupasi varata lääkäriajan, muttei ikinä varannut. Ei ollut kuulemma aikaa, koska on töissä. Minä annoin vuodenvaihteen deadlineksi. Jos hän ei ennen sitä tekisi elettäkään raitistumisen eteen, alkaisin katsella hänelle vuokra-asuntoa.
Ei tehnyt.

Loppiaisviikolla oli sitten arkivapaita, ja muistutin, että nythän hän voisi soittaa. Silloin hän suuttui silmittömästi, että v* ei varmana soita kun kerran pakotetaan. Ja löi nyrkin pöytään. Niin kovaa että sattui. Illan mittaa pikkusormi turposi ja muuttui siniseksi. Aamulla hänen oli pakko lähteä lääkäriin, sormi oli poikki. Samalla hän kertoi, miksi oli loukannut kätensä ja pääsi avokatkaisuun. Sairaslomalla siihen oli aikaa.

Lupaavasti katkaisu ei alkanut. Hän meni päihdehoitajalle mielestään selvin päin ja puhalsi 0,7 promillea. Sinä iltana hän vaikutti olevan kohtuullisen selvä, ja keskustelimme ensimmäistä kertaa pariin vuoteen niin kuin aikuinen aikuiselle. Nyt vasta oikein käsitin, miten kännissä hän on koko ajan ollut, myös työpäivinä. Myöhemmin illalla hän kuitenkin joi taas, koska välissä oli viikonloppu. Samoin seuraavana päivänä. Sunnnuntaina hän ei juonut enää aamun jälkeen, ja puhalsikin sitten nollat maanantaina. Sai lääkityksen. Oli sitten seuraavat päivät lääketokkurassa, flunssassa ja ripulissa, koko päivät sängyssä. Oli aidosti selvä ehkä kaksi päivää. Viime maanantaina paketti otettiin kädestä pois, saikkua viikko lisää. Puhalsi nollat. Sitä hän sitten juhlikin juomalla. Tänään on menossa viides päivä putkeen, on ihan zombiekunnossa taas, ja vanha rankkitynnyrin lemukin on täällä taas. Luulen, että tuosta ns. katkaisusta tuli vain alamäen alku. Saa nähdä onko työkunnossa maanantaina…

Minä vain en jaksa tätä enää. Ongelma ei siis ole, etten minä osaisi tehdä eropäätöstä, vaan se, että mies ei ota sitä kuuleviin korviin. Olemme avoliitossa, eli mitään virallisia papereita ei tarvita. Asumme yhteisesti omistamassamme asunnossa, johon minulla ja lapsella olisi mielestäni oikeus ja myös taloudellisesti paremmat mahdollisuudet jäädä. Eli mies pitäisi saada lähtemään. Minun pitäisi ilmeisesti löytää hänelle vuokra-asunto, maksaa vuokravakuus ja luultavasti järjestää muuttofirma kantamaan hänen tavaransa pois. Mutta en varmaan voi tehdä vuokrasopimusta hänen puolestaan. Miten ylipäänsä voin löytää hänelle asunnon, kun hän ei suostu edes keskustelemaan asiasta? Hän ei halua erota. En voi häntä heittää uloskaan noin vain, koska hän omistaa asunnosta puolet. En pysty kieltämään kotona juopottelua, koska hän on täällä ja juo kaiken aikaa, kielsin tai en. Muun ajan nukkuu.

Olisiko ratkaisu lähetyä asiaa lastenvalvojan kautta? Voisinko hakea yksinhuoltajuutta, vaikka asumme samassa osoitteessa? En kyllä sittenkään tiedä miten hänet saisi fyysisesti pois. Miten te olette ratkaisseet tällaisen tilanteen?

Hei ja tervetuloa. Otan kovasti osaa.

Tilanteesi on hankala. Omalla kohdallani juopporetku pahoinpiteli lopulta tyttäreni (4v.) sekä ajoi törkeän ratin pakoillessaan poliisia. Putkaanhan se joutui. Sisään en sen jälkeen ole takaisin päästänyt kuin kalsarinsa hakemaan. Lähestymiskieltoa anottu , ensi viikolla olisi käsittely…Joten mun kohdalla melko “helpolla” :unamused: sain sen ulos.

Jos sun mies ei ole aggressiivinen , niin se onkin hankalampaa. Lastenvalvojan kanssa jutustelu on meidän paikkakunnalla turhaa :imp: . Mutta todella suuren avun olen saanut poliisin kanssa yhteistyötä tekevän sosiaalipäivystyksen kautta. Ilman heitä en olisi selvinnyt.

Mutta kuten sanoin sinun tilanteesi on erilainen.Sen vain tiedän että kyllähän maailmasta keino löytyy juopporetkun uloslemppaamiseksi tavalla tai toisella. Yksi tapa on ottaa lakimies (oikeusaputoimistosta) joka laittaa kaikki paperit kuntoon sille mallille ettäåkun saat miehesi allekirjoituksen kauppasopimukseen ja pankkiasiat kuntoon, niin viimestään sillon sullon oikeus laittaa mies verannalle .Tähän hätään ei tule muuta mieleen :cry:

tsemppiä

Joo, toki saan miehen erittäin aggressiiviseksi jos provosoin, mutta se taitaa olla aika vaarallinen leikki. En myöskään saisi varmaankaan niin paljon lainaa pankista, että saisin ostettua miehen osuuden ulos – eli pitäisi saada sovittua, että olisin hänen puoliskossaan vuokralla toistaiseksi. Kaikki lainanmaksut ja yhtiövastikkeet maksan kyllä jo nyt. Olen itse asiassa maksanut aina. Eli kartutan koko ajan miehen omaisuutta, joten pääoma, joka minun hänelle pitäisi maksaa, kasvaa myös koko ajan.

Jos meillä ei olisi lasta, olisin vain ottanut ja lähtenyt jo. Asunto myyntiin ja rahat puoliksi, selvä peli. Mutta en haluaisi riistää lapselta kotia enkä varsinkaan jättää lasta juopolle. (Eipä lapsi kyllä suostuisikaan ainakaan jälkimmäiseen.)

hello

Luulenpa että moni ihminen pysyy juopon rinnalla juuri mainitsemastasi syystä. Yritetään pitää sitä viimeistä turvaverkkoa edes pystyssä, eli kotia. Mulla on ainakin nyt se tunne että mulle on ihan sama meneekö talo myyntiin vai ei, kunhan en ite kadottais itteäni lopullisesti , puhumattakaan sitten lapsista.

Se on niitä arvopohdintoja. Jos se sun miehes kuitenkin sitten arvostaa sua, jos se sun miehes kuitenkin sitten on jollain lailla niin hyvä että se mistä joudut luopumaan jättäessäsi ei olekaan sitten sen arvoista?!

Mä en voi sanoa sulle oikeaa tietä, jokaisen on löydettävä se itse. Mutta keskusteleppa lapsesi kanssa, se on kuitenkin jo sen ikäinen että jotain ymmärtääkin :slight_smile: ja päättäkää yhdessä. Lähtekää vaikka viikoksi mummolaan tai ystävän luokse tai vaikka hotelliin ja kuullostelkaa millaista elämä voisi olla :unamused:

Mä haluan miehestä eroon, en kodista. Minä olen aktiivisuudella, tarmolla ja onnellakin saanut hankittua meille ihanan asunnon loistavalla sijainnilla, ja vielä erinomaisella hinta-laatusuhteella. Samalla hinnalla samalta alueelta saisi tuskin puolet pienempää. Ja minä olen säästänyt pienistä tuloistani ja lyhentänyt lainaa ylimääräisestikin aina kun olen voinut, samalla kun mies on tuhlannut viinaan ja tupakkaan kaikki omat rahansa. Ja minä olen maksanut miehenkin kaikki laskut, jotta luottotiedot pysyisivät kunnossa. Jos miehestä olisi kiinni, me emme todellakaan asuisi tässä nyt. Siksi olisi minusta epäreiluuden huippu, että joutuisin luopumaan vielä tästäkin, ja menemään lapseni kanssa johonkin pieneen murjuun kauas koulusta.

Ei se ole pelkkä kulissi, jota haluan pitää pystyssä. En toisaalta usko, että mieskään haluaa viedä lapselta heti omaa huonetta, jonka hän on vasta saanut. Ei hän ole paha pohjimmiltaan. Mutta taakka hän on, ja siitä taakasta haluaisin päästä eroon.

MInä olen yksin pitänyt perhettä pystyssä niin pitkään: vastannut kaikesta, hoitanut kaikki asiat. Mies ei osaa tehdä pienintäkään päätöstä ilman minua. Hänellä ei ole aloitekykyä yhtään mihinkään. Hän ei muista mitään, ei edes sitä, mikä kaksi minuuttia sitten sovittu. Siksi joudun valvomaan, tarkistamaan ja menemään hätiin koko ajan. Pitämään kaikki langat käsissäni.

Olen kyllä miettinyt sitäkin, että luopuisin omasta yritystoiminnasta ja alkaisin etsiä palkkatöitä. Jos löytäisin ammattiani vastaavan työpaikan, voisin helposti tuplata tuloni, jolloin voisin helpommin saada lisää lainaa. Olen vain tykännyt tehdä töitä kotona, niin että olen kotona lähettämässä lapsen kouluun ja kotona kun hän tulee. Ja tiedän enemmän, mitä kotona tapahtuu.

Irtisanouduin työpaikastani kolme vuotta sitten, koska en enää kestänyt työpaikan ihmissuhdesotkuja. En vielä silloin tajunnut, että olin niin hermona, konflikti- ja itkuherkkänä työpaikalla, koska voin jo niin huonosti kotona. Aloitin muutosprosessin siis työpaikasta, kun luulin, että ongelma on siinä. Sitten luulin, että ongelmat johtuvat ahtaasta kodista, siitä että olemme toistemme tiellä koko ajan, ja niinpä puuhasin meille isomman. Näen kyllä nyt, miten turhaa kaikki on ollut. Mutta minä en tajunnut silloin vielä edes sitä, että mies on alkoholisti. Luulin, että hän oli masentunut. Niin kuin todennäköisesti olikin, hän vain lääkitsi sitä masennustaan alkoholilla.

Voih kun mä tunnistan ton sun ahdistuksen. Sä olet selkeesti ahkera ja kaikin puolin kunnollinen. Se on niin jumalaton pettymys kun huomaa ja silmät lopulta aukeaa ja tajuaa minkä keskellä seisoo.

Voin lohduttaa,jos nyt siis voin,sillä että ensimmäisessä erossani tein saman virheen kuin sinä, tosin papin edessä sanotulla tahdon sanalla ex aviomieheni sitten yhtäkkisesti omistikin 50% omaisuudestani . Hän kun oli ollut työttämänä sai 3 kertaa potkut ja minä elätin koko huushollin. Hommasin osakkeen, hommasin talon, maksoin laskut ja huolehdin kaikesta. Ero kun tuli, jouduin pulittamaan sille tyhjätaskulle EI MISTÄÄN 100 000 euroa ja vähän päälle IHAN TYHJÄSTÄ omaa tyhmyyttäni, kiltteyttäni, armeliaisuuttani. Hyvähän sillä lurjuksella oli kun kannoin kaiken valmiina eteen, muutakuin lusikkaa pikkasen heiluttaa niin ruoka meni sisään…Paskoa onnex osas ite :sunglasses:

Kyllä mää välillä olen siitä asiasta vielä katkera, ei siinä muuta voi. Lakimies yritti parhaansa mut ei siinä mitään ollut tehtävissä. Fifti sixti aamen.
Joskus on parempia päiviä ja joskus huonompia. Enimmäkseen olen koko rahasotrkun unohtanut tai siis se on taka-alalla. Asunto on alkanut tuntumaan vain materialta, hautaan en sitä mukaani kuitenkaan saa :blush: .

Mut sulla on oikeus olla vihanen, ahdistunut, kiukkunen. Sehän on käyttänyt sua kuitenkin hyväkseen jo vuosia :cry:

Voi Ällötys (voi ei mikä nimimerkki, eihän tuolla tavalla ihmistä voi kutsua!)
Purskahdin itkuun kun luin vastauksesi. Olen tilannettani parille kaverilleni purkanut, mutta esitän vahvaa heillekin.
En halua kaataa koko taakkaani heidänkään niskaan. Itkenyt olen vain yksikeni, niin kuin nyt.

Lapsi on futisleirillä, mikä on minusta aivan loistavaa, hän saa olla nyt viikonlopun poissa tästä kaikesta. Mies lähti kauppaan, oli sieltä jo tulossa, avasi oven, mutta kohtasi rapussa naapurin akan. Vähän aikaa kuului juttelua käytävästä (naapurin nainen tuntui olevan tukevassa humalassa), sitten mies meni sinne naapuriin. On viipynyt siellä nyt tunnin. Mielenkiintoinen käänne. Tällaista ei olekaan ennen tapahtunut. Jos juopottelun saisikin ulkoistettua naapuriin, niin mikäs siinä. Parempi niin. Jos mies vaikka muuttaisi sen naapurin akan luokse! Sääli, että sillä taitaa olla aika vihaisen näköinen iso miesystävä. Onkohan mustasukkaista sorttia, saa nähdä!

Ehdotin tässä taannoin kaverille, että se ulkoistais miehensä kitaran (se oli ainoa kaverille rakas esine…) ja uhkais, että kitaralle tapahtuu jotain, jos ei tyyppi suostu muuttoon.

Voimia taloon. Toivottavasti asiat lutviutuu. Neuvoja minulle ei tämän enempää valitettavasti ole - ainoastaan tämä infantiili versio asiasta. Ja/tai lukkojen vaihtaminen. Mutta yhteydenottoa johonkin tahoon, just esim. sosiaalitoimeen tai niiden auttaviin puhelimiin voin kyllä kannustaa.

Mun miehelle ei mikään muu ole tärkeää kuin viina ja tupakka. Ei edes hänen oma henkensä.
Tarkoittaa sitä, että jos minä puhun erosta, hän puhuu itsemurhasta. Tai sitten minun tappamisesta. Tai vähintäänkin pitää seitsemän vuotta vihaa. Eikä se viha ala eron jälkeen vaan heti. Näytteitä on jo annettu. Eli koska minä kerran olen päättänyt heittää hänet pois, millään ei ole enää mitään väliä, ja hän voi yhtä hyvin käyttäytyä niin paskamaisesti kuin lystää. Esimerkiksi niin, että kun olemme keskustelleet ihan rauhallisesti arkipäivän asioista, ja minä olen mennyt työhuoneeseen tekemään töitä, hän on yhtäkkiä ovella rähjäämässä, että voisi vaikka tappaa minut jos sattuisi olemaan sillä tuulella. Tarkoittaa, että minun pitää olla koko ajan varuillani, koska mieliala voi vaihtua salamannopeasti ilman mitään syytä.
Ja sitten: hän tykkää minusta niin paljon ja haluaa hieroa kipeitä olkapäitäni. Ja koska se tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin tappaminen, niin sitten hän luulee, että eropuhe on pelkkää suunsoittoa ja kaikki on taas hyvin, mukamas. Niin ja hänhän oli viime viikolla melkein joka päivä selvinpän… Omasta mielestään. Eilenkään ei ollut yhtään ottanut, vaikka haisi viinalta ja puhe sammalsi. Niin että hänen mielestäänhän kaikki on hyvin taas. Hän on mukamas raitis ja meillä on mukamas parisuhde.
Mutta kun minä en usko. Minä haluan että tämä loppuu. Katselin jo asuntoja. Vuokra-asuntoja vaihtoehtoisesti minulle ja lapselle tai hänelle. Myytäviä asuntoja minulle ja lapselle. Laskeskelin jo tästä kämpästä saatavaa hintaa. Ja samalla tiedän, että olen totaalisesti ansassa. Kuinkahan reunalle hänet pitää ajaa, ennen kuin hän uskoo? Ja kuinkahan monta ruumista tässä lopuksi lasketaan?
MInä tarvitsin lomaa. Töistä ja hänestä. En jaksaisi enää yhtään mitään. Pakko jaksaa.

ei oo pakko jaksaa! Ehkä sun oma tervehtyminen alkaa just siitä hetkestä kun sanot ääneen ettet jaksa. Kun oikeasti otat ekan askeleen poispäin, tunnustat voimattomuutesi ja heikkoutesi. Tiedäthän, ei ole vahvuutta ilman heikkoutta :slight_smile:

Hyvä rakas pirttihirmu
Soita lastensuojeluun. Saat apua itsellesi ja lapsellesi. Kannat taakkaa jota kenenkään ei pitäisi kantaa.
Tuo itsemurhalla uhkaaminen on mulle tuttua, siitä tulee itelle syyllinen olo, mutta mieti nyt että onko se muka sinun vikasi jos joku itsensä tappaa? Se on henkistä väkivaltaa pahimmasta päästä. Tosin usein juuri tuollaiset paskanpuhujat ovat niin vellihousua sakkia etteivät loppupeleissä itselleen kuitenkaan mitään pysty tekemään :imp:
Ja että tappaa sinut. :imp: tai teidät :imp: Ohjeena antaisin ; taistele jos voit ja uskallat, jos tämä ei ole mahdollista, pakene. Jos sekin on mahdotonta niin mieti jaksatko kärsiä ja jos voit niin mitä se edellyttää :unamused:

Itsellä on tällä hetkellä sama pelko persuksissa että kuinka monta ruumista tässä stoorissa vielä tulee mitä itse elän :cry: Työssä pomollekin sanoin että en tiä olenko ite tai mun lapseni elossa ensi vuonna. :cry:
Lähestymiskieltoa käsitellään ens viikolla, mut siis ala valmistella ittes henkisesti niin että sulla on kaikki selvänä mitä sää teet. Ei varmaan kannata erolla uhkailla kun se ei kerran enää tehoa.

Tuota menoa kun jatkaa niin kokemuksen syvällä rintaäänellä ; sekoat itse ja miten sitten voit lastasi kunnolla hoitaa? Itse luulin että masennukseni ei muka vaikuttaisi lapsiini, mutta kyllä se vain vaikuttaa ja karu totuus paljastuu luita myöten perheneuvolassa. Lapset on kärsiny mun paskapäätöksistä ja muhun projisoidusta masennuksesta ja mun sallivaisuudesta enemmän kuin osasin ikään kuvitellakaan. :cry:

Kyllähän mä tiedän, että miehen puheet on puheita vaan. Mutta olen sitä mieltä että puhekin on teko, ja nuo itsemurha- ja tappamispuheet henkistä väkivaltaa pahimmasta päästä. Mutta en oikein tiedä, mitä apua lastensuojelusta olisi? Ikuinen ongelmaperheen leima? Huostaanotto?
Lapsi onneksi pärjää hyvin koulussa, harrastaa, hänellä on kavereita ja hän on yleensä iloinen ja hyväntuulinen.
Isänsä kanssa ottavat kyllä verbaalisesti yhteen silloin kun isä on kännissä. Mutta jos isä on selvinpäin, tulevat hyvin toimeen ja tekevät asioita yhdessä. Ihmeellistä kyllä, jos meillä on esimerkiksi joku kaveri yökylässä, mies vetää tosi hyvän isän roolia, vaikka olisikin pikkuisen kaljaa maistellutkin.
Pahinta lapsen kannalta on varmasti meidän riitely, mutta ei sekään ole jokapäiväistä. Lapsi ei toivo eroa, vaan sitä, että isä ei joisi. Mutta siinä tapauksessa, että ero toteutuisi, ja isä jatkaisi juomista, hän ei edes haluaisi käydä isän luona, “koska siellä kumminkin haisisi”.
Kun ahdistus on pinnalla, tulee annettua asioista yksipuolisen negatiivinen kuva.